Aloin hommautua kotipuoleen.
Kesä oli tulossa, kosket kohisi, purot porisi, norot turisi, metsät
möhisi lumesta sulavan veden kuohusta. Kirjavana oli maalla riittyviä
lumen kietaleita. Lahonneet oli niskat Simon sillasta, jonka se
valmisti pahan Martin maalle päästä. Mustan harmaana räijötti se vaan
kuikan pellolla, jota tuloa vaan ylemmäksi nosti.
Minä lopetin työni ja aloin hommautua kotipuoleen. Kyselin tarkasti
taipaleen ensimmäiseen taloon ja tiedustelin talonkin kaikin puolin.
Kolme peninkulmaa sanottiin olevan matkaa, tietöntä saloa, sillä järveä
ei enään päässyt suksin eikä soutimin. Vaan minä en tuosta huoleksi
pannut, olin mielestäni tottunut metsän kävijä, ja miessä huoletonna
painuin vuoteelle, työntyäkseni aamulla varhain taipaleelle.
Kaikenmoiset näyt kuitenkin häiritsivät untani, hyvin kamalat.
Herättyäni tulin levottomaksi enkä saanut enempi unta silmiini. Koetin
uskotella, ettei ne voi mitään ennustaa. Unet on öitä myöten, näkijät
unen jälessä, arvelin, ja joka uniaan uskoo, se varjoaan pelkää. Vaan
sillä en päässyt erilleni, tuntoni oli levoton, viehkuroin vaan
vuoteellani ja odottelin eikö alkaisi väki nousta ylös. Kun nousisivat
ja keittäisivät ne lähtökahvit, niin työntyisin menon mukaan suulla
suuruksettomalla, sillä kerityssä ei ole kerkiämistä. Eivätpä
hiljankaan nousseet. Aurinko jo ruskotti noustakseen, ja kaunis näytti
olevan aamu. Lähdin pihalle kävelemään. Aurinko juuri nousi taivaan
rannalta ja kultasi talvivaipan jäännöksistä kirjavia vuoren rinteitä,
ihaniksi siveli kankaan hongiston tuhuralatvat, ja kukkivan näytti nuo
tummaliepeiset, ikivanhat kuuset. Lintuset laulullaan tervehtivät
aamuaurinkoa. Mieleni paloi salolle.
Lähdin huoneesen, herätin emännän ylös. Tämä nousi, suki vaatteita
päälleen, kopperehti pannunsa käsille, laittoi tulen takkaan.
Kun sain kahvin poskeeni, silloin pillit pussiin. Emäntä ja isäntä
tahtoivat väkivetoaan, että syödä pitää toki lähtiessään. Vaan minä
kopoin laukkuni, sanoin, että
»miestä päiväksi, koiraa viikoksi.» Isäntä pani kengät jalkaansa, lähti
saattamaan aidan taka. Siellä hän tarkkaan neuvoi sen matkan, neuvoi
neuvomastakin päästyään.
»Viimeisellä peninkulmalla matka menee kahden suuren järven väliin,
josta ei pääse mihinkään väärään, täytyy mennä kuin ahvenen katiskaan.»
Pistin kättä isännälle, ja tämä toivotti onnea matkalle. Lähdin tuulen
vauhdilla astua suoltamaan ja arvelin, että kohta katkiaa yksi
peninkulma.
Kaunis oli päivä. Lämpimästi hiotti hartioitani, kun hyppelin kiveltä
kivelle, telalta telalle. Mutta eineen seutuvista alkoi taivas
kihnautua ja heti meni pilven limaskaan yltä yleensä, että aurinko
paistaa öllötti vaan kuin turvakon suusta. Muutaman tiiman kuluttua oli
taivas harmaassa peitossa, niin sakeassa, että päivä pimeni. Tiesin
puolelta päivin tulevan sateen. Siispä pelossani lisäsin vauhtia.
Tasakäpälässä silkoilin yli juurikkain, liekojen, kantojen ja kivien.
Syksyisen peuran lailla tolvasin kummut ja kukkulat, korvet ja rämeet,
mitä vaan eteen sattui.
Luulin olevani voittopuolella matkasta, kun alkoi maa laskeutua
alaisemmaksi ja lumisemmaksi. Tulipa oikein äärettömän näkönen korpi
vastaan, jossa oli lunta ja vettä päälle polven. Minä vaan huolimatta
siitä astua porskuttelin, vaikka kengät oli täynnä hyyhmää. Tuli joki
eteen, josta kumminkin pääsin yli erästä tuulen kaatamaa puuta myöten.
