»Nälän opettamia ne on kaikki sepät, niinkuin muutkin työmiehet. Nälkä
se opettaa Lappalaisenkin ampumaan.»
Isäntä naurahti ja sanoi:
»Lupahan se on leikkiä puhua, vaan ei ole pakko irvistellä. Sanotaan
että joka leikistä suuttuu, se mieltä puuttuu. Pitäähän sitä
leikillekin olla sijaa maailmassa.»
»Kosta Jumala ruuasta, suuri kiitos!» kiittelin syötyäni.
»Jumalalle kiitos», vastasi emäntä. »Eipä lystännyt meidän talviset
eväät. Ei ne ole niin rasvasia kaikki palat, vaan hätä niillä
häkeltyy.»
»Kyllä minä söin, minkä suu kutsui. Vaan minä puren aikanani kuin
vihovenäläinen, rouhin kuin hevonen, niin joudun ennen.»
Isäntä kelaili vaan leipää suuhunsa ja piimää rämäytteli kyytimieheksi.
Siitä viimein nousi niin tyytyväisenä kuin appanut kyyhkyläinen ja
tuumaili, että
»syödä sitä pitää syntyneen, maata käydä kasvaneen. Ei sitä ole
syömättömästä hyvästä. Syönyttä sitä on hyvä käskeä. Vähällä syönnillä
ei sitä pysy miessä kauvan, rupeaa takoessa mahanahka selkärankaan
lorkkasemaan.»
»Joka on rutto ruuvilleen, se on töilleen terävä», puheli emäntä ja
laitteli vuodetta. Osotti sitte sänkyä ja sanoi:
»Tuohon saa seppä ruveta unisille. Ehkä se nyt kelpaakin kätkyettä, kun
on senlaisen matkan hiihtää suollatellut aivan yhteen kaikuun.»
Mutta uni ei heti tullutkaan. Mielessä liikkui tunteita ja ajatuksia
monenlaisia. Minä olin siirtynyt sen luota, jonka tykönä oli mielusinta
olla. Olin täällä tuntemattomilla perillä. Mikä verkko peräksi tulee,
en osannut aavistaakaan. Toivo pilkotti kuitenkin mielessä, kun oli jo
työtä luvassa, ja Romppaisen ylpeys ja kelvottomuus se näytti minulle
onneksi heittäyvän. Koetan parastani. En pidä kiirettä: verkka ruton
voittaa. Teen hyvästi, niin voitan rahvaan suosion. Hyvällä alulla jo
olen.
Uni varasti vihdoin hupaseen helmaan minut tietämättäni.