Hän piti todellakin lupauksensa, kuten Zaida kuuli sitten.
"Armaani", kirjoitti Paul hänelle. "Rakastan ijäti sinua. En voi elää
ilman sinua. Olet minulle välttämätön niinkuin ilma, jota hengitän."
Nyt oli hän sillä asteella, että Zaida katsoi voivansa ottaa hänet
todella rakastajakseen. Hän sähkötti: "Tule!"
Paul saapui siinä silmänräpäyksessä.
Tarvittiin myös jonkun verran hokuspokusta. Zaida johdatti hänet
keski-yöllä kuolleiden rakastajiensa Jurjevin ja von Hellerin
haudoille, kertoi heidän elämäntarinansa ja vaati Paulin vannomaan
hänelle samaa sokeaa, rajatonta uskollisuutta.
Paul vannoi väristen tuskasta, kauhusta ja mielihyvästä.
Vielä varmemmaksi vakuudeksi tatueerasi Zaida hienolla neulalla omat
alkukirjaimensa Paulin sydämen kohdalle. Tämän onni ei tuntenut rajoja.
Vihdoinkin hän oli löytänyt lemmityn, joka ymmärsi häntä.
Näin valmistettuna, näin vihittynä suurtyöhönsä, josta hän ei tiennyt
vielä, hän seurasi Zaidaa Länsi-Europaan.
Zaidalla oli nyt yht'aikaa kolme rakastajaa: Tohtori Werner, kreivi
Rakovski ja Paul Golobov.
Kun Werner, joka ei koskaan tahtonut päästä naurettavasta
mustasukkaisuudestaan, joskus nuhteli häntä siitä, virkahti Zaida
näppärästi:
— Etsin ihannettani.
He asuivat milloin Wienissä, milloin Budapestissä, Münchenissä tai
Venedigissä. Zaidalla oli usein samana päivänä lemmenkohtaukset heidän
kunkin kanssa, eri aikoina eri hotelleissa. Mutta se kävi ajan pitkään
epämukavaksi hänelle.
Hän siirsi heidät kaikki samaan hotelliin asumaan.
Samalla täytyi hänen luonnollisesti myöskin tutustuttaa heidät
toisiinsa. Se kävi aivan erinomaisesti päinsä. Werner oli ainoa, joka
tiesi kaikki. Kreivi Rakovski piti häntä vain Zaidan asianajajana, joka
oli saapunut Venäjältä heidän yhteisten asioittensa vuoksi, ja Paulia
taas tavallisena matkustelevana venäläisenä aatelisnuorukaisena.
Werneristä hän ei näyttänyt pitävän oikein. Paulin kanssa hän sensijaan
tuli hyväksi tuttavaksi.
Paulilla puolestaan oli sama luulo Werneristä kuin kreivilläkin, jota
hän jonkun verran epäili kilpakosijakseen. Mutta hän oli liian varma
Zaidasta, että hänen epäilynsä olisi voinut muuttua minkäänlaiseksi
vihamielisyydeksi kreiviä kohtaan.
Toista oli, kun Zaida kuiskasi hänelle, että kreivi todellakin kosi
häntä, että kreivin läsnäolo oli hänelle kiusallinen ja että tämä usein
suorastaan loukkasi häntä. Paul rupesi siitä saakka tuntemaan syvää
vihaa ja vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan.
Mutta vihasta oli vielä pitkä askel murhaan. Ja Zaidan suunnitelmaan
kuului raivata Paulin avulla kreivi tieltään, periä tämän omaisuus ja
saada Paul sitten ilmi-antamaan itsensä yksinsyyllisenä.
Tämän kaiken oli hän tuuminut tuhanteen kertaan Wernerin kanssa, joka
kaikessa oli hänen uskollinen rikostoverinsa.
Werner ei itse keksinyt mitään. Mutta hän oli mainio muokkaamaan,
kehittämään ja kypsyttämään toisen ajatuksia.