Korpi synkkeni, ilma pimeni yhä vaan. Alkoipa hiljalleen vettä
tihkutella, tyynestään satoi. En huomannut tuulen värettä yhdessäkään
oksassa. Korpi ei loppunut, vesi ja hyyhmä ei vähennyt, mutta minä vaan
painoin menemään yhtä kiivaasti ajatellen, että tuleehan pää vetävälle.
Aloin jo mielessäni ikävöidä niitä järviä, joitten väliin pitäisi
matkani mennä. Ei näkynyt järveä, ei näkynyt maata, yhtä ijankaikkista
korpea oli vaan. Lunta alkoi sataa lohnia harvasteesen kuin akan
paloja. Ja sakeni sade ja korpi kävi yhä synkemmäksi. Hyyhmää tuli
paksummalta, että alkoi käydä eteenpäinpääsy mahdottomaksi. Pyrin vaan,
minkä henki antoi. Jalkani olivat turtana, vaan hyppelin sentään yli
kaatuneitten puitten, yli hakojen ja mättäitten.
Lunta räntää alkoi sataa minkä taivaasta mahtui. Jokaisella vesalla ja
kuusen lehvällä oli räntää hyyhmää niin paljon kuin pysyi. Niitä en
joutanut varomaan, en kiertelemään, mennä rosotin vaan. Valui pitkin
ruumista rantavesi, että olin aivan märkänä kuin uitettu. Lumiset oksat
yhä ropsivat uutta lunta ja hyyhmää vasten silmiä ja korvia, että
alituistaan vaan valui hyinen vesi pitkin selkää.
Kengät olivat vettä täynnä, jalat turtana, väsymys alkoi nälän
kumppalina tahtoa palvelukseensa. Kumpasellekin täytyi ruveta tenimään,
kun ei ollut ruokaa eikä ollut tilaisuutta levähtää.
Eteeni tuli korven sisästä semmoisia louhikkotöyräitä, aivan
veitsiviilorinteitä, että neljän kontan, kynsin hampain piti kavuta
päälle ja ihan pitkällään laskeutua alas. Niitä semmoisia tuli
useampia, että ei kuin nousi ja laskeusi. Sitä tekostaan teki kymmeniä
kertoja, vaan ei auttanut. Korvesta korpeen piti vain työntyä. Kamala
aavistus alkoi käydä tunnossani, kun ei alkanut tulla edes niitä
järviä, joita sanottiin loppumatkalla olevan.
Taas tuli eteeni muutama louhikkoselänne. Nousin sen päälle, että eikö
jotakin näkyisi. Vaan mitäpä näkyi, kun lunta satoi ja oli pimeä kuin
olisi kumolleen mailma kaadettu. Ei auttanut mikään neuvo. Piti
vieläkin lähteä rämpimään eteenpäin.
Tuli eteeni aavakonlainen louhikkosekamaa, jossa huomasin ihmisenjälet
poikkiteloin edessäni. Ensi katseella heti näin, että on omat jälkeni.
Pahasti jysähti sydämmeni, kuumaksi karahti koko ruumiini. Siihen
ällistyin seisomaan, katselin niitä jälkiäni, en tahtonut uskoa, että
olivat omat jälkeni. Lähdin niitä noudattelemaan, ne painuivat korpeen
ja menivät sen joen rantaan, josta lumisateen alussa menin kaatunutta
puuta myöten yli. Silloin tiesin että olen hukassa.
Läksin takaisin jälkiäni. Sieltä tiesin löytyvän semmoisen maan, jossa
voi määrätä ilmansuunnan. Muutaman puolen virstan päässä tuli kangas,
jossa oli muurahaispesiä ja semmoisia puita, joissa on ilmansuunnan
merkkiä. Vaan kaikki pohjosen merkit näyttivät olevan eteläänpäin ja
etelän merkit pohjoseenpäin. En kumminkaan uskonut tuntoni väitteitä.
Läksin harpastamaan sinnepäin, missä niitten talojen piti olla, jonne
matkani tarkotus oli. Tiesin ett'en paremmin osaisi jälkiänikään siihen
taloon, josta lähdin, ja jos olisin osannutkin, niin tunsin voimani
olevan niin lopussa, etten sinne voisi päästäkään.
Sanomaton tuska oli sielussani, sillä toivoni taloon pääsemisestä petti
kerta kerralta enemmän ja enemmän. Voimani tunsin vähenevän. Hyinen
vesi vain valui pitkin selkääni, saappaat turski hyyhmää täynnä. Koko
ruumis oli turtana, etten tiennyt omaksi ihokseni. Omantuntoni
soimaavat aallot hyöryivät ja pauhasivat täydessä vauhdissa ylitseni.
