RISTO. Nuo tuollaiset jutut ne panevat sisuni kuohumaan.
KIRSTI. Mutta Risto! Elä puhu salaperäisesti, vaan sano, onko sinulla
epäluuloja minua vastaan.
RISTO. Elä nyt kiivastu, hyvä Kirstiseni. Kuinkas minä voisin epäillä
sinua, ehkä se on vaan Tahvanainen —
KIRSTI. Kuule, Risto! Ajattele Tahvanaisesta mitä hyvänsä, mutta jos
hiukankin luulet voivasi ajatella ilkeämielisesti minusta, niin en
koskaan tulisi sinua viittä syitä lähemmäksi. (Loittonee Ristosta
jonkun matkaa, Risto Lähenee.) Elä lähene minua, ellet sano suoraan.
RISTO. Kirsti, elä nyt leikitse liian paljon. Tiedäthän sinä sen, etten
usko sellaisia juoruja.
KIRSTI. Hullupa olisitkin, jos uskoisit. Sillä luuletko Tahvanaisen
raaskivan lyödä minua, jos puheissa olisi perää.
RISTO. No, no, eihän toki. Mutta minkä vuoksi Tahvanainen oikeastaan
kävi sinun kimppuusi?
KIRSTI. Sehän tuli siitä, kun aioin lähteä sinua puhuttelemaan. Näin
akkunasta sinut Paavon kanssa ja ymmärsin viittauksesi. Sen johdosta
sidoin kiireesti pyhähuivin päähäni ja lähenin ovea. Isäntä Tahvanainen
kielsi lähtemästä, vaan minä sanoin tarvitsevani sinua tavata ja menin
edelleen. Silloinkos tämä julmistui, sieppasi piiskan naulasta ja
töytäsi jälkeeni lyöden ja haukkuen niinkuin sinä ja Paavo kyllä näitte
ja kuulitte.
RISTO. Kanalja! Lyödä kuin hevosta ja haukkua kunniallista naista, onko
se ihmisten tapoja. Mutta olisipa viivähtänyt vähän kauemmin, niin
riekaleiksi olisin hänen selkänsä vatvonut omalla piiskallansa.
KIRSTI. Hyvä toki, ettet sinä kerinnyt pahemmin sekaantua, olisit
tehnyt turmioita.
RISTO. Säälitkö Tahvanaista?
KIRSTI. Sinua säälin. Olisit juovuspäissäsi saattanut vaikka murhan
tehdä.
RISTO. Minäkö? Uskotko minusta sellaista, Kirsti?
KIRSTI. Ei niin, mutta kuka voi taata, mihin viinan villitsemänä
milloinkin joutuu. Olethan nytkin vielä juovuksissa, Risto.
RISTO. Ei, hyvä Kirsti. Äskeinen kohtaus teki minut selväksi jälleen.
KIRSTI. Miksi et sinä, Risto, ole vielä lakannut siitä pahasta tavasta?
RISTO. Se on niin hauskaa.
KIRSTI. Mutta minulle se ei ole hauskaa. Tiedäppäs, että olen
sen vuoksi viettänyt monta katkerata tuskan hetkeä ajatellen
tulevaisuuttamme. Voi, en saata kuvailla kuinka iloinen olisin, jos
tietäisin sinun aina pysyvän raittiina!
RISTO. Sinä pelkäät liikoja. Nämä kädet eivät ole vielä koskaan työssä
kesken väsyneet viinan tähden. Ahjon ja alasimen ääressä olen selvä.
KIRSTI. Niinpä voisit tykkänään luopua siitä tavasta. — Minä olen
turvaton tyttö, jolla ei ole äitiä, ei isää, eikö muuta tukea maailman
rannoilla kuin sinä. Vastainen elämä toki kuitenkin valoisalta
näyttäisi sinun rinnallasi, ellet viinahimosi kautta tuottaisi varjoa
onnemme tielle.
RISTO. Pyydätkö suostumustani siis?
KIRSTI. Sitä toivon kaikesta sydämestäni.
RISTO. Hyljäätkö minut, ellen täytä toivomustasi?
