Miss' on turvaa tytölle, Apua avuttomalle, Kussa on huolen huojennusta,
Katkeran kaottajaista? Pyyänkö päivältä iloa, Armahdusta auringolta,
Päivyt ei suruja suista, Sen kuin päivyt paistelevi, Valaisevi
vaivallista, Sen pahoja paljastavi, Itkujani ilmaisevi.
PAAVO (tulee oikealta). Elä pahastu, Sohvi, että häiritsen sinua
vähäsen.
SOHVI (itsekseen.) Paavo! Mitä tahtonee hän.
PAAVO. Minun täytyi tulla puhumaan sinulle muutaman sanan.
SOHVI. Mitä tahdot puhua?
PAAVO. Kuulin, että vietät kihlajaisia tänään. Ota vastaan minunkin
hartaat onnitteluni.
SOHVI. Tulitko minua vielä pilkkaamaan, Paavo? Sitä en olisi odottanut.
PAAVO. Sinä erehdyt. Ajatukseni ovat kaukana pilkasta niin totta kuin
toivoisin sinun tulevan onnelliseksi. Ja entistä käytöstäni pyydän
anteeksi. — Voi, minä olen katkerasti katunut niitä sanoja, joita
viinan villitsemänä lausuin. Erotkaamme ystävinä.
SOHVI (itsekseen). Erotkaamme ystävinä! — Uskooko Paavo siis
todellakin, että minä vietän kihlajaisia. (Paavolle.) Mistä sinä
tiedät, että kihlajaiseni ovat tänään?
PAAVO. Niin totena kerrottiin. Sanoihan lukkarikin saaneensa
kihlajaiskutsut.
SOHVI (itsekseen). Voi onnettomuutta sentään! Nyt sen asian tietää koko
kylämme. (Paavolle.) Ja sinäkin uskoit kaiken todeksi?
PAAVO. Mitäs minä voin tehdä kuin uskoa.
SOHVI. Ja luulit minun suostuvan Tahvanaiselle menemään?
PAAVO. Niin.
SOHVI. Se oli kaikki erehdystä.
PAAVO. Niinkö?
SOHVI. Kaikki on hommattu isäni tahdosta, vaikka minä olen monta kertaa
sanonut, etten ikänä siihen taivu.
PAAVO. Et siis hänestä pidäkään?
SOHVI. En.
PAAVO. Kenestä siis?
SOHVI. En tiedä.
PAAVO. Tiesithän sinä ennen.
SOHVI. Se oli silloin.
PAAVO (itsekseen). Kaikki on siis kuitenkin mennyttä. (Sohville.) Etkö
voi loukkaustani antaa anteeksi?
SOHVI. Sen olen jo anteeksi antanut.
PAAVO. Kiitos siitä! Ja hyvästi nyt, Sohvi! Jos vastedes sattuu, että
aatoksesi luokseni entää, niin elä muistele pahalla. (Aikoo mennä.)
SOHVI (itsekseen). Voi, nyt hän menee ijäksi! (Paavolle.) Elä mene,
Paavo!
PAAVO (tulee takaisin). Pidäthän siis minusta kuitenkin, Sohvi.
SOHVI. Aina olen sinusta pitänyt.
PAAVO. Ja voit antaa niin paljon anteeksi.
SOHVI. Jolle paljon anteeksi annetaan, se paljon rakastaa ja minä
toivon, että pitäisit minusta oikein paljon.
PAAVO. Paljon sinusta pidänkin. Olen liikutettuna tästä päivästä ja
katuvaisella mielellä muistelen yhtä ja toista entisen elämän varrelta.
Voi, minä häpeän sitä, että olin nähtesi juovuksissa. Mutta poissa
olkoon täst'edes viinan kiusaus!
SOHVI. Se on oikea päätös!
PAAVO. Ja nyt tiedän, minkä hyväksi nämä kädet tekevät työtä, sillä työ
on minun suurin rikkauteni. — Mutta Sohvini, saammeko me vanhempasi
suostumuksen?
SOHVI. Isäni luultavasti on ankarasti vastaan.
PAAVO. Mitä on meidän tehtävä?
SOHVI. Ilmoitamme kuitenkin asiamme, ja ehkäpä on parasta tehdä se jo
tänä iltana.
PAAVO. Ja siis kyläläiset kuitenkin totta puhuvat. Tänä iltana me
vietämme kihiajaiskekkereitä ilon ja riemun kanssa.