Metsään kuolema oli minusta nyt varma. Kumminkaan en voinut ruveta
kuolemaan, ennenkuin voimat kaikki loppuisivat. Vetäysin vain eteenpäin
minkä jaksoin, siksi kunnes täytyi uinistua kuin sutkalta ammuttu
metsänotus. Yö alkoi tulla jo synkimmälleen. Lunta ja vettä satoi minkä
taivaasta mahtui. Tunnossani soi sana: tämä on viimeinen yö. Jokainen
kuusi kun alkoi näkyä, niin mietin, että jokohan tuon juureen täytyy
jäädä. Sitä tekosta hilausin paikasta toiseen.
Jo alkoi kuulua metsästä kosken pauhina, hiljainen kuin tuulen vieno
humina. Läksin sinne kosken rannalle. Tuntui minussa jotakin semmoista,
että parempi tuo on kosken rannalla kuolla, ja se tunto kasvoi oikein
tyyneksi ajatukseksi, ja näin mietin sitä kohden ajatellessani: koski
on ollut lempipaikkani ilmosen ikäni. Koski on laulanut mulle
ensimmäiset kehtolauluni. Koski veisatkoon virren haudallani.
Alkoi jo vilkkua metsän läpi valkeita aaltoja, ja kohta oli edessäni
noin parin kymmenen sylen levyinen väylä.
»No tähän se on nyt minun nyykistyminen, ei auta mikään.»
Katselin ympärilleni, en pelastuksen toivossa, vaan aivan
kylmäkiskosesti.
Alempaa metsän takaa huomasin järven kuumottavan. Minä painuin sen
rantaan, toivossa että siellä lie taloja. Se olikin lampi, noin virstan
pitunen ja puolen levynen. Lumisade oli hälventynyt vähän, ja kajasti
hiukan pohjonen taivas. Lammin toiselta puolen otti silmääni talon
näköstä. Tarkastelin sitä yhä. Talohan siellä näkyi kuin näkyikin. Vaan
mitäpäs siitä. Tiesin, että jää ei kanna, kun semmoinen koski tunkee
vetensä, niin sen virta on kuluttanut ja ehkä aivan sulaksi tuolta
keskeä. Kaksi oli kovaa kysymystä nyt, heittäytyäkö tähän rannalle, vai
tullako haudatuksi tuohon lampiin, jos koettaisi mennä yli; kiertää en
olisi jaksanut kuitenkaan.
Kiskoin eräästä kaatuneesta hongasta vahvan oksan kepiksi, sillä aloin
koetella jäätä. Se vielä kantoi. Silloin ilosta lensin kuumaksi.
Vieläkö on mahdollista pelastua tästä vaarasta. Minä jokaista askelta
koetin kangellani. Jäällä oli päälle polven jään sohjua, jota koski oli
työntänyt. Käsieni avulla koetin jalkojani siirrellä hyyhmässä
eteenpäin. Sydämmeni sykki vielä pelastuksesta, rinnassani loiski vielä
toivon lämpimät laineet, ja siispä en kokonaan uupunut. Pääsinpä
likemmäksi rantaa ja näin, että talo, johon riennän, on autio. Siinä ei
ollut kuin maahan rytistymäisillään olevia lahonneita huoneröksiä,
joissa ei ollut kattoa lastuakaan. Ovet ja ikkunat auki. Nyt tiesin,
että lammissa on hautani. Menin kumminkin niin pitkältä kuin pääsin. Ja
kun loppui jää, oli vielä matkaa rantaan joku 15 syltä, joka oli
melkein kantenaan sulavia jään laidasta murtuneita lohkareita.
Pohjoisrannalla näet aukean maan kohdassa päivärinnassa oli
rantaporetta kerinnyt tulla enempi kuin siellä päivän suojassa korkean
metsän alla, josta läksin jäälle. Siinä jään laidalla rupesin
mahalleni, koettelin kepilläni, eikö jalka ottaisi pohjaa, vaan ei
kuulunut. Vaikka olin jo ennen ollut varma kuolemastani, en kuitenkaan
sen makua ollut tuntenut. Olihan ollut pakenemisen sijaa kuin
jäniksellä metsäkoiran edessä, vaan nyt minulla ei ollut askeltakaan,
mihin lähteä. Siinä vilusta ja kuoleman tuskasta värisin yksissä
jalkaini sijassa. Hampaani lotisi, polveni lokatti. Siinä en voinut
olla enkä odottaa viimeistä hengenvetoani. Luulin, että pikemmin loppuu
tuskani, kun paiskaun tuonne jäitten sekaan. Heitin laukun ja takin
päältäni, että koetan uida maalle, jos jaksan, jos ei, niin ei.
