»uusi on kiittää, kypsi laittaa. Kyllä kissa kyntensä löytää, kun näkee
putoavansa. Ja toisinnan sen tiedät sinäkin, vaikka suusi mauksi puhua
vällötät kuin lampaan päästä. -- Lähdetäänpä virstalle, ei tässä pidot
parane, jos ei vieraat vähene», sanoi meille.
Silloin aloimme kokoilla kettuja päällemme. Muutama vielä sanoi
puhemiehelle hiljaa:
»Juoppohan tuo sanotaan olevan.»
»Mies syöpi, mies saapi, miehelle antaa Jumala», sanoi puhemies kovaan
ja pönäkästi, ja silloin lähdimme pirtistä. Jälkeen vielä eräs sanoi:
»Ne nuo puhemiehet on kaikki samanlaisia; ne puhuu pussiinsa kuin
venäläinen vierasmies.»
Ja muutama joukosta huusi:
»On tielläkin tilaa, jos on vartta virsussakin, minkä tuon sulhasen
kengissä.»
Tulimme rappusille, siellä oli äitini. Hän itki poikansa surkeutta, kun
aivan elävältä viepi perkele sielun ja ruumiin.
Minä istua kuhjahin rekiperään morsiameni rinnalle. Kyytimies hyppäsi
kuskin istuimelle, ojenti oriinsa tielle. Se lähti, kun oli
pakkasviuhassa vilustunut, semmoista vohkaa että jälki savusi. Minä
käärin itseäni ja sitä rekilintuani huopasien sisään. Nostelin turkkini
kaulustan ylemmäs korvuksieni suojaksi. Itäpohjanen puhalteli vastaan
oikein äitipuolen henkeä, joka tehosi vielä paremmin semmoisessa
hurakassa.
»Nyt se on tehty sekin työ, minkä meilläkin käyty tämäkin retki»,
sanoin siinä vaan itsekseni ja heittäysin äänettömäksi. Siinä tuli
mieleen ne ukon äsköset sanat, että ylenkatsottu kanto reen kaataa,
vielä naurut päältään ajaa, ei ole koiraa karvoihin katsomista.
Lainaturkki on päälläni, lainalakki päässäni, kehnot kengät jalassani,
lahjavaatteet päälläni. Ei ollut omaani kuin paljas ruumis, 20 markkaa
velkaa, jonka otin oppirahaksi, ja toista olisi pitänyt saada, jos
mieli päästä liikkeelle. Kamalalta tuntui. Vaan hartioissani kuhahteli
voima, se tuntui, että täällä on mistä lähteä, se vastasi lupaavasti
ukon sanaan että ylenkatsottu kanto reen kaataa.