Parooni Heller piti sanansa. Hän kuoli todellakin neljänkymmenen
minuutin perästä.
Zaida oli itsekin hämmästynyt hänen tavallista ritarillisemmasta
sankaruudestaan. Hän istutti kauniita kukkasia hänen haudalleen eikä
lakannut koskaan häntä kyynelsilmin muistelemasta.
9.
Seurasi sitten eräitä vaellusvuosia Zaidan elämässä.
Heti parooni Hellerin kuoleman kautta varoihin päästyään hän lähti
matkoille, ensin Moskovaan ja Pietariin, sitten Länsi-Europaan.
Kierteli aikansa, solmi uusia suhteita ja tuttavuuksia ja palasi aina
jälleen takaisin kreivi Iljan maatilalle, pääasiallisesti poikaansa
katsomaan, mutta myöskin levähtämään ja voimistumaan uusiin
seikkailuihin.
Näille matkoille hän ei koskaan enää ottanut miestään. Hänen oli
hauskempi yksin, ja sitäpaitsi alkoi tämä olla jo jotenkin tylsistynyt.
Usein toi hän miehensä maatilalle myös jonkun rakastajan tullessaan.
Kreivi Ilja ei pitänyt sitä minään merkillisenä seikkana.
— Soromnoo, sanoi hän vain. Pääasia, että hän jaksaa myös juoda. Siten
on hänestä jotakin huvia minullekin.
Zaida oli nyt oikeastaan kunniansa kukkuloilla. Hänen valtansa miesten
yli oli rajaton, ainakin hänen omasta mielestään. Hän käsitteli heitä
kaikkia kuin luontaisia orjia ja alustalaisiaan.
Eräs katkera kokemus herätti hänet kuitenkin tästä harhaluulosta.
Hän oli silloin matkalla Varssovasta Pietariin. Hänen vaunu-osastoonsa
astui nuori, kaunis puolalainen husaarikornetti, joka nähtävästi oli
matkalla Pietariin tuhlaamaan uuden, upean kaarti-univormunsa kunniaksi
liikoja rahojaan, Zaidan tottunut silmä kiintyi heti häneen.
Nuori mies miellytti häntä ensi silmäyksellä. Omaa viehätysvoimaansa
hänen ei taas pistänyt päähänsäkään epäillä.
Asia kulki tavallista kulkuaan.
Nuori mies piti häntä nähtävästi englannittarena. Katsoi häneen,
ällisteli häntä, teki hänelle pieniä palveluksia, lausui vaivaloisesti
pari englanninkielistä sanaa, joihin Zaida yhtä vaivaloisesti vastasi
samalla kielellä.
Seurasi sitten pitkä, syvä hiljaisuus.
Zaidaa huvitti äärettömästi tuon miespoloisen pula. Nähtävästi tämä oli
ensi kertaa ominpäin maailmalla.
Äkkiä ryhtyi nuori mies päättävästi puhuttelemaan ranskankielellä
häntä.
Tätä kieltä hän tuntui osaavan jonkun verran paremmin. Mutta Zaida
vastasi puhtaimmalla parisin-murteella.
Jonkun ajan nuorta miestä kiusattuaan hän kuitenkin käänsi puheen
venäjäksi. Nyt vasta vilkastui keskustelu. He tulivat pian hyviksi
tuttaviksi.
Pietarissa he asettuivat asumaan samaan hotelliin. Ja vasta täällä
uskoi Zaida uudelle ihailijalleen, että hän oli naimisissa.
— Naimisissa?
Nuori mies näytti oikein murtuvan tästä tiedonannosta.
— Niin, onni teille! nauroi Zaida. Sillä muuten olisitte te itse ehkä
ollut pakotettu menemään naimisiin kanssani.
— Mikä onni! huokasi nuori mies. Suoraan sanoen, olin sitä alkanut
toivoa jo.
Zaidan kasvojen yli kulki äidillinen ilme ja hän katsoi nuoreen
kornettiin melkoisella sisällisellä kunnioituksella.
— Te olette vakava nuorukainen, hän sanoi.
— Kyllä, myönsi toinen. Kotona sanovat kaikki, että otan elämän
liiankin vakavasti.
— Ja rakkauden?
— Minä en ole koskaan ennen rakastanut, selitti nuori mies
vilpittömästi. Olen vain lukenut ja uneksinut siitä! Mutta nyt kun
tunnen, mitä se on...
— Te tunnette sen nyt?
— Kyllä. Nyt on se minusta vakavin asia koko maailmassa.
Zaida katsoi ja katsoi häneen. Hänen silmänsä hämärtyivät kyyneliin.
Kelpo poika! ajatteli hän. Tuo on uusi tyyppi. Tuollaista ei ole vielä
koskaan ennen minun tielleni sattunut.
— Mutta te eroatte! huudahti nuori mies samassa. Te eroatte
luonnollisesti. Ja sitten te menette naimisiin minun kanssani. Eikö
totta? Oikein jo palan halusta esittää teidät isälleni ja äidilleni.
— Te tahtoisitte siis mennä niin mielellänne naimisiin minun kanssani?
hymyili Zaida.
— Kyllä, huokasi kornetti. Minä en voi elää teitä ilman. En voi
käsittää, kuinka olen voinut elää hetkeäkään...
— Vaikka olette vasta pari päivää tuntenut minut?
— Vaikka!
_Tuo_ on rakkautta, ajatteli Zaida.
Samalla tuumi hän itsekseen, mihin hän voisi käyttää nuorukaista. Tällä
hetkellä ei tosin mihinkään. Mutta kuka tietää ... ehkä joskus
vastaisuudessa...
— Te eroatte? kuiskasi kornetti kiihkeästi.
Zaida selitti hänelle, ettei hän suinkaan ollut sellaista ajatellut.
Nuori mies synkistyi.
— Teidän miehenne mahtaa olla sitten verraton, sanoi hän katkerasti.
Minä en vain siinä tapauksessa ymmärrä...
— Ymmärrä? Mitä?
— Miksi te sitten olette tahtonut minun kanssani leikitellä.
Oi pyhä viattomuus! ajatteli Zaida. Mutta tuo nuorukainen huvitti häntä
juuri siksi. Ja hän selitti toimessaan, ettei hän suinkaan ollut
leikkinyt hänen kanssaan ja että hän, sivumennen sanoen, oli naimisissa
täydellisen hulttion kanssa.
Nuori mies katsoi häneen ällistyneenä.
— Mutta siinä tapauksessa minä en taas ymmärrä, virkahti hän, kuinka te
voitte olla hetkeäkään naimisissa hänen kanssaan. Te, joka olette niin
puhdas, niin ylevä, niin korkea...!
Vähempi riittäisi, ajatteli Zaida.
— Te olette lapsi, hän vastasi, tällä kertaa sangen vilpittömästi. Te
ette ymmärrä näitä seikkoja. Ei mennä naimisiin aina sen oikean
kanssa...
Nyt näytti valo syttyvän nuoren miehen aivokopassa.
— Teidän vanhempanne ovat pakottaneet teidät menemään vasten mieltä
miehelään.
Tuo on auttamaton, ajatteli Zaida. Mutta ääneen hän virkahti vain
yksinkertaisesti:
— Niin, he ovat pakottaneet. Sitäpaitsi te olette tilaisuudessa
näkemään mieheni. Seuratkaa minua meidän maatilallemme!
Tämä oli uusi hämmästys kunnon kornetille.
— Kuinka? Voinko minä tulla sinne? kysyi hän suurin silmin.
— Kyllä. Miksi te ette voisi sinne tulla?
— Senjälkeen mitä meidän välillämme on tapahtunut?
— Tuhmuuksia! Te tulette ja sillä hyvä. Olen varma, että mieheni tulee
teistä paljon pitämään.
Nuori mies mietti asiaa. Aluksi tuntui koko ehdotus hänestä tuiki
oudolta ja sopimattomalta. Mutta kenties se oli tapa sellainen? Kenties
ne elivät näin suuressa maailmassa?
Hänen teki mielensä seikkailla eikä hän sitäpaitsi tahtonut jättää
Zaidaa. Hän suostui.