»Elä hyvä mies hyppää siihen, muuten sinne jäät, kun on jään sohjua
niin paljon. Odota vähän, niin tuon veneen, jolla pääset maalle.»
Minä tyrmistyin tuosta äänestä. En kaualle aikaa osannut päättää, oliko
se aave vai ihminen, joka puhui. Ja kun vihdoin näin ihmisen, niin en
tahtonut uskoa sittenkään. Vaan kun vihdoin uskoin, niin rupesi
sydämmeni läkättämään, että olisi luullut sen rinnasta ulos hyppäävän.
Sitä ei tiedä, joka ei hädässä ole ollut eikä kuolemaa silmiin
katsonut, että miten rakas on henki ihmiselle.
Minä katselin miestä rannalla kuin pelastuksen enkeliä. Hänellä oli
niemen toisella puolen vene. Vaan hän meni saunaan ensin, pani kengät
jalkaansa, takin päälleen, piipun palamaan. Sitten lähti kävellä
jampimaan veneensä luokse. Savuja pullautteli vain sinne räntäsateesta
sumuseen ilmaan. Otti veneensä, sauvoskeli verkalleen rantaa myöten ja
veteli piippuaan. Kohdalleni kun pääsi, niin pyöräytti veneenperän
minun luokseni, käski tulla veneesen. Vaan minä siksi kuuluvasti, että
hän kuuli, jaksoin sanoa, että en voi liikuttaa jalkojani. Hän kun näki
minun olevan niin surkeassa tilassa, tulla kahmerehti veneensä perään,
otti minut kuin pienen lapsen veneesen ja saattoi maalle, talutti
sitten kuumaan saunaan. Siellä hän sanoi, että
»olisin minä vähän kiireemmästikin joutunut, jos olisin luullut, että
teillä niin kylmä on, kun uimaan olitte aikeissa.» Tuntui siltä kuin
olisi tahtonut anteeksi pyytää viivykkiään.
Mies kiskoi kengät jalastani ja riisui kaikki vaatteet, rupesi
lykkäämään ruumistani ja sitä tehdessään surkutteli kohtaloani.
Saunassa oli toinenkin mies. Se heräsi ja kauhistuen hyppäsi
seisalleen. Heti lähti räämeet hänen silmistään, kun näki, että
alastonta miestä muokataan. Alkoi hätäyksissään kysellä, että
»mikä on tullut? Onko mies hukkunut vai pudonnut jäähän?»
»Ei aniksi hukkunut, vaan ei kaukaakaan palannut», sanoi hieroja.
»Kyllä oli liki länget olkapäitä», ja hän kertoi toiselle miehelle,
miten olin tönkkö ja miten yritin lähättäytyä hotuun, jossa on kolme
syltää vettä, ja miten hän polonen ei uskonut niin vähissä hengin
olevani eikä ollut kiireissäänkään veneen kanssa. Tuntui siltä kuin tuo
mies vieläkin olisi pyytänyt anteeksi hitasuuttaan. Koettelivat sitten
kilpaan kysellä, mistä kulen ja mihin matka vetää ja mikä on vienyt
tuonne lammin taakse, johon ei ole asiaa muilla kuin metsämiehillä.
Hiljalleen vertyivät kieleni kantimet, että saatoin kertoa, minkälaisia
matkoja olen kulkenut. Retkeni kuultuaan miehet pitivät aivan
mahdotonna ihmiselle kulkea sitä yhdellä syömää ja vieläpä eiliseltä
syönniltä.
»Jumalan ihmetyö se on, ei muu, pelastumisesi», sanoi kumpanenkin.
Jumalan ihmetyö... Minä en ollut muistanut Jumalaa koko matkallani enkä
moneen aikaan, sillä en uskonut sitä olevankaan. Mutta tuo miesten
lause tuntui nyt somasti iskeytyvän tuntooni, se painui kuin naula
puuhun.
Ruumiini oli kuuma kuin kekäle. Veret olivat palanneet takaisin. Joka
paikkaa tikkuili ja kihelmöi kuin olisi puukolla vedellyt. En voinut
paljon puhua. Miehet olivat peloissaan, että jos hiljankin hitain
kuolen. Vaan minä nousin seisalleni ja aloin kuonnutella itseäni.
Sitten antoivat ruokaa, mitä heillä mukana oli. Siitä selvisin
haastelemaan.
