Itkin muistooni ensi kerran.
Huonemiehinä oli oltu, vaan nyt muutettiin toiseen taloon, joka oli
omaksi ostettu. Se oli suuren järven toisella puolen.
Muistan kun muutettiin sinne. Oli silloin maailmankaato tuisku ja
kirmakka pakkanen. Keskellä järveä alkoi minua palella kipeästi jotta
valitus pääsi. Taloon ajettiin ja kyytimies, lyhyenläntä, paksunlainen
miehen tallukka, kantoi minut lämpiämässä olevan savupirtin pankolle
lämmittelemään. Siinä hän minut selvitteli vanhain ikikulujen
raanuremujen seasta päivän valoon kuin linnunpojan munasta. Sitte hän
piteli uuninpaisteessa pieniä käsiäni, joita heti rupesi kynnäröimään
ja tikkuilemaan, jotta luulin joka sormen poikki katkiavan. Minä itkeä
nirrittelemään ja itkin muistooni ensikerran tämän mailman vaivoissa.
Pekka, se kyytimies, puheli lirkitteli, etten itkisi. Sormellaan
viittasi uuniin ja sanoi: »Katsohan.»
Puut palaessaan paukkuivat ja räsähtelivät ja punaset tulikielet niin
liukkaan näkösesti nuoleskelivat uunin mustaksi savustunutta otsaa.
Minä sitä jäin katsomaan suu auki ja unhotin itkuni. Kun nyt Pekka otti
riepupalan ja pyyhki silmistäni kyyneleet, niin olin taas niinkuin en
olisi itkenytkään. Vähän vielä näpisteli sormia, vaan en tuosta ollut
millänikään. Pekan hyvyys teki minut iloseksi, jotta aloin puhella ja
naureskella ja leikeissäni tartuin tormailin Pekkaa partaan. Pekka muka
vikisi kun minä vedin, ja se nauruani kutkutteli.
Sikseen se piti jättää pian se leikki, sillä lähdettiin taipaleelle.
Pekka kääri minut ryysyihin kuin eväskukon ja kantoi rekeen. Ja kun hän
sitte minut taas suoritti kääreistäni erään pirtin lattialle, niin
sanoi, että
»tässä on nyt kotisi.»
Pirtti oli hyvin pimeä, ettei keskipäivällä tahtonut tuletta nähdä ja
tuntui se ikävältä. Akkunat olivat painuneet penkin tasaan. Useampi
ruutu oli tuohen ja päreen palasista, ja joka oli lasista, niin se oli
paksussa karstasessa jäässä, niin ettei siitä ulos nähnyt. Vaan se
minusta oli hupasta, sillä noissa jäätyneissä ruuduissa oli hyvä
leikkipaikka. Jäätä kun sai kynsiä raapustella ja sormellaan hautoa
reikiä siihen, niin se oli niin hauskaa, etten alussa muuta tehnytkään.
Vaan siitä minut hätyytettiin pois, äiti hätyytti, että piti leikikseni
ottaa muuta.
Pekka, jonka kanssa olin tullut hyväksi tutuksi ja joka oli kernas
minun kanssani leikkimään, oli mennyt menojaan takasin. Muut miehet,
joita meillä oli, eivät ruvenneet leikkiin. Yhtä miestä kerran,
leikeissäni muka, löin piipun kopalla päähän, vaan tämäpä tästä ärteysi
ja kiroili. Äiti torui minua ja kurittamaan hommaili, vaan isä sanoi,
että »ymmärtämättömyydessä kai se sen teki.» Niin pääsin siitä enkä
enään koettanut ruveta kenenkään kanssa leikkimään. -- Katri sisko oli
paljon minua vanhempi, ettei hänestäkään ollut leikkitoveria. Niin sain
yksinäni puuhata. Ja ainahan sitä puuhaa löytyi ja leikkipaikkaa jos ei
muuta niin toista.
Porstuassa oli vesisaavi. Sinne kerran kuikistin yli laidasta. Ja
minäpä kummiini, kun sieltä veden alta katsoi minua silmiin
lihavanlainen, punaposkinen, ilosen näkönen poikamullikka. Minä aloin
sille naureskella. Se nauroi minulle samalla tavalla. Minulla oli
ristiraitanen, sinipohjanen pusero päälläni, jossa oli leuan alla
valkea luunappi, ja sillä toisella pojalla oli samanlainen. Minä
koettelin sitä nappia, että eihän liene vaan minulta varastanut. Se
koetteli samalla lailla. Minä ojensin kättäni, se ojensi myös. Minä
osotin silmään sormellani, niin se osotti silmäänsä. Tuo kävi minun
innolleni. Rupesin räpsäyttämään kädelläni vasten hänen kasvojaan.
Käteni kävi veteen ja silloin särkyi se poika siellä saavin pohjassa,
että yksinä riepaleina heilui vaan veden seassa. Minua rupesi se niin
makeasti naurattamaan. Juoksin pirtin ovelle ja siinä nauraa rähisin,
että kohona hyppelin. Vaan enpä kauan viipynyt ennenkuin juosta
kilmasin katsomaan, että särkyikö se aivan ijäkseen. Ilokseni näinkin,
että poika oli aivan terve ja entistään ilosempi, silmät naurun tähden
vähän vesissä. Mutta nytpä niin hyvää toveria en raskinut särkeä, vaan
tein hälle kaikenmoisia kujeitani ja nauroimme yhdessä, että katketa
oltiin. Jopa viimmein huomasin, että se poika tulee likemmäksi kun
painan pääni syvempään saaviin. Sitä rupesin koettelemaan, vaan siinäpä
kadotin tasapainoni ja molskahdin saavin pohjaan. Pahasti olin ehtinyt
kiskasta veden henkeeni, kun äiti hätään joutui. Sen perästä en
kyennytkään leikin liehuun minkäänlaiseen moneen viikkoon. Sain vaan
kätkyessäni maata motkottaa.