He matkustivat kreivi Iljan maatilalle. Talon kynnyksellä otti kreivi
itse vastaan heidät.
— Minun uusin rakastajani, esitteli Zaida.
Kornetti oli vaipua maan alle.
— Soromnoo, sanoi kreivi filosofin tyyneydellä ja taputtaen häntä
ystävällisesti olalle. Ei tee mitään. Astukaa sisälle ja olkaa niinkuin
kotonanne.
Nuori husaarikornetti ei ollut ikinä voinut tällaista ympäristöä
kuvitella.
Hän vietti jonkun viikon siellä. Mutta sitten sai hän kylläkseen, hänen
tervettä, turmeltumatonta luontoaan rupesi koko tämä pohjaton
saastaisuus inhoittamaan ja eräänä päivänä hän oli hävinnyt. Jättänyt
vain jälkeensä kirjeen, jossa hän vielä kerran vannoi rakkauttaan
Zaidalle, mutta ilmoitti samalla, ettei hän voinut jäädä tämän
rakastajaksi näissä olosuhteissa.
Hän oli matkustanut takaisin Puolaan vanhempiensa luo.
Zaida oli kuin puulla päähän lyöty. Tämä tapahtui ensi kerran hänelle.
Mies jätti hänet! Ja juuri mies, jota hän oli pitänyt ennen muita
kunnollisena ja luotettavana.
Kunnottomatko häntä siis etupäässä rakastivatkin? kysyi hän katkerasti
itseltään.
Mutta hän päätti ottaa opiksi tämänkin. Oli olemassa muunkinlaisia
miehiä siis kuin juuri niitä, joita hän oli tuntenut tähän saakka.
Niihin ei hänen valtansa ulottunut eikä hän voinut käyttää niitä
mihinkään.
Niitä oli siis kaikin mokomin kartettava!
Tästälähtien jakoi Zaida miehet kahteen osaan: hyödyllisiin ja
hyödyttömiin. Ja hän tottui pian jo ensi silmänräpäyksellä erottamaan,
kumman kategorian kanssa hän oli milloinkin tekemisissä.
10.
Vierähti jälleen joku vuosi. Zaida oli käynnillä Moskovassa, jonne eräs
monimiljonääri oli kutsunut hänet vieraakseen.
Shampanja virtaili. Pitoja pidettiin aamusta iltaan ja illasta aamuun,
koskaan väsähtymättömällä nautinnonhalulla. Tämä oli oikein elämää
Zaidan mielen mukaan.
Eräänä iltana piti miljonääri puheen, joka päättyi muutamiin
kaihomielisiin huokauksiin naisten uskottomuudesta.
Zaida otti sen jostakin syystä itseensä. Ja hän vastasi muutamilla
leimuavilla lauselmilla mieslurjuksista, jotka pitivät naista
kauppatavarana.
Heti senjälkeen hän pyysi sanoa jäähyväisensä ja poistua hotelliinsa.
Hänen saattajakseen ehätti tarjoutumaan eräs tohtori Werner, jo noin
neljän- viidenkymmenen korvissa oleva mies, juristi ja asianajaja
ammatiltaan, jota ei ollut ennen miljonäärin vieraspidoissa näkynyt.
Zaida oli tuntenut pitkin iltaa tämän tarkastelevan katseen
kasvoillaan.
Nyt vasta hän vilkaisi tarkemmin häneen nähdäkseen, mikä tuo nyt taas
oli miehiään.
Hyödytön vaiko hyödyllinen? Siitä kysymys.
Ensi silmäys ei vaikuttanut häneen edullisesti. Tuota miestä hän ei
varmaankaan voisi käyttää mihinkään. Korkea otsa, ylöspäin kohotetut
kulmakarvat, tanakka leuka, koko ruumis raskas ja jykevätekoinen.
Ei, tuo mies ei ollut naisten narri.
Entä silmät? Ehkäpä niistä voisi päättää jotakin.
Nekin puhuivat samaan suuntaan. Tosin oli niissä jonkun verran
ajattelijan kummastelua ja hyvän sydämen surumielisyyttä, mutta ei
mitään välitöntä, ei hetken ihmistä, tuokiotunnelmaa, kaikkein vähemmän
eroottista.
Hyödytön mies! Zaida aikoi jo evätä hänen saattamistarjouksensa ja
valita jonkun toisen tunkeilevista kavaljeereistaan, kun hänen
katseensa äkkiä kiintyi tohtori Wernerin huuliin. Ne olivat paksut,
kömpelöt ja aistilliset.
Ahaa, ajatteli hän. Kenties hänestä sittenkin voi olla jotakin hyötyä.
Tuon miehen intohimot voivat olla sitä väkevämmät, mitä enemmän hän
kokee vallita niitä korkealla otsallaan.
— Tulkaa, sanoi hän lyhyesti, nyykäyttäen päätään hänelle.
He laskeutuivat kadulle. Tohtori Werner tahtoi kutsua ajurin.
— Ei, epäsi Zaida. Kävelkäämme!
Hän tunsi itsensä vielä liian kiihtyneeksi, selitti hän. Raitis ilma
olisi paras rauhoittava lääke hänen hermoilleen.
— Niin, miksi te kiihdyitte oikeastaan? kysyi tohtori Werner.
— Te kysytte! ihmetteli Zaida. Ettekö kuullut, mitä hän sanoi naisista?
Tohtori Werner väitti, ettei hän ollut mitään merkillistä kuullut,
paitsi tuota arkipäiväistä totuutta, että kaikki naiset olivat
uskottomia.
— Ja miehet, kysyi Zaida terävästi. Mikä on teidän ajatuksenne heistä?
— En ole koskaan voinut keksiä heissä mitään mieltäkiinnittävää,
hymyili tohtori Werner.
Oli jotakin ärsyttävää hänen äänessään. Zaida olisi voinut vastata,
mutta hän ei viitsinyt. Hän vain kohautti välinpitämättömästi
olkapäitään.
Seurasi hetken vaitiolo.
— Oletteko hysteerinen? kysyi tohtori Werner äkkiä.
Hävytön mies, ajatteli Zaida. Ja hän päätti vastata samalla mitalla.
— Oletteko lääkäri? kysyi hän takaisin.
— En. Minä olen lakimies.
— Vai niin. Olin niin varma siitä, että olisitte lääkäri.
— Kuinka niin?
— En tiedä. Teissä on ehkä jotakin, joka muistuttaa sairashuonetta.
Zaida huomasi syrjäsilmällä, että hän oli hyvin tähdännyt iskunsa.
Tohtori Werner säpsähti, joku kärsivä hermonykäys kulki hänen
kasvojensa ylitse ja hän vaikeni loukkautuneena.
— Niin, minä olen sairas, sanoi hän sitten hetken perästä matalalla
äänellä. Sairas samoin kuin tekin.
— Minä? Ei minua mikään vaivaa.
— Kyllä. Tekään ette näe elämällänne olevan mitään tarkoitusta.
Tuopa oli omituista puhetta. Zaida oikein pysähtyi ihmeissään.
— Tarkoitusta? Te olette filosofi?
— En, vastasi tohtori Werner hiljaisesti. Minä olen tavallinen ihminen
vain. Mutta se ei estä minua syvästi tuntemasta olemassa-oloni
ääretöntä tyhjyyttä ja mitättömyyttä.
Tuo oli uutta kieltä Zaidalle. Noin ei kukaan hänen ihailijoistaan
ollut vielä jutellut hänelle.
Sitäpaitsi tuo mies puhui totta.
Olihan Zaida itse usein samaa tuntenut. Tuntenut ikävystymisen ja
sisällisen haukotuksen tunteen kohoavan sydämestään keskellä
hilpeimpien kemujen hälinää ja aution, riuduttavan surumielisyyden
hiipivän koko olentoonsa.
— Te olette oikeassa, hän sanoi ja ojensi kätensä hänelle. Meitä on
paljon sairaita sieluja tähän aikaan.
— Sanokaa 'kuolleita sieluja', virkahti tohtori Werner, kunnioittavasti
hänen kättään puristaen. Niitä me olemme nimittäin.
