»kenenkä?»
»Sen Harjulan kaunokin. Tiedäthän sinä, että paraassa se on vievän
mieli!» sanoi äitini ja yhä ivan hymy veti suunreikää korviin päin
pitemmäksi, että hampaat alkoivat näkyä.
Pekka tunsi, että minulle on apu tarpeesen. Hän kiljahti ilosesti:
»Se on oikein, että luu koirille. Se ei ole satu eikä tapaus, jos mies
kihlaa morsiamen. Ja kun ottaa, niin ottaa semmoisen, joka näkyy
kaivolta kotiin. Hönkä on aina hönkä. Niin sanotaan hevosestakin, että
kiitä pientä, moiti suurta, vaan istu ison rekeen.»