MAIJASTIINA (keskeyttäen). Niin ei emännän mielipide kai merkitse
mitään teidän mielestänne, vielä vähemmän tarvitsee huomioon ottaa
tyttären tunteita. Mutta valitettavasti en minäkään enää noudata Saaran
hurskasta esimerkkiä.
JUKARAINEN. Asia on meille kaikille iloksi ja onneksi.
MAIJASTIINA. Mutta etkö huomaa, ettei se ole onneksi tyttärellemme.
JUKARAINEN. Hän ei ymmärrä sitä vielä.
MAIJASTIINA. Mutta meidän tulee se ymmärtää paremmin.
JUKARAINEN. Senpä vuoksi olenkin minä sen asian päättänyt ja toivon
Sohvin taipuvan mielisuosiolla.
SOHVI. Isä, elkää vaatiko minulta sellaista, johon en voi ikinä suostua.
TAHVANAINEN (Sohville). Sinä olet jalo tyttönen, elä siis anna
vastustuksen eksyttävän ja maailmallisen hengen viekotella itseäsi pois
oikealta uralta. Me kaikki tahdomme ainoastaan sinun parastasi.
SOHVI. Jos tekin harrastatte minun parastani, niin jättäkää minut
rauhaan.
JUKARAINEN (Tahvanaiselle). Asia tulee hänelle odottamatta. Hän on
siitä tietysti vähän hämmennyksissä. Odotetaan siksi kunnes hän ehtii
vähän ajatella asiata.
TAHVANAINEN (Jukaraiselle). Monet vuodet olen häntä jo vahdannut ja
valvatellut, antanut jo merkkejä ja vihjauksiakin, jotta kyllä olisi
pitänyt jo olla aikaa ajattelemiseen.
JUKARAINEN (Tahvanaiselle). Kyllä hän vielä taipuu. Jättäkäämme se asia
tällä kertaa. (Sohville.) Me annamme sinulle yhden viikon ajattelemisen
aikaa, mutta sen jälkeen sinä lähdet kuulutusta ottamaan ja tulet
Tahvanaisen vaimoksi hyvällä tai pahalla, se on tahtoni.
MAIJASTIINA (Jukaraiselle). Mutta se ei ole minun tahtoni, sen olet
vallan unohtanut.
JUKARAINEN. Maijastiina! Uskallatko sinä käydä julkisesti minua
vastaan, vieläpä yhdessä tyttäreni kanssa? Sen puheen pitää loppuman.
TAHVANAINEN. Se on oikeaa ja kristillistä puhetta, sillä mies on vaimon
pää! (Sohville.) Nyt jätän minä sinut, minun kihlattu ystäväni, mutta
viikoksi vain, ainoastaan yhdeksi viikoksi, jonka kuluttua sinä minun
armaani lähdet sille sievälle ja iloiselle tielle, mikä johtaa pienelle
pappilan kummulle. Niin punnitse siis itseäsi huoneentaulun edessä ja
muista, että kuuliaisuus ja nöyryys on naisen paras avu ja kaunistus.
Esirippu alas.
Toinen näytös.
Metsäinen seutu, jonka läpi johtaa polku nuorison karkelokentälle.
PAAVO (yksin, tulee oikealta laulaen).
"Minäpä olen laulajapoika, mull’ on laulun ääni, hei illalla, minä
laulan vaan, että mull’ on laulun ääni.
Soman tytön sorian suosittelen hempeydelläni. Hei illalla minä laulelen
vaan, että: hempeydelläni."
(Katselee vasempaan.) Täälläpäin pitäisi Sohvin tulla kisakentälle
mennäkseen. Kumma kun ei jo ala kuulua. Pitkäksi käy odottavan aika,
eikä kummakaan, sillä halajanhan nähdä Sohvia. (Laulaa.)
"Tuonne taakse metsämaan Sydämeni halaa. Siell' on mieli ainiaan, Sinne
toivon salaa, Siellä metsämökissä On kaunis kultaseni."
SOHVI (laulaa kulissien takana vasemmalla).
"Taivas on sininen ja valkoinen Ja tähtösiä täynnä. Niin on nuori
sydämeni Ajatuksia täynnä.
Enkä mä muille ilmoita Mun sydänsuruani. Synkkä metsä ja kirkas taivas
Ne tuntee mun huoliani."
PAAVO (yksin). Sohvin ääni! Mutta miksi noin suruisesti laulaa minun
iloinen tyttöni? (Sohvi tulee.) Hyvää iltaa, Sohvini! Johan sinä
vihdoinkin tulit. Nuori väki on jo kauan Kisamäellä karkeloinut, ja
sinua vain ei näkynyt liehumassa, liikkumassa, kanssani kuhertamassa.
SOHVI. Mitäpä minulla olisi sinun kanssasi kuhertamista.
PAAVO. Sohvi! Minä olen odottanut ja valvatellut sinua tulevaksi. Ei
ole ilo ennen ilolta tuntunut Mutta nyt me lähdemme yhdessä karkeloon
ja laulamme niin että kuusen latvat kumajaa!
SOHVI. Päästä minut, Paavo! Miksi olet minua odottanut? Se oli turhaa.
PAAVO. Turhaa! Minkä vuoksi?
SOHVI. En lähde kanssasi karkeloon.
PAAVO. Et lähde! Mitä tämä tietää?