Zaida katsoi synkin silmin häneen. Hän oli äkkiä tullut hirvittävän
vakavaksi.
— Tarkoitatteko todellakin, mitä sanotte? hän kysyi kiinteästi.
— Kyllä, vastasi tohtori Werner. Eikä olisikaan mikään erikoinen tuska
olla kuollut sielu, ellei muistaisi, että kerran on ollut eläväkin ja
ellei tuo muisto olisi jäänyt ijäti vaivaamaan.
He seisoivat vastatusten katukäytävällä. Lyhdyn valo lankesi heidän
kasvoilleen.
He olivat aivan kalpeat. He eivät huomanneet, että he yhä pitivät
kädestä kiinni toisiaan ja että ohikulkevat ihmiset katsoivat
kummastuneina heihin. He vain tuijottivat toistensa silmiin niinkuin
aaveet, ikäänkuin he olisivat niiden tuntemattomasta syvyydestä
tahtoneet etsiä elämänsä puuttuvaa tarkoitusta.
Zaida heräsi heistä ensiksi tietoisuuteen ulkomaailmasta. Hän veti
kätensä pois ja virkahti hymyillen:
— Myöskin pessimisteillä voi olla nälkä. Mitä jos pistäytyisimme vielä
jonnekin ravintolaan? Voisimme samalla paremmin jutella siellä.
Tohtori Werner oli heti valmis suostumaan ehdotukseen.
11.
He menivät ravintolaan ja ottivat yksityishuoneen. Ja he istuivat
siellä myöhään yöhön shampanjan ja kaviarin ääressä jutellen keskenään
kuin vanhat tuttavat ynnä itsekin ihmetellen, kuinka kaksi outoa
ihmistä saattoi näin helposti toisiaan lähestyä.
Enimmän ihmetteli Zaida. Monta ihailijaa oli hänellä ollut, mutta ei
ketään tämäntapaista. Kukaan ei niistä ollut häntä ymmärtänyt. Hänen
oli aina ollut asiansa vain muita ymmärtää.
Tämä ymmärsi. Ja tämän kanssa saattoi todella keskustella.
Sekin oli uutta hänelle. Ja hän kun oli luullut, ettei elämä voisi
tarjota hänelle enää mitään tuntematonta!
Zaida totesi tuntevansa merkillistä vetovoimaa tuota miestä kohtaan.
Eikä hän voinut olla jo toivomatta sydämensä syvyydessä, että toinen
samaa tuntisi ja nauttisi yhtä paljon hänen seurastaan kuin hän tuon
miehen seurasta.
— Mistä johtuu, etten ole ennen tavannut teitä? katkaisi hän äkkiä.
— Käyn niin harvoin missään, selitti Werner.
— Työnne pidättää teitä?
— Kyllä. Teen työtä usein läpi yönkin ja päivällä on minulla konttorini
ja vastaanottoni.
— Ja ansaitsette paljon rahaa? hymyili Zaida.
— Ei sovi valittaa. Keskimäärin neljäkymmentätuhatta ruplaa vuodessa.
Se kävi laatuun Zaidankin mielestä.
— Teidän pitäisi tehdä hiukan vähemmän työtä, virkahti hän keveästi. Ja
ottaa enemmän osaa seura-elämään. Varmaan se olisi omiaan haihduttamaan
teidän luontaista raskasmielisyyttänne.
— Minun ei tee mieli, vastasi Werner. Seura-elämä ei tarjoa minulle
mitään, ei ehdottomasti mitään. Sitäpaitsi minulla on vaimo ja lapset.
— Ah, te olette naimisissa.
— Kyllä. Olen ollut jo kaksitoista vuotta.
— No niin, sittenhän teillä on perhe-elämänne.
Zaida virkahti sen melkein kateellisesti, sillä hän ei voinut samalla
olla omaa onnetonta avioliittoaan ajattelematta.
Tuolla miehellä oli tietysti herttainen vaimo ja lauma terveitä,
punaposkisia lapsia, joiden parissa hän viihtyi niin hyvin, ettei
joutanut edes seuraelämään osaa ottamaan. Mitä hän valitti sitten?
Tietysti vain tuollaista hetkellistä hentomielisyyttä, kun oli
sattumalta vieraan naisen seuraan joutunut, jonka myötätuntoon oli niin
mukava vedota ja jonka avulla voi niin vaarattomasti hankkia itselleen
pienen aistimuksen suuren mailman seikkailuista!
Tietysti tavallinen, rauhallinen poroporvari. Zaidaa jo oikein
pistätti, että hän oli ollenkaan lähtenyt mokoman kanssa iltaa
viettämään.
Mutta tohtori Werner vastasi raskaasti ja yksivakaisesti:
— Teeskentelen perhe-elämää. En tiedä, ehkä minussa on joku vika. Mutta
minä tunnen senkin keskellä hiipivän olentooni tappavan, jäytävän
välinpitämättömyyden.
Zaida vaikeni hetkiseksi iloiten vilpittömästi hänen vastauksestaan.
— Tänä iltana te kuitenkin lähditte ulos! lausahti hän sitten,
reippaasti shampanjalasiaan kohottaen.
— Kyllä, vastasi Werner, hänen kanssaan yhtä reippaasti kilistäen. Olin
utelias teitä näkemään.
— Minua? nauroi Zaida. Ei, mutta mitä te sanotte, herra tohtori! Nyt te
varmaan syötätte pajunköyttä minulle.
— Kuten sanoin. Olin kuullut teistä niin paljon.
— Niinkö? oli Zaida ihmettelevinään. Puhutaanko minusta todellakin niin
hirveästi?
— Aivan varmaan, hymyili Werner. Teidän monet seikkailunne...
— Minun seikkailun?
— Ovat luonnollisesti antaneet aihetta täydelliseen legendaan. Tarun ja
todellisuuden sädekehä ympäröi teidän päätänne...
— Minä vakuutan, ettei se ole ainakaan todellisuuden!
— Historia ratkaiskoon. Voitte ymmärtää kaikissa tapauksissa, että olin
hyvin utelias teitä näkemään.
He nauroivat kumpikin ja kilistivät. Zaida oli kuin huomaamattaan
aukaissut rannerenkaansa eikä ollut saavinaan sitä kiinni. Tohtori
Werner pyysi kohteliaasti saada auttaa häntä.
Hänen täytyi siirtyä lähemmäksi Zaidaa.
Heidän polvensa koskettivat toisiinsa, mutta he eivät olleet sitä
huomaavinaan. Kuitenkaan ei kumpikaan heistä vetänyt pois polveaan.
— No, ja nyt kun olette nähnyt minut? kysyi Zaida keimailevasti. Mikä
on teidän vaikutuksenne minusta? Edullinen, vai mitä?
— Sitä tuskin voi sanoa, naljaili Werner. Mutta te olette harvinaisen
mieltäkiinnittävä.
— Siinäkö kaikki!
Zaida oli mutristavinaan suutaan harmistuneesti ja ylenkatseellisesti.
— Eikö se riitä ehkä? kiisti tohtori kamppaillen turhaan rannerenkaan
kanssa. Se on mielestäni parasta, mitä ylimalkaan voi sanoa kenestäkään
ihmisestä, ainakin parempaa kuin mitä heistä voi sanoa useimmista.
— Olette oikeassa jälleen, myönsi Zaida hetken mietittyään. No, ja
miksi minä sitten muka teistä olen niin harvinaisen mieltäkiinnittävä?
Tohtori Werner oli vihdoinkin onnistunut saamaan kiinni renkaan. Hän
katsoi Zaidaa silmiin, suuteli hänen valkeaa käsivarttaan kyynärpään
taitteeseen ja virkahti äänellä, josta ei voinut erehtyä:
— Siksi, että te vaikutatte niin yksinäiseltä. Ja siksi, että te
vaikutatte niin etäiseltä. Ja siksi, että te olette vieras koko sille
ympäristölle, jossa te elätte, mutta kenties vierain sentään itse
itsellenne...
Zaida sulki silmänsä.
— Puhukaa enemmän minusta, kuiskasi hän.
— Te olette outo koko tässä ajassa ja tässä aikakaudessa, jatkoi
tohtori Werner matalalla äänellä. Ei kukaan ole teidän kaltaisenne.