KIRSTI. Voi, Risto kulta, elä nyt ajattele semmoista!
RISTO. Mutta sano nyt, hyljäisitkö minut?
KIRSTI (liikutettuna). Enhän minä sinua hyljää.
RISTO. Sinä olet minun mieleiseni tyttö, sinä. Jos uhkaisit hyljätä,
niin enpä tiedä, kuinka olisi käynyt. Mutta lempeytes minua syvästi
liikuttaa. Ja sen vuoksi olkoon täst'edes juopottelu pois. Lupaan sen
sepän sanalla, ja sepän sana on vahva kuin rauta.
KIRSTI. Hartaat kiitokseni siitä päätöksestä! Nyt en minäkään yhtään
pelkää, vaan rohkealla mielellä tahdon kanssasi purjehtia tulevaisuuden
satamaa kohden.
RISTO (ottaa viinapullon taskustaan). Ja tätä en minä täst'edes enempi
tarvitse. — Nytpä muistan yhden pahatekoni. Tästä viettelin Paavonkin
äsken juomaan ja juopumaan. Mutta säpäleiksi sen nyt mennä täytyy
muistoksi tämän hetken. (Särkee.)
KIRSTI. Nyt minä olen iloinen ja annan anteeksi Tahvanaisellekin.
RISTO. Mutta jutun sinä saat nostaa Tahvanaista vastaan ja näyttää
sille pitäjän pomolle oikeata kuraassia.
KIRSTI. Mitäpä siitä olisi iloa minulle. Kyllä hänen omatuntonsa hänet
tuomitsee.
RISTO. Mutta ehkä siitä on iloa jollekin toiselle.
KIRSTI. Kenelle?
RISTO. Sohville ja Paavolle.
KIRSTI. Kuinka niin?
RISTO. Tahvanainen aikoo naida Sohvin ja Jukarainen luultavasti
pakottaa tytärtään.
KIRSTI. Onko se totta?
RISTO. Eiköpä liene. Äsken Paavo oli miltei epätoivossa Sohvin tähden.
Joku selkkaus on synnytetty?
KIRSTI. Voinko minä asiat» auttaa?
RISTO. Annahan Jukaraisen manata Tahvanainen, aiottu vävypoika,
oikeuteen äskeisestä asiasta, niin ehkä se jotakin vaikuttaisi.
KIRSTI. Sen minä teen, sillä enpä toivoisi Sohvin joutuvan Tahvanaisen
lieden lämmittäjäksi. — Voi, jospa Sohvin ja Paavon sekavat välit pian
selveneisivät, jotta hekin pääsisivät oikealle uralle.
RISTO. Mutta emme mekään vielä ole oikealla uralla.
KIRSTI. Kuinka niin?
RISTO. Kotiliesi on vielä kylmänä ja oma tupa autiona.
KIRSTI. Eihän sinulla veikkonen ole vielä oma tupa valmiskaan.
RISTO. Kurkihirsi on kohotettu ja kohta on katto päällä. Pian siinä on
tupa valmis ja emännän tila tarjona.
KIRSTI. Kenelle sinä sen emännän tilan tarjoot?
RISTO. Sille, ken ensisti lupaa pappilaan lähteä.
KIRSTI. Kuka se on?
RISTO. Se on se, joka on lähimpänä.
KIRSTI. Entäs jos ei lupaisi lähteä.
RISTO. Hän on jo luvannut, ja siitä sanasta minä pidän kiinni. — Sinä
olet nyt kuin kananpoika ilman pienintäkään pesää, turvaton tyttö.
Mutta maltahan kun papilta lupakirjan haemme, niin me käymme yhteiselle
pesälle.
KIRSTI (aatoksissaan). Yhteiselle pesälle.
Esirippu alas.
Kolmas näytös.
Jukaraiaen tuvassa. Sama huone kuin ensi näytöksessä, puhdistettuna ja
siistittynä.
SOHVI (laulaa).
"Läksin minä kesäyönä käymään Siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivään.
Kussa linnut ne laulaa. Metsäkanatkin ne pauhaa. Ja mun sydämeni etsii
lepoa ja rauhaa."