SOHVI. Voi, minä pelkään, että nouseva myrsky on tänä iltana sekoittava
itkuakin iloomme.
PAAVO. Elä pelkää vielä, tyttöseni! Myrskyn jälkeen seuraa tyyntä.
Toivokaamme, että kaikki parhain päin kääntyisi.
JUKARAINEN (tulee vasemmalta). Joko olet. Sohvi, pyhäpukimet päällesi
pannut kihlajaisiasi varten? Et vielä. Koetappas kiirehtiä. — Kas,
täällähän on vieraita. Istu, naapuri, ortemme alla ja ole osallisena
meidän perhejuhlassamme tänä iltana.
PAAVO. Suokaa anteeksi, isäntä, jos vähän häiritsen. Sohvi ja
minä pidämme toisistamme ja pyydämme hartaasti, että antaisitte
suostumuksenne avioliittoomme.
JUKARAINEN. Mitä! Mitä tämä tietää?
SOHVI. Isä, minä rukoilen teitä, suostukaa pyyntöömme!
JUKARAINEN. Näitten vehkeitten pitää loppua! Sinä olet Tahvanaisen
morsian.
SOHVI. Isä, minä en ole Tahvanaisen morsian.
KIRSTI (tulee oikealta). Hyvää päivää, isäntä!
JUKARAINEN. Päivää! Mitäs Kirstillä on asiana?
KIRSTI. Tulin pyytämään, että manaisitte kirkonisäntä Tahvanaisen
oikeuteen.
SOHVI (itsekseen). Mitä tämä on!
JUKARAINEN. Tahvanainenko oikeuteen! Ja minunko pitäisi hänet manata?
KIRSTI. Niin.
JUKARAINEN. — Ja mistä syystä?
KIRSTI. Pahoinpitelemisestä ja maineen häpäisemisestä.
JUKARAINEN. Tämäpä nyt on asia!
KIRSTI. On siinä asiata minun puolestani tarpeeksi asti, ehkä löytyisi
vielä muutakin, vaan jääkööt ne.
SOHVI (Kirstille). Tahvanainenko on sinua pahoin pidellyt?
KIRSTI. Itse hän.
JUKARAINEN. Eiköhän liene panettelua ja juoruamista koko asia.
KIRSTI. En minä uskaltaisi tulla sellaisia puhumaan, vielä vähemmin
oikeuteen haastattamaan, ell'ei asia olisi totta. Paavo ja Risto sattui
myös olemaan paikalla. Minä pyydän Paavon ilmoittamaan, oliko asia niin.
PAAVO. Valitettavasti minun täytyy myöntää asian olevan totta. Riston
kanssa näimme, kuinka Tahvanainen ajoi Kirstiä ovestaan ulos ja
läimäytteli piiskalla sekä lausui hyvin häpäiseviä sanoja.
JUKARAINEN. Semmoistako teki Tahvanainen, jota olen pitänyt
ylevimpänä miehenä pitäjässä. Ja Kirsti puhui vielä jostakin muusta
kommelluksesta, mitähän se olisi. (Kirstille). No, onko sinulla
muutakin kannetta häntä vastaan?
KIRSTI. Taitaisi kyllä olla, mutta siitä olen mieluummin vaiti.
JUKARAINEN (itsekseen). Saamari sentään! Minunko pitäisi manata
hänet, aiottu vävypoika! Siitä nousisi ikävä juttu, josta piisaisi
puheenainetta koko pitäjälle. Minä teen pilkaksi itseni ja koko taloni.
KIRSTI. Tässä olisi manausraha, ja minä pyydän, että lautamies
toimittaa asian hyvissä ajoin.
JUKARAINEN. En minä toimita sitä asiaa.
KIRSTI. Ei tässä kylässä ole toista lautamiestä. Totta kai minulla on
oikeus saada teidän kauttanne asiani toimitetuksi.
JUKARAINEN (itsekseen). Ja Tahvanaiselieko minä pakottaisin tytärtäni!
Miten kohteleisi hän Sohvia, ainoata lastani? Jos suuttuisi, niin ehkä
löisi piiskalla! Kauhistuttaa jo sellainen ajatus. — Olipa se toki
hyvä, ettei kutsuvieraille ole ilmoitettu, kenen kanssa Sohvi kihlataan
tänään.
KIRSTI. No mitä lautamies päättää?
JUKARAINEN. Kerkiäähän tuen vielä toimittaa, ei sillä niin kiirettä ole.
KIRSTI. Kunhan vaan tulee toimitetuksi. Hyvästi nyt, isäntä!