Siksi ei kukaan myöskään ymmärrä teitä. Ettekä te ole ikinä
rakastanut...
— Mitä te sanotte? huudahti Zaida hiljaa, mutta ei avannut silmiään.
— Ette, jatkoi toinen järkähtämättömästi. Te ette ole ikinä vastannut
rakkauteen rakkaudella. Sillä aikaa kuin intohimot ovat teidän
ympärillänne leimunneet, te olette pysynyt kylmänä ja empivänä.
— Se ei ole totta, se ei ole totta! kuiski Zaida.
— Kyllä. Te ette ole koskaan lahjoittanut pois itseänne. Siinä on
teidän olemuksenne salaisuus. Te olette jäänyt aina oudoksi
tenhottareksi niille miehille, jotka teidän tähtenne ovat itsensä
uhranneet, sillä te olette ottanut ettekä antanut milloinkaan.
— Enemmän! Enemmän! kuiski Zaida.
— Juuri siksi te olette aina menestynyt, jatkoi toinen kylmästi ja
kirkkaasti kuin tikarin terä. Te olette osannut vietellä miehiä
niinkuin tottunut mestari osaa ammattiansa. Usein te olette
harjoittanut ammattianne myös ilman mitään tarkoitusta niinkuin
taidetta tai niinkuin miekkailija, joka lyö ilmaan vaikeimpia
terssejään, ettei kadottaisi taituruuttaan...
— Juuri niin, juuri niin! Älkää vaietko, älkää jumalan tähden vaietko!
Jatkakaa!
— Te olette tahtonut hallita ja te olette hallinnut. Te olette tahtonut
sukeltaa miesten ihailuun kuin suloiseen, hyväilevään kylpyyn, mutta te
ette ole koskaan jättänyt sinne sydäntänne. Te olette rakastanut
maailmassa vain yhtä asiaa ja sen nimi on _valta_.
— Lisää, lisää! huohotti Zaida. Tahdon kuulla, kuka olen. Miksi te
vaikenette? Ah, kuinka te kiusaatte minua!
— Te hymyilette, jatkoi armahtamaton tikarinterä, mutta teidän hymynne
ei tule sydämestä. Se väikähtää vain varjontapaisesti kuin naamio
teidän kasvojenne yli. Te itkette usein, varsinkin muiden seurassa,
mutta silloin te aina ajattelette kuvastinta...
— Mistä te tiedätte? soinnahti heikosti Zaidan huulilta. Kuinka hirveä,
kuinka julma te olette! Mistä te tiedätte kaikki?
— Sekä hymy että kyyneleet ovat teidän aseitanne, jatkoi toinen,
välittämättä vastata hänen kysymyksiinsä. Te käytätte niitä taitavasti.
Te säästätte, te ette tuhlaa niitä. Te käytätte niitä aina oikeaan
aikaan. Te ette käy suoraan vihollisenne kimppuun...
— Lakatkaa!
— Te vaanitte, te väijytte, te yllätätte hänet. Te olette nerokas
sotapäällikkö. Seikkailut, joihin te antaudutte, eivät ole teille
mitään seikkailuja. Ne ovat pienimpiäkin yksityiskohtia myöten
punnittuja, laskettuja, edeltäpäin määrättyjä, kuten ainakin
sotasuunnitelmat...
Zaida oli heittänyt päänsä taapäin sohvan selkänojan päälle ollen nyt
miltei lepäävässä asennossa. Silmiään hän ei ollut avannut vieläkään.
Hän hengitti raskaasti. Hänen kapeat punaiset huulensa olivat
puoli-avoimet, niin että pienten, terävien hampaiden hohtava päärlyrivi
pilkisti esiin niiden alta. Hänen valkea kurkkunsa kaartui
joutsenkaulana taaksepäin. Hänen povensa kävi kuin myrskyssä ja hänen
syvälle-uurretun juhlapukunsa harvan pitsiverkon alla näkyivät hänen
kypsät rintansa nousevan ja laskevan kuin kaksi kultaista omenaa, joita
tuuli huojuttaa.
Hän puristi tohtori Wernerin kättä suonenvedontapaisesti kädessään. Ja
silloin tällöin pudistuttivat lyhyet, hillityt hermoväristykset hänen
ruumistaan kiireestä kantapäähän.
Hän ei ollut vielä koskaan tavannut noin säälimätöntä miestä. Eikä hän
ollut vielä koskaan tuntenut moista hekkumaa.
Myöskään tohtori Werner ei ollut voinut aivan säilyttää alkuperäistä
mielentyyneyttään. Hänkin tunsi oudon vavahtelun sydämessään ja äänensä
tukahtuvan kurkkuun.
Hänen täytyi vaieta pakostakin.
— Tulkaa! virkahti Zaida äkkiä ja nousi ylös.
He lähtivät kiireesti tuskin ehtien päällysvaippoja ylleen pukemaan.
12.
Zaida antautui samana yönä tohtori Wernerille.
Tämä, joka oli väittänyt, ettei Zaida vielä koskaan ollut vastannut
rakkauteen rakkaudella, oli nyt ainakin itseensä nähden valmis
väitteensä kokonaan ja perinpohjaisesti peruuttamaan.
Tohtori Werner oli nyt auttamattomasti hukassa. Eikä Zaida voinut sanoa
paljon muuta myöskään itsestään.
Hän, joka lemmenhaluisten ihailijainsa keskellä oli tähän saakka voinut
säilyttää ehdottoman ylemmyytensä, oli nyt kerrankin tavannut
vertaisensa.
Tohtori Werner ei alistunut hänen oikuilleen. Tohtori Werner ei ollut
mikään leikkikalu hänen kädessään, kuten olivat olleet kaikki hänen
entiset rakastajansa. Hän alistui vain omalle intohimolleen. Hän oli
leikkikalu vain omien lemmenjanoisten alkuvaistojensa käsissä, jotka
nyt häntä sokeasti, lupaa kysymättä lennättivät.
He matkustivat heti pois Moskovasta. Tohtori Werner jätti
asianajo-konttorinsa erään apulaisensa hoidettavaksi ja ilmoitti
perheelleen, että tärkeät asiat vaativat siinä silmänräpäyksessä hänen
läsnä-olonsa Parisissa.
He eivät kuitenkaan matkustaneet Parisiin, vaan noin vaan ylimalkaan ja
umpimähkää maailmalle.
Alkoivat heidän vaellusvuotensa.
Parisista Roomaan ja Roomasta Wieniin! Wienistä Moskovaan ja Moskovasta
Kijeviin! Kijevistä Varssovaan ja Varssovasta jälleen Parisiin!
Heillä ei ollut rauhaa missään. He olivat tuomitut ikuisesti
kiertämään. Aina vain läpi samojen hotellien ja kylpypaikkojen. Aina
vain saman intohimon orjina, kiroten, siunaten ja sadatellen sitä.
Tohtori Werner koetti joskus vapautua Zaidasta. Hän ei voinut enää.
Liian lujilla ja sitkeillä säikeillä oli tuo nainen ehtinyt jo vangita
hänet. Hän jätti vaimonsa ja lapsensa, yhteiskunnallisen asemansa ja
kukoistavan asianajo-liikkeensä, kavalsipa kerran Moskovassa käydessään
vielä viimeisten klientiensä varoja noin 80,000 ruplaa.
Kaikki tuon Molokin kitaan, kaikki tuon rajattoman intohimon
alttarille.
Samalla hän kärsi itse sanomattomasti omasta alennustilastaan. Mutta
hänellä ei ollut enää voimaa nousta siitä. Kerran hän karkasi. Mutta
hän palasi jälleen takaisin, madellen maassa kuin koira ja anoen
anteeksi rikostaan.
Hän sai anteeksi. Ja jälleen jatkui eräitä kuukausia heidän hirvittävä,
sielun-surmainen yhteiselämänsä.
He vihasivat, he herjasivat, he halveksivat ja häväisivät toisiaan,
mutta he eivät voineet erota toisistaan. He olivat toisilleen
tarpeelliset, välttämättömät.