MAIJASTIINA (tulee vasemmalta). Yhäkö sinä olet surullinen, Sohvi?
SOHVI. Tiedättehän sen, ettei tämä päivä anna minulle yhtään ilon
aihetta.
MAIJASTIINA. Voi, miten päättyneekään tämä päivä!
SOHVI. Onko kutsuttu vieraitakin?
MAIJASTIINA. Sehän on juuri pahinta, että niitä on kutsuttu, vieläpä
rovastia, lukkaria ja nimismiestäkin on isäsi käskenyt tulemaan.
SOHVI. Pitääkö minun kaikkein heidän kuullen vielä viimeisen kerran
ilmoittaa kieltoni?
MAIJASTIINA. Etkö mitenkään voisi sitä välttää?
SOHVI. Kuinka se olisi mahdollista? Isäni on kaikista itkuistani ja
pyynnöistäni huolimatta määrännyt täksi illaksi kihlajaiskekkerit.
Voinko minä näytellä narrin osaa ja esiintyä Tahvanaisen morsiamena,
vaikka en koskaan aio hänen vaimokseen ruveta.
MAIJASTIINA. Ei isälläsi ole pahaa tarkoitusta, mutta hän ei sallisi
vastustettavan hänen tahtoaan.
SOHVI. Mutta äiti kulta, kuinka minä voin taipua tässä asiassa ja
turmella koko nuoren elämäni? Olisiko siitä hänelle iloa.
MAIJASTIINA. Kyllähän olet oikeassa, tytärparkani. Mutta se koskee
minun sydämeeni, että nämä selkkaukset julki tulevat.
SOHVI. Voi hyvä äiti, ettehän toki ajatelle, että se on minun syyni?
MAIJASTIINA. Ei se ole sinun vikasi, Sohviseni. Mutta jokin keino
meidän pitäisi keksiä tässä ikävässä asiassa.
SOHVI. Mitä voisin minä tehdä? Rupeisinko ehkä sairaaksi?
MAIJASTIINA. Sekin herättäisi huomiota.
SOHVI. Sitte sanon minä Tahvanaiselle nenän edessä mitä hänestä
ajattelen.
MAIJASTIINA. Ja niin saattaisit koko perhe-elämämme puheenalaiseksi
pitäjällä. Sitäpaitsi oletko ajatellut, mitä sanoisi siihen isäsi?
SOHVI. Hän toruisi minua tänään ja leppyisi huomenna.
MAIJASTIINA. Pahasti epäilen, tokko tällä kertaa pääsisit niin vähällä.
Asia on päässyt menemään liian pitkälle. — Tuollahan tulee jo isäsi.
Minä tahdon vielä; puhua hänelle tästä asiasta. (Sohvi menee.)
JUKARAINEN (tulee oikealta). Oletko sinä jo varustanut kaikki mitä
kunnollisiin kihlajaiskemuihin tarvitaan? Vieraita on paljon pyydetty
taloomme taksi illaksi. Rovasti tulee rouvineen ja tuomari, nimismies
ja koko kirkonkylän herrasväki.
MAIJASTIINA. Mitä varten kaikki tämä? Ethän sinä ennen ole herrasväkeä
taloosi haalinut.
JUKARAINEN. Jaa, mutta täst'edes meidän seurapiirimme pitää muuttuman.
Tiedäppäs, että Tahvanainen on heidän piirissään verraton tuttava. Kay
joka viikko kesteissä ja visiiteillä, semminkin rovastilla, ja samoin
tulemme mekin tekemään.
MAIJASTIINA. Eikö tuo jääne tekemättä.
JUKARAINEN. Miksi niin?
MAIJASTIINA. Senkö luulisit olevan parhaimman ilon tässä maailmassa. Ja
sitä paitsi emme ole pitäjän pomojen kirjoissa niinkuin Tahvanainen.
JUKARAINEN. Elähän sano. Tahvanainen tulee vävypojaksemme, ja
sitäpaitsi, niin tuota, kyllähän minustakin kuulutaan kohta tehtävän
herrastuomari.