Tapahtui sitten niin, että kreivin täytyi matkustaa Berliniin äitiänsä
kohtaamaan. Hänen poissaollessaan toimitti Zaida Paulin käteen väärän
sähkösanoman, joka muka oli kreiviltä Zaidalle ja jonka sanamuodon tämä
oli yhdessä Wernerin kanssa sepittänyt.
Sähkösanoma kuului:
"Minä tiedän kaikki. Teidän Paulinne on suuri lurjus. Valitan
rakkauttani teitä kohtaan. Te olette huono nainen."
Paul kalpeni sitä lukiessaan:
— Mitä tämä merkitsee? hän kysyi.
— Hän on saanut tietää meidän suhteestamme, huokasi Zaida. Siksi hän
haukkuu meitä. Näetkö, että hän sanoo sinuakin lurjukseksi?
— Minä en välitä siitä, mitä hän minusta sanoo, huusi Paul. Mutta että
hän uskaltaa sanoa sinua huonoksi naiseksi! Mikä alhaisuus!
— Hän on vihanvimmoissaan. Hän tietää, että rakastan sinua, yksinomaan
vain sinua. Juuri siksi minä olen antanut rukkaset hänelle.
— Ja siksi hän purkaa nyt sappensa sinua kohtaan! Oh, minä tapan hänet!
Minä tapan. Minä lähetän heti hänelle kaksintaistelu-vaatimukseni.
Mutta se ei ollut suinkaan Zaidan tarkoitus.
Hän ei luottanut enää kaksintaisteluihin. Niiden tulos oli aina
epävarma. Täytyi saada Paul murhaamaan kreivin ilman mitään
muodollisuuksia.
Se oli hiukan vaikeaa. Paulin koko ritarillinen luonto nousi kapinaan
sitä ajatusta vastaan. Hän aseettoman miehen kimppuun? Ei ikinä!
Zaida pyysi ja rukoili.
Hän selitti, että Paulin henki oli liian kallis hänelle ja että hän ei
mitenkään voinut sallia sen joutuvan vaaranalaiseksi. Hän huomautti,
ettei kreivi viimeisen sähkösanomansa jälkeen ollut gentlemanni, jonka
kanssa voi tapella edes. Hän vakuutti.
Kaikki turhaan. Paul pysyi taipumattomana.
— Oh, jospa Jurjev, oh, jospa von Heller eläisivät! vaikeroi Zaida. He
eivät varmaankaan epäisi minulta tätä.
Se vaikutti. Paul alkoi horjua.
Zaida huomasi sen ja uskalsi jo nyt suorastaan vaatia häneltä
rikostyötä.
— Mene ja murhaa hänet! sanoi hän kylmästi ja päättävästi. Ellet sinä
tee sitä, tekee sen joku toinen.
Ja hän luetteli kymmenkunnan nimeä Venäjän korkeimmasta aatelistosta,
joiden kantajat muka kaikki olivat vannoneet hänelle samanlaista sokeaa
uskollisuutta kuin Paul ja jotka varmaan osaisivat myös pitää sanansa.
— Tämän ainoan kerran minä pyydän sinulta jotakin, jatkoi hän vielä.
Tämän ainoan kerran minä tarvitsen sinua. Ja sinä kiellät! Mitä tulee
minun ajatella sinun rakkaudestasi?
Paul suostui. Hän matkusti ensimmäisellä pikajunalla.
Zaidan aikomus oli ensin matkustaa hänen kerallaan, ollakseen varma,
että kaikki todellakin hänen mielensä mukaan tapahtuisi. Mutta Werner
esti hänet siitä, selittäen, että oli parempi heille jäädä sinne, missä
olivat.
— Tuollaista tapausta seuraa aina poliisitutkinto, sanoi hän. On
turhaa, että me kaksi sekoittaudumme koko juttuun. Sillä silloin voi
paljon vanhaa pölyä tulla päivänvaloon.
