»saattaa sika syödä ne naimaeväät. Taitaa pitää minun lähteä tästä
akkaperiin, ei tässä panna semmoisia ryökkinöitä vielä emännäksi eikä
taloutta sotkemaan, se on selvä tosi.»
»Tutki veikkonen ruumiissasi, että leipä lapselle parasta, mikä
sinullekin vielä. Työnnä vaan leipää laipiosi rakoon, niin sillä
asettuu vielä sinun naimahommasi», tuumaili Pekka pönäkästi. Hän oli
näet ennestään huonoissa väleissä Sampan kanssa, niin viitsi sanoa
vastenkin.
Minä arvelin, etten virka mitään.
Vieras, jolla leuka jauhoi kuin mylly, alkoi leivän seasta puplattaa,
että
»omansahan se on itsekustakin hyvä. Ja kyllähän Harjulan Marissa on
näköä ja kokoa. Sillä se voi vietelläkin semmoisen, joka ei tunne hänen
tapojaan. Jos takki tavat sanoisi, turkki juonet tunnustaisi, niin ei
moni kiittäisi. Vaikka kahdenhan tuo on kauppa ja kolmannelle
korvapuusti. Enkä minä tahdo puhua suden enkä lampaan puoleen, vaan
minä, joka olen pahasta penikasta hänen kanssaan ollut ja tiedän
niinkuin oman itseni, niin tuttavan vuoksi sanon, että yhdellä sanalla
sanoen: sillä ihmisellä ei tee kukaan mitään. Ja olisiko se siinä enää
semmoisten vanhempain lapsi, kun olisi kelpaava kalu? Jo olisi sen
näkönen ihminen aikoja korjattu.»
Ja sitte rupesi eukko Marin vikoja luettelemaan yksin lukien kuin
helmiä nauhaan, eikä ne tunnustaneet loppuvankaan. Minä sitte viimein
katkasin ja sanoin, että
»kyllä minä kaikki uskon sen teidän puheenne, vaan minä uskon valeeksi.
Minä otankin vaan vaimon itselleni, ja silloin olette viisas, kun ette
virka koko asiaan mitään.»
Vaan silloin syttyi kuin katajapehko tuleen. Jokainen rupesi
kutkuttamaan kuin Wenäjän käräjissä ja tahtoi, että hänen äänensä piti
kuulua yli muitten. Isä pieksi nyrkillään pöytään, että lasit seinillä
tärisi ja äystäsi, että
»jos vaan sen ihmisen tuot tähän taloon, niin sillä kertaa lyön sääret
poikki ja talutan salolle itsesi, eikä ole asiata takaisin, sen saat
pitää varanasi.»
Äiti ja Liisa solventivat yhteen ääneen:
»Kyllä Tapania ei kielletä naimasta, kun ottaa semmoisen, joka meille
sopii. Ja olisi tuo Tervon Matleena eri ihminen, kun sen ottaisit, ja
sillä olisi perintöäkin. Siinä on ihminen, jonka suuntiin ei suutu.»
Minun pisti vihakseni.
»Minäkö ottaisin tuon tolvakkeen, töppösen lestan, mätimahan, pää kuin
variksen pesä, suu kuin telkän uuttu, metsäkana sopisi lentämään
suolineen sorkkineen siitä ikkunasta. En, en, en huoli, vaikka en
muitten jälkiäkään näkisi. Kyllä saatte pitää variksenne omana
nuottakumppaninanne. Antakaa Matleenan kiskoa virren päitä, että kortit
lepattaa ja suu kahdessa korvassa», latelin vähän vihoissani. Sitte
käännyin Pekan puoleen ja sanoin vähän ilvehtimisen viistaan, että
»eikös sitä passaisi rakastaa myötämäessä, jos vastamäessäkin, mokomata
soppimörköä?»