MAIJASTIINA (kummissaan). Minä ihmettelen sinua, ukkoparka, noitten
puheittesi tähden!
JUKARAINEN. Totta mikä totta.
MAIJASTIINA. Vaikka olisi niinkin, niin voisin kysyä kuin pappi
kinkereillä, että kuinka vesi taitaa niin korkeat asiat vaikuttaa.
JUKARAINEN. Elä tee leikiksi oikeaa asiaa.
MAIJASTIINA. Niin, kun et sinä vain tekisi pilkaksi ja nauruksi koko
taloamme. — Ethän sinä ennen ollut tuollainen, mutta Tahvanainen kai
sinut nyt on koulinnut. Semmoistahan se on. Seurustele paljon tyhmän
kanssa, niin tulet itsekin tyhmäksi.
JUKARAINEN. Mitä! Sanotko sinä minua ja Tahvanaista tyhmäksi?
MAIJASTIINA. Ei suinkaan teillä kummallakaan viime päivinä ole kaikki
järki kotona ollut.
JUKARAINEN. Sinäkö solvaat meitä! Tuota en olisi odottanut oman vaimoni
suusta.
MAIJASTIINA. Minä juuri olen sen velkapää sinulle sanomaan. Ja sanonpa
vielä paljon muutakin. Sinä saatat tyhmällä menettelylläsi häpeätä
taloomme ja kaikki kotiselkkaukset kylän tiedoksi.
JUKARAINEN. Minäkö?
MAIJASTIINA. Niin juuri. Etkö ole kutsunut kirkonkylän »selskaapia»
tänne kihlajaisiin, vaikka kyllä tiedät, ettei Sohvi tahdo mennä
Tahvanaiselle.
JUKARAINEN. Ei tahdo! Tiedäppäs se, ettei tässä talossa saa olla enää
muuta tahtoa kuin minun.
MAIJASTIINA. On täällä ennen ollut.
JUKARAINEN. Mutta nyt ei. — Sinä näytät olevan liitossa Sohvin kanssa
minua vastaan, ja teissä molemmissa on jo kauan vallinnut sama
vastustamisen henki. Se pitää kerrankin loppua!
MAIJASTIINA. Eikö meillä Sohvin kanssa ole mitään sanavuoroa?
JUKARAINEN. On kyllä, mutta minä olen, joka käsken ja määrään.
MAIJASTIINA. Ja noissa itsevaltaisissa ajatuksissaan pysyen annat sinä
Sohville käskyjä, joita on mahdoton täyttää.
JUKARAINEN. Höh, mahdotonko! Onko hänen mahdoton mennä vaimoksi
Tahvanaiselle, joka on paras mies koko pitäjässä?
MAIJASTIINA. Paras mieskö?
JUKARAINEN. Hurskas ja säädyllinen. Ei yhtään vilppiä tai pahoja
elkeitä ole hänessä löydetty.
MAIJASTIINA. Vai niin. Mutta minä olen hänestä kuullun yhtä ja toista,
joka ei ole niinkään ilahduttavaa.
JUKARAINEN. Se on valhetta ja panettelua. Voin taata hänet ja tiedän,
ettei Sohvi voi parempaa miestä saada.
MAIJASTIINA. Entäs jos olisit erehtynyt?
JUKARAINEN. Turhuuksia! Jos näytät sen toteen, niin en pakota Sohvia,
vaan saa hän minun puolestani mennä kenelle tahtoo. Mutta sellaista ei
tapahdu, ja sen vuoksi ei ole Sohvilla oikeutta vastustaa minua. Minä
näytän tänä iltana, että hänen on alistuminen.
MAIJASTIINA. Mutta jos hän ei taivu?
JUKARAINEN. Jos hän ei taivu, niin saakoon häpeän, itkeköön niin että
vedet virtoina valuvat. — Mutta kyllä hän alistuu, toisin ei voi käydä.
MAIJASTIINA. Sinä olet nyt julma isä.
JUKARAINEN. Velvollisuuteni on opettaa nöyryyttä.
MAIJASTIINA. Se on Tahvanaisen oppia, ja sinä sovitat sen väärään
paikkaan.