Se oli Zaidankin mielestä varsin järkevää puhetta. Hän saattoi
senvuoksi Paulin vain asemalle, otti salaperäiset ja juhlalliset
jäähyväiset häneltä, painoi vielä viimeisen suudelman hänen huulilleen
ja kuiskasi:
— Jumala kanssasi!
Paul matkusti määräpaikkaansa, tapasi kreivin hotellinportaissa, veti
sanaa puhumatta revolverinsa ja ampui selkään häntä.
Kreivi ennätti kääntyä ja katsoa, kuka ampuja oli.
— Miksi tämän minulle teit? hän huusi, kaatuen maahan verissään.
Hänen katseessaan ei ollut pelkoa, ei kauhua, ainoastaan kummastelua ja
suurta hämmästystä. Se koski kovasti Pauliin.
— Siksi että te olette loukannut minua! hän koetti huutaa kuolevan
korvaan. Siksi, että te olette loukannut Zaidaa! Siksi, että te olette
huono mies, kuuletteko, huono mies...!
Mutta kreivi ei kuullut häntä enää. Hän vain viittasi kädellään ja
kuiskasi heikosti:
— Pakene! Pakene! He tulevat ja ottavat kiinni sinut.
Silloin oli Paul todellakin tulla hulluksi. Hän tarttui päähänsä ja
katsoi älyttömin silmin ympärilleen.
Kenet hän oli murhannut oikeastaan? Ystävänsäkö? Noin ei vihamies
puhunut!
Hän heitti pois revolverinsa ja juoksi.
Luonnollisesti otettiin pian kiinni hänet. Hän tunnusti heti rikoksensa
ja otti sen yksin niskoilleen.
Taitavasti olivat Zaida ja Werner takoneet suunnitelmansa. Olivatpa he
vielä pitäneet huolta siitäkin mahdollisuudesta, että onni suosisi
Paulia ja hän pääsisi pakoon.
Siltä varalta oli Zaida nimettömällä kirjeellä varoittanut poliisia.
Mutta viranomaiset olivat vielä taitavammat heitä. Heidät vangittiin
epäiltyinä osallisuudesta murhaan ja vedettiin tuomio-istuimen eteen.
Yleinen syyttäjä oli sosialisti, joka saattoi olla onni heille
kaikille. Kuvaillessaan heitä ympäristönsä tuloksiksi hän samalla
pienensi heidän henkilökohtaista syyllisyyttään. Ja tuota ympäristöä,
nykyaikaista taantumuksellista Venäjää, hän kuvaili aivan toisella
taidolla kuin tohtori Werner hutikkaisina hetkinään, sitäpaitsi
leimuavalla kaunopuheisuudella.
— Hyvät herrat, sanoi hän. Rikos, samoin kuin maaperä, josta se on
kasvanut, ovat aitoslaavilaiset. Jos tämä teko olisi tapahtunut ja
tullut ilmi Venäjällä, sitä olisi liian jokapäiväisenä huomattu tuskin.
Vain järjestetyn länsimaisen elämän täsmällistä taustaa vastaan se
esiintyy fantastisena, ylenluonnollisena.
Tietysti oli slaavilaisen maailman ulkopuolellakin seikkailijattaria,
jatkoi hän, kreivitär Iljanskin tapaisia. Myöskin länsimailla he
vaativat miesuhreja, vaikka harvoin sellaisia hekatombeja kuin tämä.
Myöskin sivistyneissä maissa tehtiin murhia rahallisen voiton halusta.
Mutta tälle oikeusjutulle eivät olleetkaan erikoista yksityisten
henkilöiden teot, vaan paljastukset koko sen yhteiskunta-luokan
elämästä, johon kuuluivat jutun osalliset.
— He eivät kiinnitä meidän mieltämme personallisuuksina, sanoi hän,
vaan erään suuren venäläisen yhteiskunta-luokan yleisinä perikuvina.