He täydensivät toisiaan. Jos toinen oli poissa, tunsi toinen heti
puuttuvan jotakin. Mutta kun tämä taas oli läsnä, alkoi sama kuluttava,
kiduttava taistelo uudelleen.
Aluksi oli Werner voitolla.
Se olikin ehkä heidän rakkautensa onnellisin aika, ainoa onnellinen,
toisin sanoen. Zaidan salainen intohimo oli nimittäin tulla
pahoinpidellyksi. Kun Wernerin oli juuri vastakkainen, nimittäin tehdä
väkivaltaa, sopivat he mainiosti yhteen kuin miekka tuppeen.
Mutta Werner ei jaksanut kauan ylemmyyttään säilyttää. Hän voi olla
tosin hetkellisesti Zaidaa voimakkaampi, mutta Zaida oli kestävämpi ja
sitkeämpi. Hän joutui allepäin. Ja silloin olivat osat vaihtuneet niin,
että ne eivät mitenkään vastanneet heidän luontaista olemustaan ja
pyyteitään.
Zaida alkoi väsyä ensin tähän mielettömään suhteeseen ja etääntyä
Werneristä, joka voimattomassa intohimossaan koetti turhaan läähättäen
pitää kiinni häntä. Hän alkoi yksinkertaisesti katsella ympärilleen
etsien uutta rakastajaa.
Sellaisia olikin kosolta tarjona.
Toistaiseksi hän kuitenkin säilytti suhteensa myös Werneriin. Sillä se
oli tottumus, joka oli muuttunut toiseksi luonnoksi hänellä.
Pahinta kaikista oli, että heidän rahavaransa alkoivat ehtyä jälleen.
Siitä tuli ainainen riitakapula heidän välillään.
Werner syytti tuhlaavaisuudesta Zaidaa ja Zaida Werneriä. Kyllin
riideltyään he sopivat jälleen ja jatkoivat edelleen yhtä tuhlaavaista
elämää, hyvin nähden kumpikin uhkaavan perikatonsa.
Wernerillä oli 50,000 ruplan henkivakuutus.
— Ampuisit edes itsesi, sanoi Zaida kerran vihapäissään hänelle.
Ampuisit ja jättäisit minulle perinnöksi omaisuutesi.
— Älä luule, ärjäisi Werner.
— Sen sinä tekisit, jos rakastaisit minua, ärsytti Zaida edelleen. Etkö
usko, että paremmatkin miehet ovat tehneet samoin minun edukseni?
— Tiedän. Mutta sitä saat sinä kyllä turhaan minulta odottaa.
Zaida näki, että Werner puhui totta.
Mihin hän sitten voisi tuota miestä käyttää? Ehkä muita murhaamaan?
Tuskin siihenkään. Werner oli siinä suhteessa samanlainen kuin hän
itsekin. Hän ei voinut itse tehdä mitään. Hän voi vain seisoa takana,
väijyä ja suunnitella.
Hyvä! Niinpä voisi häntä käyttää siis siihen.
Zaida olikin kaivannut jo kauan tuollaista salaista rikostoveria, jonka
seurassa voisi ajatella ääneen, punoa ja kehittää suunnitelmiaan.
Hänen kamarineitinsä Sonja oli ollut ennen hänelle siinä asemassa.
Sonja seurasi yhä vieläkin uskollisesti häntä. Mutta Sonja oli tuhma
eikä hän oikeastaan osannut muuta kuin säilyttää salaisuuksia.
Hyvä niinkin. Oli väärin vaatia häneltä enempää.
Toista oli Wernerin laita. Hän oli hyväpäinen ja sitäpaitsi lakimies.
Sellaisesta saattoi olla paljon hyötyä yhteisissä juonissa ja
väijytyksissä.
Ja hän päätti säilyttää Wernerin neuvottelevana, vehkeilevänä
ritarinaan.
13.
Werner joutui yhä kiinteämmin Zaidan kahleisiin. Nyt hän ei enää
pyrkinytkään pois. Hän tiesi kohtalonsa.
Zaida teetti hänellä mitä hyvänsä. Kerran teatterissa hän pakotti tuon
jo ijäkkään miehen hyppäämään heidän aitiostaan alanäyttämölle. Hyppy
ei tosin ollut hengenvaarallinen, mutta sitä hullunkurisempi, sillä
Werner teki alas pudotessaan aika kuperkeikan yleisön suurimmaksi
iloksi ja näyttelijäin kauhistukseksi.
Zaida aitiossaan nauroi täyttä kurkkua kamarineitinsä keralla.
Kerran kävi tämä elämä jo liian raskaaksi Wernerille. Hän otti myrkkyä.
Mutta hän parani sairaalassa ja oli itse sangen iloinen siitä.
Muuten koetti hän huumata itseään niin paljon kuin mahdollista
nikotinilla ja alkoholilla.
Zaida käytti toisenlaisia keinoja. Hänen nuoruutensa lapsellisista
orgia-yrityksistä oli cocaini pysyväisesti jäänyt hänen
elämäntoverikseen. Hän nautti nyt jo hirvittävät määrät sitä, noin 30
cgr. päivässä. Muutenkin oli hänen hermostonsa järkytetty erään vaikean
naistaudin vuoksi.
He alkoivat rappeutua kumpikin. Zaidalle sanoi sen hänen peilinsä ja
Wernerille hänen omatuntonsa. Vavisten katsoivat he kumpikin
leppymättömän vanhuuden lähenemistä.
Heillä oli usein hyvinkin synkkiä hetkiä, jolloin he maalasivat
sysimustiksi itseään ja toisiaan. Ottivat vuoroin kaiken syyn
päällensä, vuoroin vierittivät taas kaikki toisen niskoille.
Eräänä sellaisena, juuri ennen heidän maatamenoaan, puhui Werner, joka
tylsistyneenäkin tahtoi aina katsella asioita jotakin laajempaa taustaa
vasten:
— Enkö sanonut ensi kerta tavatessamme? 'Kuolleita sieluja' me olemme.
Gogol voisi meistä kauniin kirjan kirjoittaa. Mutta syy ei ole meidän,
vaan yhteiskunnan, venäläisen yhteiskunnan.
— Älä Venäjää syytä! keskeytti Zaida. Siinä ei ole mitään vikaa. Mutta
me emme kestä länsimaita. Länsimainen myrkky on meihin tunkeutunut.
— Siinäpä se, selitti Werner. Kuinka meitä on kasvatettu? Kuinka
opetettu? Viinalla ja samppanjalla roomalaista oikeutta päähän ajettu.
Myöskin minä olen hyvä patriootti, vieläpä imperialisti
mielipiteiltäni. Mutta minullakin oli ranskalainen kotiopettaja, joka
luetti minulla kevytmielisiä kirjoja ja tärveli niillä puhtaan
mielikuvitukseni.
— Ja minut lähetti isäni naislukioon, mutisi Zaida. Miksi? Saamaan
sivistystä muka. Kaunista sivistystä! Maailmannainen minusta piti
tulla, loistaa tanssijaisissa ja seura-elämässä. No niin, minä olen
maailmannainen! Ja kuitenkin minä olisin ollut onnellisempi
kotikylässäni.
— 'Kuolleita sieluja' me olemme, vaikeroitsi Werner. 'Kuolleita
sieluja' on koko Venäjä täynnä. 'Kuolleita sieluja' ovat poroporvarit,
nuo, jotka ahmivat ja juopottelevat, puhuvat roskaa ja tuhlaavat
elämänsä lohduttomassa henkisessä köyhyydessä. 'Kuolleita sieluja' on
aatelisto, joka tekee velkaa ja löytää elämäntarkoituksensa
lemmenjuonista ja irstailuista. 'Kuollut sielu' sinäkin Zaida olet.
— Entä sinä sitten! ärähti Zaida hänelle vihaisesti. Lakkaa jo tuosta!
Juo mieluummin! Eihän tuota viitsi kuulla mokomaa ruumissaarnaa.
— En voi lakata, en voi lakata, voihki Werner, joka olikin jo sangen
juovuksissa. Isänmaani kohtalo lepää raudanraskaana hartioillani. Voi
minua ja voi sinua! Ja voi meitä kaikkia, sillä tuomion päivä
lähestyy...!