JUKARAINEN. Mutta kenenkä oppia on se, jonka sinä ja Sohvi olette
ottaneet ohjeeksenne, kenenkä, kysyn minä? Eikö se ole niitten uusien
rientojen vaikutusta, joissa suurisanaiset maailman mullistajat
hommaavat ja hääräävät. Järkyttävät entisiä elämän perusteita ja
ottavat sijaan Antikristuksen tapoja. He huutavat: naisille oikeutta,
naisille valtaa! Mutta he opettavatkin pelkkää tottelemattomuutta. Minä
sanon, että sinä ja Sohvi luovutte heti sellaisista harrastuksista ja
noudatatte vielä vanhoja tapoja! Saaran esimerkki pitää kelvata meidän
talonsa. Siinä on päätös tälle asialle.
MAIJASTIINA. Voi ukko parka, kuinka sinua on opetettu voimalliseksi
saarnamieheksi.
JUKARAINEN. Lopeta jo ja mene käskemään Sohvi tänne. (Maijastiina menee
vasemmalle.)
JUKARAINEN (yksin). Mika villitsee nuo naiset tuollaisiksi? Mutta kyllä
tästä vielä oikealle uralle taitaman pitää, se on varma, se. — Eipä
vieraita vielä kuulu tulevaksi. Taitavat viipyä kauan kirkossa lukkarin
vaalia toimittamassa. (Sohvi tulee.) Joko olet kylliksi miettinyt,
Sohvi, suostutko mielelläsi menemään Tahvanaiselle.
SOHVI. Sitä olen tarpeeksi miettinyt, ja päätökseni on sama.
JUKARAINEN. Ja mikä?
SOHVI. Etten siihen suostu.
JUKARAINEN. Sinäkö et suostu!
SOHVI. Hyvä isä, minä rukoilen teitä, elkää minua pakottako!
JUKARAINEN. Kun sinä teet mitä minä käsken, niin se on sinulle
parhaaksi, ja se on velvollisuuteni. — Viimeisen kerran kysyn sinulta,
täytötkö käskyni?
SOHVI. En.
JUKARAINEN. Mitä, vieläkö sanot niin! Sellaiseksiko tottelemattomaksi
lapseksi sinun piti kasvaman. Sinua on hellitelty pienestä pitäen,
koska olet ainoa lapsemme, mutta nyt näen, että siitä on ollut karvaita
hedelmiä.
SOHVI (itkien). En tahtoisi teidän mieltänne pahoittaa, mutta minä en
voi toisin tehdä.
JUKARAINEN. Sinä saat nähdä, että vielä voit. — Kas niin, annahan
nyt itkun vähän pehmittää tottelematonta mieltäsi, niin siitä vielä
hyvä tulee ja sinä ymmärrät oman onnesi, kun lakkaat vastustamasta.
— En tahdo sinulle pahaa, vaan parastasi katsoa aion. Jos asia onkin
nyt vähän vastahakoista, niin ei se mitään tee. Kyllä sen paremmin
ymmärrät, kun tulet järkiisi.
SOHVI. En minä sitä voi paremmin ymmärtää.
JUKARAINEN. Kyllä sen ymmärrät. Ja mitä sinulla oikeastaan on
Tahvanaista vastaan? Puuttuuko häneltä jotakin maallista hyvyyttä? Ei
suinkaan. Puuttuuko hyvää käytöstä? Ei sitäkään. Hän on arvon mies
ja seisoo uskon vankalla kalliolla. Hän voi taata onnellesi vakavan
perustuksen.
SOHVI. Hän ei voi luoda minun onnelleni vakavaa perustusta.
JUKARAINEN. Sinä et sitä käsitä. Mutta tyynnyhän nyt ja ole
tottelevainen. Sinulla on syytä iloon eikä itkuun. Pese kasvosi ja
pyyhi kyyneleesi, tyttäreni, sillä kohta saapuvat vieraat. Asiata ei
voida muuttaa enää toiseksi kuin päätetty on, ja hetkisen kuluttua
varmaankin olet kiittävä minua tästä, (Menee.)