SOHVI. Hyvästi. Kirsti! Minua säälittää, että sinä jouduit sellaisen
häväistyksen alaiseksi.
KIRSTI. Elä ole milläsikään, Sohvi, meidän pitää oppia kaikenlaista
kärsimään. (Menee oikealle.)
MAIJASTIINA (tulee sisältä). Tahvanainenkin näkyy jo pihalle saapuvan.
(Huomaa Paavon). Hyvää päivää. Paavo.
PAAVO. Hyvää päivää, emäntä!
JUKARAINEN (itsekseen). Mitä teen minä? Näyttää siltä, että olen
sotkeutunut erehdyksien sekavaan solmuun. Miten tulevat ne selvitetyksi
jälleen?
MAIJASTIINA (Jukaraiselle erikseen). Mitä mietit nyt? Eiköhän olisi
parasta kääntyä oikealle uralle, silloin kun siilien on vielä
tilaisuutta.
JUKARAINEN (Maijastiinalle). Olet oikeassa vaimoni.
TAHVANAINEN (tulee oikealta, itsekseen). Kas Paavo täällä, ja Kirsti
tuli vastaani. Mitä merkinnee tämä? (Ääneen). Herran siunaus asukoon
tässä huoneessa.
JUKARAINEN. Sitä toivoisimme.
TAHVANAINEN (lähestyy Sohvia). Ystäväni, joka olet niinkuin Saaronin
granaattiomena Liipanonin vuorella.
SOHVI. En minä ole teidän ystävänne.
TAHVANAINEN. Mitä sanot sinä, minun morsiameni?
SOHVI. Johan sen ennen olen teille sanonut, etten ole teidän
morsiamenne.
TAHVANAINEN. Eikö vielä ole pehminnyt tottelematon sydämmesi. Tiedätkö,
mitä sanoo tähän isäsi?
SOHVI. Kysykää häneltä itseltään.
TAHVANAINEN. Tämä päivä on aiottu ilon ja riemun päiväksi, onnen
ja autuuden rasvaiseksi vieraspidoksi, koskapa aiomme rakkaille
ystävillemme ja naapureillemme ilmoittaa, että minä ja tämä siveä
neitsyt Sohvi aiomme rakentaa kristillistä avioliittoa.
JUKARAINEN. Sellaista ei tule tapahtumaan.
TAHVANAINEN. Kuinka? Mitä sanotte?
JUKARAINEN. Sen jo kuulit. — Ja tämän saat sinäkin tietää, jonka aiomme
rakkaille ja todellisille ystävillemme tänä iltana ilmoittaa, että
nämä kaksi nuorta, naapurimme Paavo seppä ja tyttäremme Sohvi menevät
kihloihin.
SOHVI ja PAAVO. Kiitoksia, paljon, kiitoksia!
TAHVANAINEN (itsekseen). Tätä en olisi odottanut. (Ääneen.) Tämä ei ole
oikeata menettelyä, tämä. Olette minut narrannut ja pettänyt, mutta sen
ei pidä hyväksi koituman.
JUKARAINEN. Jassoo, sinä teet uhkauksia ja syytöksiä, aikonet ehkä
lakitupaan meidät asiassa viedä. Mutta selvittele toki entiset
riita-asiat ensin.
TAHVANAINEN. Minulla ei ole mitään riita-asioita. Olen rauhan mies
hurskauden kalliolla.
JUKARAINEN. Nyt tulee kumminkin yksi. Palvelijasi Kirsti Pöyhönen
manuuttaa sinut oikeuteen pieksämisestä ja solvaamisesta.
TAHVANAINEN (itsekseen). Voi peeveli, minkä teki. (Ääneen.) Jaa,
minulla ei ole teidän kanssanne mitään tekemistä. Te vehkeilette ja
olette täynnä häjyjä juonia ja ilkeitä koukkuja. Mutta kadutte kerran
tätä päivää, tiedän sen. (Menee oikealle.)
MAIJASTIINA. Vai tännepäin nämä asiat nyt kääntyivätkin. Ja sinä, mies
hyvä, teit taasen itsevaltiaita päätöksiä. — No tämän minä ehkä voin
antaa anteeksi. (Sohville.) Olisin suonut sinun paremmin muistavan
sanojani, vaan en silta tahdo esteitä tehdä. (Sohville ja Paavolle.)
Kulukoon teidän molempain elämä rauhassa ja onnessa!