Kauan ei hänkään yksinomaan itseään ja isänmaataan voivotella jaksanut.
Pian alkoi hän tapansa mukaan syyttää Zaidaa, ja silloin selkeni aina
jonkun verran hänen hentomielinen lallatuksensa, hänen älynsä terästyi,
hän kävi ilkeäksi, myrkylliseksi ja haavoittavaksi.
— Kaunis nainen sinä olet, hän saattoi sanoa esim. asettuen
ärsyttävästi kyynärpäittensä varaan toista tuijottamaan. Sydämetön ja
ilman omaatuntoa niinkuin Lady Macbeth, taidat kaikki viettelytemput
niinkuin Kleopatra, teet kaikki miehet sioiksi niinkuin Kirke ja
karkeloit heidät kuolemaan niinkuin Salome Johanneksen...
Zaida oli kuullut tuon jo niin usein, ettei hän viitsinyt vastata enää,
vaan koetti ajatella omia asioitaan. Kuitenkaan hän ei voinut olla
kuuntelematta toisella korvallaan, tulisiko sieltä jotakin uutta.
— Jokainen mies, joka sinua lähestyy, jatkoi juopunut, miettii vain
rikosta, murhaa tai itsemurhaa. Kuitenkin kannat sinä elämäsi
seikkailut otsasi ympärillä ylpeänä kuin diadeemin. Sinun rakastajasi
ovat gladiaattoreita. Heidän täytyy olla aina valmiit kuolemaan. Sinun
mielikuvituksesi miettii ja näkee vain verta! Sinun koko elämäsi on
ruudinsavulla hunnutettu...
Ei, ei! Parempi, että hän jatkoi. Antoi hänen puhua vain. Ei haukku
haavaa tee. Olihan hauska sitäpaitsi, että edes joku viitsi haukkua
häntä.
— Enkä minä ymmärrä, tuumi Werner, miksi miehet, minä niinkuin muutkin,
ylimalkaan olemme sinuun niin ihastuneet. Kaunis sinä et ole. Sinun
suusi on liian suuri, sinun nenäsi liian paksu, sinun korvasi liian
ulospäin pörröttävät. Pörrökorva olet. Mutta sinusta ei pääse irti.
Varmaan on jokainen mies, joka on ollut sinun vankisi, hävennyt
rakkauttaan.
— Hävennyt?
Tuo oli jotakin uutta. Zaida odotti oikein mielenkiinnolla, mitä tuosta
nyt seuraisi.
— Juuri niin, jahkaili Werner. Sinun luoksesi ei tulla vapaaehtoisesti.
Sinun luoksesi tullaan ikäänkuin vedettyinä, sysättyinä. Kuin
orjuutetut ilman ehtoja. Sinun rakkautesi on kuin nyrkki niskassa, joka
painaa polvilleen...
Zaida kuunteli sieraimet levällään. Hän näki mielellään, että Werner
silloin tällöin joi itsensä juovuksiin. Tuolta mieheltä sai aina
sentään kuulla jotakin. Muut eivät olleet senkään arvoisia.
Jospa hänellä vain olisi ollut rahaa! Sitten olisi ehkä tämäkin elämä
ollut siedettävissä.
— Sinun suusi on kylmä ja ivallinen, huomautti Werner. Joskus voi siitä
sataa sanoja, jotka suhisevat ilmassa kuin ruoskan-iskut. Se voi
leperrellä lempeästi, mutta lepertelyn takana voivat piillä vihaiset ja
kovat uhkaukset. Ja sinun vaaniva katseesi sitten, joka joskus
singahtaa puolisuljettujen silmäluomiesi alta! Se on viheriä ja
pistävä. Ihminen kauhistuu, kun kohtaa sen...
Zaida ei viitsi enää kuunnella häntä. Ei se ollutkaan mitään. Sitä
tavallista vain! Tuo oli jo liian vanhaa hänelle.
Ja jälleen hiipi ääretön ikävä, ääretön tyhjyyden ja autiuden tunne
hänen ympärilleen.
14.
Mutta hänen ajatuksensa harhailivat omia ratojaan.
Hän muistaa lapsuuttaan ja kuvakirjojaan, jotka hän repi pieniksi
palasiksi, kun ne olivat hänen mielestään niin armottoman ikäviä. Hän
muistaa leikkikalujaan, jotka hän särki usein samasta syystä, ja
vauvojaan, jotka hän heitti pettyneenä pois, kun hän huomasi, että
niiden sielu olikin vain pelkkiä höylänlastuja...
Samoin hän tunnustaa leikkineensä ihmisillä. Leikkineensä ja
kääntäneensä heille selkänsä ylenkatseellisesti, niin pian kuin hän oli
tullut niiden sisällyksen tuntemaan.
Jos se on rikosta, on hän varmaan maailman suurimpia rikoksentekijöitä.
Mutta miksi ei kukaan mies sitten ole ollut kyllin voimakas häntä
vastustaakseen? Miksi he eivät ole kuulleet kunniantuntoaan enemmän
kuin häntä? Hän on tahtonut vain koettaa, kuinka laajalle hänen
valtansa ulottui.
Wernerissä hän oli kerran tavannut vertaisensa. Mutta miksi hän ei
ollut koskaan tavannut vankempaansa?
Olisi hänkin voinut tarun viisas ja kaunis prinsessa olla, joka vaati
kosijoiltaan hirmuisimpia rikostöitä, mutta meni kuitenkin lopuksi
sille ainoalle, joka ei totellut häntä, vaan piti hyvän omantuntonsa
kalliimpana rakkauttaankin.
Oli, oli hän yhden sellaisen tavannut. Kornetin! Mutta kornetti oli
matkustanut pois, eikä varmaankaan enää muistanut edes unissaankaan
satunnaista seikkailuaan.
Zaidan silmät täyttyivät kyynelillä. Kenties juuri siinä oli hänen
onnensa kulkenut hänen ohitseen.
Sitten se oli mennyt niinkuin oli mennyt.
Tosi oli, hän oli temmannut miehet tasapainostaan. Hiljaiset hän oli
tehnyt puheliaiksi, älyniekoilta hän oli kielen lamauttanut.
Hurjimusten voiman hän oli murtanut, sytyttänyt arkojen ja hitaiden
innon korkealle leimuamaan. Saiturit hän oli loihtinut tuhlareiksi ja
saanut varovaiset suurimpiin hullutuksiin.
Tosi oli, että hänen rakkautensa oli vaativainen. Niiden, jotka
tahtoivat sen voittaa, täytyi luopua omasta tahdostaan ja muuttua hänen
tuskin julkilausuttujen toivomustensa mykiksi täyttäjiksi. Hänen
rakkautensa vaati, että sille suitsutettiin.
Tosi oli, että hän ei tyytynyt vain alammaisiin valoihin ja mateleviin
lemmentunnustuksiin. Hän vaati myös tekoja. Mutta mitkä teot olivat
rikoksia valtavammat?
Saattoi olla totta myöskin, että hän käytti ihmisiä vain
välikappaleinaan ja että hän harkitsi kylmäverisesti, mihin he kukin
kelpaisivat. Mutta minkä mahtoi hän sille, että hän näki ihmisten
lävitse ja osasi ohjata heidän pyyteensä ja intohimonsa?
Yhden heikko kohta oli ahneus, toisen kunnianhimo, kolmannen
mustasukkaisuus. Miksi ei tunkeutua siitä sisälle heihin ja asettaa
kukin oikealle paikalleen?
Oli totta epäilemättä, että hänen tähtensä oli vuotanut verta. Mutta
oliko hän itse sitä vuodattanut? Ei milloinkaan! Muut olivat tehneet
sen. Varastettiin, että hän voi tuhlata. Murhattiin hänen vuokseen
niinkuin annettiin muille naisille kukkia. Oliko hänen muka kirottava
turmiollista kauneuttaan, siksi että se antoi hänelle sellaisen vallan
ihmisten yli?
Ei, sitä ei Zaida suinkaan voinut myöntää. Sillä missä oli raja? Missä
alkoi rikos? Eihän hän ollut koskaan ollut muuta kuin miesten syntisten
ajatusten elävä täyttyminen.