Luonteenomaista tuolle yhteiskunta-luokalle oli riihaton elämä humussa
ja sumussa, terveen ihmisjärjen ja kaiken vakavamman elämäntarkoituksen
puute, ajan tappaminen hulluuksilla ja hurjuuksilla ynnä puuttuva
kunnioitus itse inhimillistä elämää kohtaan. Siksi kukoistivat siinä
murhat ja itsemurhat. Ne olivat rappeutuneen yhteiskunta-elämän
paiseita, jotka eivät olisi olleet mahdollisia muualla kuin Venäjällä.
— Siellä, sanoi hän, missä kaiken sosialisen toiminnan ja tarmon
heikoimpiakin ilmiöitä vankilalla ja hirsipuulla uhataan, juuri siellä
täytyy elinvoiman purkautua peliin, juoppouteen ja sukupuolisiin
rajattomuuksiin. Missä niin paljon hirtetään ja ammutaan, siellä ei
ihmiselämän arvo voi olla korkealle noteerattu.
Missään muussa yhteiskunnallisessa elimistössä, selitti hän vielä, ei
moinen hysteerinen nainen olisi voinut kehittyä niin rikolliseksi eikä
voinut vaikuttaa niin hävittävästi ympärilleen. Olihan naisten voimana
yleensä miesten heikkous. Mutta missä muualla olisi rikollisilla
taipumuksilla varustettu nainen voinut koota ympärilleen sellaisen
määrän hentomielisiä miehiä, irstailijoita ja hurjastelijoita?
Luonteenomaista heille kaikille oli masokismi, tuo aitoslaavilainen
pahe.
Vuosisatainen sorto ja toimeton kohtalon-usko olivat kylväneet
slaavilaiseen maailmaan sairaita sielullisia ilmiöitä. Oliko sattuma,
että tämän sukupuoli-vietin kuuluttaja ja nimenantaja, Leopold v.
Sacher-Masoch, oli galitsialainen?
Maaorjuus, kidutus, raipat, solmupiiska ja muut julmuudet olivat
muokanneet sadistis-masokistisille vaistoille hedelmällisen maaperän,
niin että ne Elisabethin, Katarina Suuren, Paavalin ja Nikolai I:sen
aikoina voivat viettää orgioita, joita itse pyhä inkvisitsioni olisi
kadehtinut.
Olihan Iivana Julma, joka samojen viettien alalla oli saanut aikaan
uskomattomia, vielä tänäkin päivänä useiden venäläisten aatelismiesten
ihannekuva.
— Aina, huudahti puhuja, missä valtiollinen ja uskonnollinen sorto
vallitsee, siellä kasvaa myös sukupuoli-elämä hurjimmat kukkasensa.
Missä esivalta estää nuorison politiikasta, siellä syöksee se sen
suorastaan eroottisiin irstailuihin.
Sitten hän esitti seikkaperäisesti kunkin kolmen syytetyn osallisuuden
rikokseen, sikäli kuin se oli käynyt ilmi kuulustelujen kestäessä,
mutta palasi jälleen mieli-aineeseensa:
— Yksityishenkilöt saavat luonnollisesti tuomionsa, sanoi hän, mutta
jää syytös yhteiskuntaluokkaa vastaan, joka on heidät kasvattanut.
Samat miehet, jotka ovat tämän tai hänen tapaistensa naisten orjia,
ovat itse mitä julmimpia tyranneja yhteiskunnan heikkoja ja vähäväkisiä
kohtaan. He ovat itse näivetystautisia ja kieltävät elämän, terveen,
lämpimän elämän. He ovat samojen kuvernöörien ja kenraalien,
virkamiesten ja upseerien hyviä ystäviä ja tuttavia, jotka ovat
toimeenpanneet verisaunoja...
Tässä keskeytti oikeuden puheenjohtaja liian innokkaan lakimiehen ja
varoitti häntä loukkaamasta vieraan maan hallitusta, jonka kanssa hänen
oma hallituksensa oli mitä ystävällisimmissä väleissä. Mutta hänen
puheensa teki mitä syvimmän vaikutuksen yleisöön.