JUKARAINEN. Sinulta Maijastiina minä pyydän anteeksi käytöstäni viime
päivinä. Myönnän, että olit oikeassa Tahvanaisen suhteen.
MAIJASTIINA (hyväntahtoisesti). Hyvä, ettäs sen myönnät, ukko hyvä.
Ehkäpä se saattaa asiat vanhalle hyvälle ladulleen.
JUKARAINEN. Ja sinulle, Paavo, minä ehdotan, että vietät pian häitä
ja asetut sitte nuorikkosi kanssa tämän talon hoitajaksi, jättäen ne
raudan kalkuttamiset syrjään.
PAAVO. Kiitoksia paljon lupauksistanne ja ehdotuksistanne. Ilomielellä
olen ajatellut sitä päivää, milloin Sohvin omanani kotiani veisin.
Mutta ellette vain pahastuisi, niin pyytäisin saada pitää entisen
toimeni. Siihen työhön olen kiintynyt ja perehtynyt enkä siitä
mielelläni luopuisi. Ja uskon, että sekin toimi tekijänsä palkitsee,
jos terveenä pysyn.
JUKARAINEN. Kyllähän se niinkin on. — No, jos niin välttämättömästi
tahdot, niin tee halusi mukaan. Käyhän se niinkin päinsä.
MAIJASTIINA. Paavon puhe oli minullekin mieleen, ei sillä, etten sinua
tänne mielelläni tulevan soisi. Pidän sen oikeana, että mies koettaa
pysyä omalla urallaan.
POKELAINEN (tulee oikealta). Eipä isäntäkään tullut lukkarinvaaliin.
JUKARAINEN. En oikein joutanut. — No saitko paljon ääniä, Joonas?
POKELAINEN. Vielä häntä kysyy. Lienettekö tekin ollut osallisena
samassa juonessa.
JUKARAINEN. Missä juonessa?
POKELAINEN. Luvattiinhan minut lukkariksi Ja rovastikin sanoi varmasti
niin tapahtuvan. Mutta kuinkas kävi? Kun vaali tuli, niin ei yksikään
kohottanut ääntänsä minun hyväkseni. Nuori maitosuu lukkari, hempeitten
laulujen luikuttelija sai enimmät äänet.
JUKARAINEN. Oliko se sama, jonka kanssa olit kerran laulukilpasilla?
POKELAINEN. Sama mies. — Niin kävi. Korkeudessa luulin olevani ja
kuiluun takaisin sysättiin.
MAIJASTIINA. Mutta lestit ja naskalit eivät ole vielä pettäneet eikä
juonitelleet, eikö niin, mestari Pokelainen?
POKELAINEN. Niin, lestit ja naskalit ovat tosin ainoat ystäväni.
JUKARAINEN. Elä ajattele liian synkästi. Kaikki me toivomme sinullekin
hyvää. Tule reippaalle mielelle ja ole vieraanamme tänään, sillä meillä
on nyt Sohvin ja Paavon iloiset kihlajaiset.
POKELAINEN (itsekseen). Sohvin kihlajaiset! Sitäkö vielä puuttui?
(Viskaa hansikkaat kädestään pois.) Noita kirottuja kappaleita minä en
enää tarvitse.
SOHVI. Elkää olko minullekaan suutuksissanne, mestari Pokelainen.
Sovitaan pois ja ollaan ystäviä.
POKELAINEN (itsekseen). Ollaan ystäviä! Hänen sanansa liikuttavat
minua. (Ääneen.) Kukapa ei tahtoisi olla noin hyvän tytön ystävä.
(Kättelee Sohvia.) Seuratkoon Luojan siunaus askeleitasi. Onnea
nuorelle parille!
JUKARAINEN. Ja kun tästä arkeen päästään, niin saat ruveta tekemään
nuorelle parille juhlakenkiä, jotka hääkarkeloon kelvata voivat.
POKELAINEN. Ilomielellä ja parastani koettaa tahdon.
MAIJASTIINA. Ja siis mestari Joonas aikoo edelleenkin pysyä entisessä
toimessa.
JUKARAINEN. Niin, eiköhän liene parasta, että ihminen on sitä mitä on.
POKELAINEN. Että ihminen on sitä mitä on, niissä sanoissa lieneekin
paljon viisautta. Toisin sanoen tietänee se sitä, että minä olen
suutari. Ja kun minä olen suutari, niin minä siis olen suutari. Ja kun
minä pysynkin suutarina, niin enköhän minä silloin olekin oikealla
uralla.
Esirippu alas.