Mutta niinhän olivat yleensä kaikki naiset. Kuinka monen kirkkaassa
päivänvalossa rumana ja riettaana esiintyvän rikoksen takana seisoikaan
nainen, kaunis, syytön ja hymyilevä!
Ja naiset, joiden elämä oli vierinyt tasaisesti ja ilman seikkailuja?
Hekin toivoivat salaisissa unelmissaan, joita he eivät olisi tahtoneet
tunnustaa edes itselleen, olevansa niin kauniita että miehet tekisivät
heidän tähtensä rikoksia. Ja monikin nainen piti sitä sievänä ja
ritarillisena huomaavaisuutena, jos joku mies hänen kauttansa kärsi tai
joutui perikatoon, kunhan se vain tapahtui hiljaa, huomaamatta ja häntä
syyttämättä...
Oliko se rikos? Silloin oli yksinkertaisesti rikos olla nainen ja olla
kaunis nainen.
Mutta _jos_ se oli rikos ja _jos_ häntä siitä syytettäisiin, silloin
osaisi hän kyllä pitää oikean puolustuspuheen itselleen.
Ja aivan huolettomana huomisesta ja vakuutettuna omasta
viattomuudestaan valahutti Zaida yöpaidan ylleen ja pujahti hotellin
lämpimien peittojen alle. Sinne hän kohta kehoitti myöskin Werneriä
saapumaan, joka ei ollut hidas seuraamaan hänen esimerkkiään.
Sähkö sammui. He löysivät toisensa parhaiten pimeässä.
15.
Mutta se ei käynyt mitenkään ajan pitkään. He tarvitsivat rahaa ja
heidän oli sitä hankittava keinolla millä hyvänsä, elleivät he
tahtoneet aivan maantielle joutua.
Silloin tuli kohtalo heidän avukseen.
Zaida luki eräänä päivänä sanomalehdestä, että muutaman hänen
venäläisen tuttavansa kreivi Rakovskin puoliso oli kuollut jossakin
saksalaisessa kylpypaikassa. Tuo kuolinsanoma vaikutti heti
kummallisesti häneen.
Vainaja oli ollut hänen hyvä ystävättärensä ja luokkatoverinsa
naislukiossa. Kun hänellä oli ollut taipumusta musiikkiin, hän oli
sitten mennyt konservatorioon sellonsoittoa oppimaan. Hänestä olikin
tullut jo aika taituri alallaan.
Hän oli esiintynyt jo julkisissa konserteissakin. Eräässä tällaisessa
oli kreivi Rakovski kuullut ja nähnyt hänet sekä rakastunut heti
silmittömästi häneen.
Niin oli hänestä tullut rikkaan kreivi Rakovskin puoliso, jonka onnea
Zaidakin joskus oli kadehtinut synkkinä hetkinään. Nyt hän oli kuollut.
Kuinka kummallista! Ja rikas kreivi oli nyt leski.
Zaidalla oli heidän molempien kuvatkin.
Hän asetti ne pöydälle eteensä ja tutki otsa rypyssä kauan heidän
silmiensä ilmettä ja kasvojensa juonteita. Ei, nuo kaksi eivät olleet
olleet onnelliset. Ei ainakaan kreivi. Hän tarvitsi toisenlaista
naista.
Zaida tunsi vanhastaan myös kreivi Rakovskin ja oli usein ulkomailla
tavannut hänet puolisoineen.
Hänen sotasuunnitelmansa oli heti valmis. Hän sähkötti kreiville ja
ilmoitti saapuvansa hautajaisiin. Hän sai ystävällisen vastauksen ja
matkustikin heti seuraavana päivänä.
Wernerille hän ei mitään sen enempää selittänyt.
Asemalla oli kreivi Rakovski vastassa häntä. He ajoivat suoraa
suruhuoneeseen.
Siellä lepäsi kreivitär Rakovski palsamoituna kirstussaan, kauniina
kukkiensa ja pitsiensä keskellä. Myöskin hänen äitinsä ja sisarensa
olivat saapuneet. Zaida saapui kreivi Rakovskin kanssa, ei katsonut
voivansa ojentaa kättä heille, tervehti vain kaukaa ja kuiskaili tovin
aikaa kreivin kanssa.
Kuuluisan seikkailijattaren tulo ei näyttänyt muihin
hautajaisvieraisiin yksinomaan miellyttävästi vaikuttavan.
Zaida ei kuitenkaan siitä välittänyt. Hänkin meni kirstun luo, teki
ristinmerkin ja luki lyhyen rukouksen. Sitten hän katseli kuollutta
ystävätärtään ja sanoi ääneen kreiville, joka seisoi hänen vierellään:
— Niin kaunis! Mutta mitä auttaa nyt hänen kauneutensa?
Sitten hän poistui ja kreivi seurasi häntä hotelliin. Sukulaistensa
ihmeeksi hän viipyi siellä koko iltapäivän.
Nämä eivät vielä tietysti voineetkaan kuvitella suhdetta Zaidan ja
kreivi Rakovskin välillä. Eikä sittenkään, kun kreivi heti hautajaisten
jälkeen matkusti Venedigiin, missä Zaida odotti häntä.
Kuitenkin tuli heidän suhteensa vähitellen tunnetuksi.
Kreivi Rakovski oli helppo saalis Zaidalle. Hän oli hyvä, ritarillinen
eikä varsin lahjakas. Zaida ajatteli ensin avioliittoa hänen kanssaan,
mutta sitten hän keksi jotakin parempaa.
Eihän hän kreiviä rakastanut. Miksi sitoa itseään mieheen, joka
sisällisesti oli hänelle kokonaan samantekevä?
Sitäpaitsi hän pelkäsi Wernerin mustasukkaisuutta. Tämä ei nimittäin
ollut silti suinkaan luopunut Zaidasta, vaikka tämä oli kreivi
Rakovskille antautunut. Yhtä vähän oli Zaidankaan tarkoitus oikeastaan
päästä hänestä, sillä hän tarvitsi Werneriä ja piti hänestä myöskin
tavallaan.
Werner seurasi nyt kaikkialle häntä, minne kreivi Rakovskikin. Asui
vain eri hotellissa ja tapasi eri aikoina häntä.
Näin jatkui eräitä kuukausia.
Kreivi Rakovski ei luonnollisesti edes aavistanut, että hänellä oli
kilpailija.
Joskus he kaikki kolme matkustivat samassa junassa, vieläpä samassa
vaunun-osastossa, jolloin Zaidan kaksoispeli heidän kanssaan oli
luonnollisesti vielä jännittävämpi. Mutta hän piti sellaisesta. Hänen
hermonsa vaativat voimakkaita kiihottimia.
Tohtori Wernerin hermot eivät olleet yhtä lujat. Kerran ne loppuivat
siihen määrään, että hän syöksyi epätoivoissaan Zaidan
hotellihuoneeseen ja vaati takaisin rahoja, jotka hän oli tuhlannut
tämän vuoksi.
— Kuinka paljon? kysyi Zaida tyynesti.
Werner mainitsi jonkun summan. Heti sen tehtyään hän purskahti
itkemään.
Zaida meni aina edelleen yhtä tyynesti pöytälaatikolleen, otti sieltä
setelitukon, laski tarkkaan ja heitti rahat vasten silmiä hänelle.
— Siinä on, sanoi hän. Toivon, että nyt olemme kuitit.
Werner sai sitten kauan rukoilla, ennen kuin hän pääsi armoihin taas.
Zaida sai rahaa kreivi Rakovskilta, joka piti häntä jo laillisena
morsiamenaan. Puuttui vain eräitä muodollisuuksia. Ne ainoastaan, vain
toistaiseksi, estivät heitä avioliittoon menemästä.
Täytyihän Zaidan sitä ennen saada ero miehestään. Asia ei ollut aivan
helppo, mutta sekin sentään rahalla järjestettävissä.
Ja kreivi Rakovskilla oli rahaa.
Kerrankin oli Zaida saanut kyllin rikkaan rakastajan.
