I.

Itkin muistooni ensi kerran.

Huonemiehinä oli oltu, vaan nyt muutettiin toiseen taloon, joka oli

omaksi ostettu. Se oli suuren järven toisella puolen.

Muistan kun muutettiin sinne. Oli silloin maailmankaato tuisku ja

kirmakka pakkanen. Keskellä järveä alkoi minua palella kipeästi jotta

valitus pääsi. Taloon ajettiin ja kyytimies, lyhyenläntä, paksunlainen

miehen tallukka, kantoi minut lämpiämässä olevan savupirtin pankolle

lämmittelemään. Siinä hän minut selvitteli vanhain ikikulujen

raanuremujen seasta päivän valoon kuin linnunpojan munasta. Sitte hän

piteli uuninpaisteessa pieniä käsiäni, joita heti rupesi kynnäröimään

ja tikkuilemaan, jotta luulin joka sormen poikki katkiavan. Minä itkeä

nirrittelemään ja itkin muistooni ensikerran tämän mailman vaivoissa.

Pekka, se kyytimies, puheli lirkitteli, etten itkisi. Sormellaan

viittasi uuniin ja sanoi: »Katsohan.»

Puut palaessaan paukkuivat ja räsähtelivät ja punaset tulikielet niin

liukkaan näkösesti nuoleskelivat uunin mustaksi savustunutta otsaa.

Minä sitä jäin katsomaan suu auki ja unhotin itkuni. Kun nyt Pekka otti

riepupalan ja pyyhki silmistäni kyyneleet, niin olin taas niinkuin en

olisi itkenytkään. Vähän vielä näpisteli sormia, vaan en tuosta ollut

millänikään. Pekan hyvyys teki minut iloseksi, jotta aloin puhella ja

naureskella ja leikeissäni tartuin tormailin Pekkaa partaan. Pekka muka

vikisi kun minä vedin, ja se nauruani kutkutteli.

Sikseen se piti jättää pian se leikki, sillä lähdettiin taipaleelle.

Pekka kääri minut ryysyihin kuin eväskukon ja kantoi rekeen. Ja kun hän

sitte minut taas suoritti kääreistäni erään pirtin lattialle, niin

sanoi, että

»tässä on nyt kotisi.»

Pirtti oli hyvin pimeä, ettei keskipäivällä tahtonut tuletta nähdä ja

tuntui se ikävältä. Akkunat olivat painuneet penkin tasaan. Useampi

ruutu oli tuohen ja päreen palasista, ja joka oli lasista, niin se oli

paksussa karstasessa jäässä, niin ettei siitä ulos nähnyt. Vaan se

minusta oli hupasta, sillä noissa jäätyneissä ruuduissa oli hyvä

leikkipaikka. Jäätä kun sai kynsiä raapustella ja sormellaan hautoa

reikiä siihen, niin se oli niin hauskaa, etten alussa muuta tehnytkään.

Vaan siitä minut hätyytettiin pois, äiti hätyytti, että piti leikikseni

ottaa muuta.

Pekka, jonka kanssa olin tullut hyväksi tutuksi ja joka oli kernas

minun kanssani leikkimään, oli mennyt menojaan takasin. Muut miehet,

joita meillä oli, eivät ruvenneet leikkiin. Yhtä miestä kerran,

leikeissäni muka, löin piipun kopalla päähän, vaan tämäpä tästä ärteysi

ja kiroili. Äiti torui minua ja kurittamaan hommaili, vaan isä sanoi,

että »ymmärtämättömyydessä kai se sen teki.» Niin pääsin siitä enkä

enään koettanut ruveta kenenkään kanssa leikkimään. -- Katri sisko oli

paljon minua vanhempi, ettei hänestäkään ollut leikkitoveria. Niin sain

yksinäni puuhata. Ja ainahan sitä puuhaa löytyi ja leikkipaikkaa jos ei

muuta niin toista.

Porstuassa oli vesisaavi. Sinne kerran kuikistin yli laidasta. Ja

minäpä kummiini, kun sieltä veden alta katsoi minua silmiin

lihavanlainen, punaposkinen, ilosen näkönen poikamullikka. Minä aloin

sille naureskella. Se nauroi minulle samalla tavalla. Minulla oli

ristiraitanen, sinipohjanen pusero päälläni, jossa oli leuan alla

valkea luunappi, ja sillä toisella pojalla oli samanlainen. Minä

koettelin sitä nappia, että eihän liene vaan minulta varastanut. Se

koetteli samalla lailla. Minä ojensin kättäni, se ojensi myös. Minä

osotin silmään sormellani, niin se osotti silmäänsä. Tuo kävi minun

innolleni. Rupesin räpsäyttämään kädelläni vasten hänen kasvojaan.

Käteni kävi veteen ja silloin särkyi se poika siellä saavin pohjassa,

että yksinä riepaleina heilui vaan veden seassa. Minua rupesi se niin

makeasti naurattamaan. Juoksin pirtin ovelle ja siinä nauraa rähisin,

että kohona hyppelin. Vaan enpä kauan viipynyt ennenkuin juosta

kilmasin katsomaan, että särkyikö se aivan ijäkseen. Ilokseni näinkin,

että poika oli aivan terve ja entistään ilosempi, silmät naurun tähden

vähän vesissä. Mutta nytpä niin hyvää toveria en raskinut särkeä, vaan

tein hälle kaikenmoisia kujeitani ja nauroimme yhdessä, että katketa

oltiin. Jopa viimmein huomasin, että se poika tulee likemmäksi kun

painan pääni syvempään saaviin. Sitä rupesin koettelemaan, vaan siinäpä

kadotin tasapainoni ja molskahdin saavin pohjaan. Pahasti olin ehtinyt

kiskasta veden henkeeni, kun äiti hätään joutui. Sen perästä en

kyennytkään leikin liehuun minkäänlaiseen moneen viikkoon. Sain vaan

kätkyessäni maata motkottaa.

Korpelan Tapani: Kuvaus kansan elämästä · 第 5 / 67 题