Miehet olivat täällä metsäsaunalla tervatynnyrin teossa. Ne kertoivat
oikein iloissaan tänne tulostaan. Toinen sanoi:
»Oli kuin vetäjäs meitä veti tänne, että oltiin kahdella päällä,
lähteäkö vasta aamulla. Se oli aivan saada sammua, kun Antti vielä
hommasi tänä iltana käydä Kölkän puron suuhun rysiä panemassa ja
aamulla lähteä tänne päivää myöten, vaan se oli minulla kuin hiimosti
vain selässä, että en saanut rauhaa, piti vain lähteä.»
»Minä tulin juuri ulos, kun tämä näytti hommailevan uimasilleen
ruveta», sanoi toinen. »Nukuttiin täällä saunassa, vaan oli tullut
kuuma minulle, niin läksin ulos jäähdyttelemään, ja sattui näet sekin
juuri paraiksi.»
»Tuon edellä se oli kaikki. Ilman meitä olisi hukka perinyt tämän
miehen; siinä oli sittenkin paraiksi vettä ja köyttä, että päästäkö
ihmisten ilmoihin. Vaan kyllä tämä nyt elää päälle päiväinsä, elää ihan
luotuja päiviään, kunhan pääsee selviämään tuosta vasikkataudista. Vaan
kyllä minä luulen, että se tuommoinen urkko tuntuu kotvemmaisen, kun
vilu ja nälkä katkasee aivan hengen rajoja myöten. Hyvähän olisi, jos
ei vain taudiksi kääreytyisi. Ei ole taudille jaloa paremmissakaan
oloissa, mitä sitten tuossa, kun on jo ihan kuoleman kielissä»,
puhelivat miehet ja koettivat keksiä konstia, miten olisivat saaneet
minua virkistymään ja tointumaan entiseen kameneen.
Vaatteeni alkoivat kuivaa. Niitä aloin panna päälleni ja arvelin lähteä
taipaleelle, sillä saunassa ei ollut tilaa levähtää, kun rupesivat
tynnyriä tehdä möykkämään. Läksin ulos kävelemään, että tuntuisiko
siltä, että jaksaisin kävellä sen puolen peninkulman taipaleen, mikä
oli matkaa likimäiseen taloon. Pääni oli tohjona, ruumiini tönkelä.
Lähdin kumminkin, kun kuulin olevan hyvän matkan. Räntäsade oli jo
lakannut, päivän valkeuksen puoli oli jo aivan poudassa, aamuruskon
hohto leimusi taivaan rannalla. Näyttipä siltä kuin olisi tahtonut
palkita eilisen päivän ikävyyttä, pyyhkiä pois elämäni historiasta
eilisen päivän synkät muistot ja sulostuttaa vaivaloista taivaltani.
Ajatukseni olivat hyvin yksinkertaset, ruumis ja sielu oli väsynyt.
Lyhviä ja horjuvia olivat askeleeni, joilla mittasin ystävällisen
aamu-auringon valasemaa polkuani. Lintujen raikkaat, suloset nuotit
virittivät sielussani eloa. Hiljalleen astua lotostelin ja pääsin
taloon ilman mitään erikoista tapahtumaa.
Talossa olivat ihmiset ystävällisiä, ne ottivat vastaan kuin veljensä.
Talon vanha isäntä, erittäin kielevä, kuultuaan eksymiseni, kyseli
kaikki matkani, missä olin kulkenut. Ukolle olikin joka paikka tuttua,
hänellä oli nimet joka louhirystylle, joka korven tökrölle. Hän kun oli
ikänsä sieltä lintuja pyytänyt, niin hän luki kuin isämeitää, missä
paikassa olen päässyt pyörähtämään. Olin sortunut eteläpuolelle siitä
järvestä, jonka pohjospuolelle olisi pitänyt mennä, jos mieli päästä
niitten puheena olevain kahden järven väliin.
»Juuri järven näkyvistä olet päässyt luiskahtamaan väärälle puolelle»,
ukko jahkaili.
Minä muistelin matkani yksityiskohtia, ja minusta tuntui ihmeeltä, että
vielä olen näillä mailla. Vaan sen selvemmälle en tullut Jumalasta enkä
ajatellutkaan sitä.
Sillä kylällä olin kesäkuun loppuun. Tein työtä ja tienasin rahoja,
sillä nyt oli sepällä paras aika. Nythän tarvittiin kuokkaa, kirvestä,
auroja, karhia, viikatetta j.m.s. Paikkakunnalla kyllä oli seppiä, vaan
olivat viinamiehiä. Minua viinatonta pidettiin sen tähden kilvalla.
Mutta kiireen työni ohessa tunsin jotakin kaipausta tunnossani.