Kaikki olisi ehkä vielä voinut päättyäkin hyvin, ellei kreivi eräänä
päivänä olisi allekirjoittanut testamenttia, jossa hän julisti Zaidan
ainoaksi perillisekseen. Samalla allekirjoitti hän oman
kuolemantuomionsa.
Sillä siitä saakka ei Zaida miettinyt muuta kuin hänen perikatoaan.
Hänen täytyi vaan löytää sopiva ase, sopiva välikappale, siihen.
Werner, joka olisi ollut lähin, oli nähtävästi kelpaamaton.
Zaida koetti ärsyttää hänen mustasukkaisuuttaan. Ei apua! Hänen
kostonhimoaan. Samalla tuloksella! Turhaan hän huudahti epätoivoissaan:
— Mutta raivaahan toki tieltäsi tuo mies! Etkö näe että hän pitelee
pahoin minua?
Kamarineiti Sonjakin, vaikka ei tiennytkään, mistä kysymys oli, tuli
avuksi hänelle.
— Ettekö näe, että armollinen rouva kärsii? Tehkäähän toki hänen
mielensä mukaan.
Mikään ei auttanut. Tohtori Werner ei ollut rahtuakaan ritarillinen.
Hän vain rakasti ja tahtoi omata rakkautensa esineen, josta moinen
rikos — niin hän laski — juuri olisi hänet erottanut.
Kaikki kilpistyi hänen flegmaattista, passiivista vastarintaansa
vasten.
Zaida tuumi jo itsekin, ensi kerran elämässään, tehdä omin käsin tuon
rikoksen.
Hän hankki narkotisia paperosseja. Hän opetteli ampumaan. Hän hankki
kirjoja, jotka käsittelivät kloroformin vaikutusta, ja tutki myrkkyjen
teoriiaa aina kurasiin, intialaiseen nuolimyrkkyyn asti. Lopuksi hän
huomasi, ettei hänestä kuitenkaan olisi työhön.
Ratkaisevalla hetkellä pettäisi hänet kuitenkin hänen rohkeutensa.
Joku välikappale oli saatava, mutta kuka? Joku mies löydettävä, mutta
mistä?
Zaida etsi ja etsi turhaan mielessään.
Sitten hän matkusti Venäjälle, jonne Werner kavallusjuttunsa vuoksi ei
voinut seurata häntä.
16.
Harkovista löysi Zaida etsimänsä.
Se oli aatelismarsalkka Golobovin poika Paul, vasta noin
parissakymmenessä oleva nuorukainen ja luonteeltaan kuin vartavasten
luotu Zaidan sokeaksi välikappaleeksi.
Lapsena hän oli ollut lahjakas ja hyväluontoinen, mutta sairaloisen
herkkä ja melkein liian altis vaikutuksille. Kahdentoista vanhana hän
jo oli kirjoittanut ranskalaisia runoja, sangen säntillisiä, sangen
puhdaskielisiä, mutta aina hyvin pingoitetuista aiheista. Sitten oli
tapahtunut hänelle pari tapaturmaa, toisen kerran hän oli pudonnut
jokeen, toisen kerran kaatunut takaraivolleen katukiveen, josta hänen
aivonsa varmaan olivat tärähtäneet.
Ainakin oli suuri sielullinen muutos hänessä tapahtunut. Hän oli käynyt
araksi, surumieliseksi, jopa synkäksikin.
Toverit koulussa usein pilkanneet ja ärsyttäneet häntä. Hän katsellut
ympärilleen harhailevin silmin kuin armoa rukoileva. Mutta pojat ovat
siinä ijässä aivan säälimättömiä. Hänen täytynyt alistua heidän
tahdolleen, totella heitä, täyttää heidän määräyksiään.
Paul taipunut vastarintaa tekemättä. Oppinut vielä arvaamaankin
toveriensa toivomuksia, ennen kuin ne olivat edes julkilausuttuja,
alammaisesti, orjamaisesti, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia
maailmassa.
Se huvittanut suuresti hänen kiusaajiaan.
Koko luokka usein yhtynyt innokkaisiin neuvotteluihin keksimään
Paulille aina vaikeampia ja voimakkaampia tehtäviä. Paul ollut
väsymätön niitä täyttämään. Hänen toveriensa ajatukset muuttuneet hänen
ajatuksikseen, heidän päähänpistonsa häntä hallinneet, pakottaneet
hänet mihin hullutukseen hyvänsä.
Merkillisintä oli, ettei hän itse ollut koskaan huomannut olevansa
vieraan tahdon ikeessä. Hän tahtonut aina yksin kantaa edesvastuun
kaikista teoistaan. Se ollut hänen unelmansa ja ylpeytensä.
Tuonkin viimeisen itsenäisyyden toverit päättäneet särkeä hänessä.
He tienneet, että Paul oli tarkka ja säästi huolellisesti saamansa
ruplat ja kopeekat. Hänen täytynyt sitten koko pienellä omaisuudellaan
ostaa kukkia ja lähettää ne lukion juhlasaliin. Pojat sinne
piiloutuneet.
Paul saapunut sinne. Astellut kukkia kantavan palvelijansa jälessä kuin
kuoropoika papin kantapäillä. Toverit syöksyneet esille kätköistään,
nauraneet ja pilkanneet häntä.
"Kenelle olet nuo kukat ostanut?" sanoneet. "Katsokaa, Paul tuhlaa! Hän
heittää ruplansa akkunasta ulos."
Paul katsonut toisesta toiseen ihmetellen. Hieronut otsaansa aivan kuin
hän ei olisi tiennyt, oliko hän valveilla vai unissa. Mutta pysynyt
itsepintaisesti siinä mielipiteessä, että hän oli ostanut kukat, koska
häntä oli huvittanut tuhlata koko omaisuutensa, ja että hän oli
noudattanut siinä vain omaa tahtoaan eikä toveriensa.
Siinä mies, joka oli jo ennakolta määrätty naisten saaliiksi joutumaan.
Jo ennen Zaidaa hän oli monta kertaa rakastunut. Jos hänen rakkautensa
oli onneton, hän rupesi juomaan suunnattomasti. Jos pieninkin
toivonsäde taas pilkoitti hänelle, hän oli tulla ilosta hulluksi ja
taipui mihin lemmittynsä oikkuun hyvänsä.
Hän kuului oikeastaan lääkärikirjoihin, joissa hänen lajinsa olisi
määritelty sanalla masokisti. Hän tahtoi, että hänelle tehtäisiin
pahaa. Hänen suurin hekkumansa oli tulla häväistyksi, halvennetuksi,
nöyryytetyksi. Edellisenä talvena oli eräs 17-vuotias tyttö, johon hän
oli ollut rakastunut, kuljettanut häntä aina takanaan kadulla kuin
koiraa.
Paul oli totellut empimättä.
Miksi hän ei olisi totellut? Olihan hänen tavallisia nautintojaan
paremman puutteessa sukia hiuksiaan teräskammalla, jonka piit hän
vartavasten oli hijonut oikein pistäviksi?
Tekihän tämä toki paljon enemmän kipeää ja hankki siis sitä suuremman
nautinnon hänelle.
Zaida huomasi heti alussa, minkälaisen miehen kanssa hän oli
tekemisissä. Kuin sattumalta ja toisen kanssa keskustellen hän eräässä
seurassa ojensi palavan savukkeensa Paulin kättä vasten. Tämä ei
vetänyt pois sitä. Zaida painoi kovemmin, siksi kuin savuke sammui.
Paul näytti kestävän tuskan mitä suurimmalla mielihyvällä.
Paul rakastui silmänräpäyksessä häneen. Zaida pani sen merkille, mutta
ei ollut vielä aivan varma hänestä.
Hän matkusti joksikin aikaa Kijeviin. Mutta hän katsoi kuitenkin
varovaisimmaksi heti sähköttää sieltä Paulille, tosin vain tuon yhden
paljon-puhuvan sanan: "Rakas."
Hän sai heti vastauksen. Siinäkään ei seisonut muuta kuin tuo sana:
"Rakas."
Zaida kuuli sitten, että Paul oli surusta ruvennut juomaan. Hän
sähkötti: "Et saa juoda."