Useat tuumivat vain, tokko tuo kaikki nyt niin yksinomaan
aitovenäläistä oli. Eikö se ollut yhtä paljon luonteenomaista kaikille
maille, missä oli irrallista, toisten työstä elävää ylhäisöä?
Zaida kuunteli äänetönnä. Hänkin olisi voinut sanoa jotakin tuohon.
Hän olisi voinut sanoa, että hän oli nainen ja että hänen suonissaan
virtaili kaikkien naisten veri. Hän olisi voinut sanoa, että kaikki nuo
miehet, jotka hänen kauttaan olivat tulleet onnettomiksi ja
rikollisiksi, olivat vain tykinruokaa vuosituhantisessa taistelussa
miehen ja naisen välillä.
Hyvät herrat, hän olisi voinut huudahtaa, minä olen vain teidän
kättenne työtä. Tällaiseksi ovat minut miehet tahtoneet, juuri
tällaisena minua ihailleet ja rakastaneet. Älkää puhuko vain Venäjästä
ja sen ylimmästä yhteiskunta-luokasta! Heitä kuohuu täynnä teidän
ylpeät parlamenttinne, virastonne ja sanomalehden-toimistonne!
Toiset heistä saavuttavat ministeri-salkkuja, olisi hän vielä voinut
sanoa. Toiset sortuvat katu-ojaan. Mutta kaikkialla he ovat naisten
saaliita ja kaikkialla yhtä halveksuttavia.
Hänkin olisi voinut puhua jotakin Venäjästä ja sen likalammikoista,
joita juuri moiset miehet olivat. Kertoa, miten naiset
prostitueerattiin Moskovan ja Pietarin hotellien yksityishuoneissa,
miten juuri miehet herättivät heissä suunnattoman janon saada valta
miehen yli.
Mutta hän ei sanonut mitään. Hän häpesi. Hän häpesi isänmaansa ja sen
miesten puolesta.
Yhden asian hän tahtoi kuitenkin sanoa. Ja hän nousi kalpeana.
— Hyvät herrat, hän virkahti äänellä, joka soi kuin paisuva
viulunsävel. Minä olen aina halveksinut miehiä, mutta en ole voinut
elää ilman heitä. Eivätkä he ilman minua. Koko tämä murhenäytelmä onkin
syntynyt juuri tuosta miehen ja naisen molemminpuolisesta
halveksumisesta ja siitä, etteivät he kuitenkaan voi tulla toimeen
ilman toisiaan. Mieheni oli tomppeli ja irstailija, rakastajani ovat
olleet joko hermosairaita tai veijareita. Te sanotte: minä itse olen
valinnut heidät. Minä vastaan siihen, ettei minulla ollut parempia
valittavana.
Hän istui alas ja teki voimattoman liikkeen käsillään. Miksi hän oli
ollenkaan puhunut? Eihän hänellä ollut kuitenkaan mitään mahdollisuutta
tehdä itseään ymmärretyksi.
Oikeus langetti tuomionsa. Heidät julistettiin kaikki kolme syyllisiksi
ja tuomittiin kuritushuoneesen, Werner 10:ksi, Zaida 8:ksi ja Paul vain
3:ksi vuotta.
Oli otettu lukuun kunkin mahdollinen syyntakeellisuus.
* * * * *
Vankilan ovet aukesivat vielä kerran Zaidalle. Hän oli vapaa jälleen.
Mutta hänen yhteiskunnallinen asemansa ei ollut sama kuin ennen. Hänen
täytyi viettää huomaamatonta elämää ja välttämättömyyden pakosta luisua
aina alemmaksi.
Nyt heltyi isän sydän. Ja Zaida vietti hänen luonaan eräitä
rauhallisia, mutta surumielisiä kuukausia.
Sitten hän lähti jälleen maailmaa kiertämään.
Lapsuusmuistot olivat liian raskaat. Hän ei kestänyt niitä enää. Hänen
täytyi koettaa huumata itsensä ja unohtaa.
Hän hävisi teille tietymättömille.