ROXANE, GRAMMONTIN HERTTUA, entinen kreivi DE GUICHE,
sitten LE BRET ja RAGUENEAU.
HERTTUA.
Täällä siis te oleksitte yhä,
noin suruharsoon peittäin kirkkaan kauneutenne?
ROXANE.
Niin, täällä!
HERTTUA.
Teille on hän aina yhtä pyhä?
ROXANE.
On, aina!
HERTTUA.
Yhtä uskollinen ootte!?
ROXANE.
Menne
ei mielestäni murhe enää koskaan...!
HERTTUA, hetken kuluttua.
Mulle
jo anteeks' annoitteko?
ROXANE, yksinkertaisesti, katsoen luostarin ristiä.
Ammoin. Tänne tulle
ei se, ken vihaa toista...
Uusi hiljaisuus.
HERTTUA.
Teidän arvoisenne
hän oli siis?...
ROXANE.
Ah, niin... Sen tuli tietämähän,
ken hänet tunsi...
HERTTUA.
Tunsinkin vain hyvin vähän
mä häntä. -- Entä: hänen viime kirjettään
yhäkö säilytätte povellanne?
ROXANE.
Aina
se riippuu tässä, nauhassaan... Kuin taivaan laina
se suotiin mulle kaipuun tuskaa lientämään!
HERTTUA.
Siis teidän lempenne on yhä vainajalla?
ROXANE.
Vaan tuntuu toisinaan niin kuin ei kuolemalla
ois valtaa lempeämme surmata... kuin eläis
hän vielä, ja kuin mulle ääni hellä heläis!
HERTTUA, heidän oltuaan taas hetkisen ääneti.
Tuleeko Cyrano teit' usein katsomaan!
ROXANE.
Ah! tulee! Unhoita ei mua konsanaan
tuo kelpo ystävä. Hän aina lauantaisin
käy mulle kertomassa, mitä tietää uutta.
Hän saapuu säntillensä, kello kun lyö kuutta.
Jos nyt se hetki ois, niin heti kuulla saisin
ma askeleensa! -- niin, ja vaikk' en käänny lainkaan,
niin tiedän: hän se on! -- Hän tulee, saapi tuolin
tuon tammen alle, tiedustelee hellin huolin
mun vointiani, kysyy naurain, tokko sainkaan
ma koskaan valmihiksi neulomusta tätä,
jot' aina silloin neulon... eikä mua jätä
hän ennen kuin on ilta...
Le Bret näkyy pengermällä.
Kas, Le Bret!
Le Bret laskeutuu alas pengermältä.
No, miten
on ystävänne laita?
LE BRET.
Pahoin.
HERTTUA.
Oh!
ROXANE, herttualle.
Hän siten
vain pelottelee mua!
LE BRET.
En. Useinhan jo ennen
ma sanoin, että vielä kerran, aikain mennen,
hän kynällänsä monet vihamiehet saa,
kun sillä kaikkia hän tahtoo kurittaa.
Sa suututat -- niin sanoin hälle! -- hullut, hurskaat,
ja vihdoin, sen saat nähdä, oman pääsi murskaat.
Se nähdään nyt!
ROXANE.
Hän antaa iskut säkenöivät.
Ne uhkaajien joukot aina pakoon löivät.
HERTTUA, päätään pudistaen.
Ken tietää!?
LE BRET.
Rouvani, niin tuiki varma älkää
te olko! Enemmän kuin kamppailua moista
nyt sentään pelkäänkin mä jotain aivan toista:
yksinäisyyttä, kylmää talvea ja nälkää!
Kuin susi hiipivät ne hänen luokseen salaa
ja hänen maljaansa ne kuolinmyrkyn valaa.
-- Hän joka päivä saa jo vyötään kiristää,
ja huomanneet te tokko lienettekään nenää:
se on kuin vanhaa norsunluuta, -- niin, ja enää
vain yks on puku hällä...
HERTTUA.
Totta kyllä tää,
vaan hänt' ei surkutella tarvis sillä tapaa!
LE BRET, katkerasti hymyillen.
Vaan, herra marsalkka...
HERTTUA.
Niin, voittaja on hän:
niin aatoksissaan kuin myös töissään on hän vapaa!
LE BRET, äskeiseen tapaan.
Te, herttua...
HERTTUA, ylevästi.
Mä tiedän: paljon enemmän
on mulla kuin on hällä. -- Mutta jos mä saisin,
niin kättään mielelläni tässä puristaisin.
Tehden kunniaa Roxanelle.
Hyvästi jääkää.
ROXANE.
Seuraan teitä!
Herttua tervehtii Le Bret'tä ja lähtee Roxanen kanssa
kulkemaan pengermää kohti.
HERTTUA, pysähtyy, Roxanen noustua pengermälle.
Tosiaan
mä häntä kadehtinut olen toisinaan!
-- Niin, nähkääs, kun on ollut onnen lempilasna
ja arvost' aina toiseen noussut voitokasna,
on niinkuin itseänsä häpeäisi, joskaan
ei varsinaista pahaa olis tehnyt koskaan,
niin että rikokset ei tunnonrauhaa riistä.
Kun joutuu käymään valtain portaita, niin niistä
kyll' usein kärpännahkavaipan liepeisiin!
käy kiinni kaikellaista: turhat mielikuvat,
kadonneet kangastukset niihin takertuvat
-- kuin suruvaippaanne, kun käytte puiston teitä,
takertuu lehtiä syystuuleen lentäneitä.
ROXANE, ivallisesti.
Te uneksija, te!?
HERTTUA.
Niin, uneksija, niin!
Aikoessaan lähteä, nopeasti Le Bret'lle.
Le Bret!
Roxanelle.
Te sallinette? Sana vain!
Menee Le Bret'n luo, puhuu hiljaa.
Sen kyllä
mä tiedän, ettei uhka ystäväänne yllä,
ja että tuskin yhtään lie niin pelvotonta,
ett' avoimesti häntä ahdistais. Vaan monta
on hällä vihamiestä. Äsken kun ma tuolla
hovissa olin, joku mulle leikillään
näin lausui; "Saattaisihan aivan äkkiään
Cyrano tapaturmaan -- sattumalta -- kuolla!"
LE BRET.
Ah! kerraksipa siinä kyllä uhkaa piisas.
HERTTUA.
Hän olkoon varovainen sekä viisas.
LE BRET, nostaen käsiään.
Viisas!
... Hän tulee tänne. Kerron hälle kaikki. Vaan...
ROXANE, joka on jäänyt pengermälle, sanoo häntä lähestyvälle sisarelle.
Ken siellä nyt?
SISAR.
Ragueneau on tullut tapaamaan
taas teitä, rouva.
ROXANE.
Tulkoon tänne!
Herttualle ja Le Bret'lle.
Eikö tulle
hän taaskin kurjuuttansa valittamaan mulle!
Hän yrittänyt on jos jotain. Viikon aikaan
hän oli runoilija, laulaja...
LE BRET.
Ja sitte
taas kylvettäjä...
ROXANE.
Näyttelijä...
LE BRET.
Niinpä niin,
parturi...
ROXANE.
Soittaja. -- Ja tiespä minkä saikaan
hän toimen nyt!
RAGUENEAU, tulee hätäisenä, kumartaa.
Hyv' iltaa!
ROXANE, hymyillen.
Ehkä kertoisitte
Le Bret'lle huolenne täll' erää. Näkemiin!
RAGUENEAU.
Vaan, rouva, minä...
Roxane menee, häntä kuulematta, herttuan kanssa.
Ragueneau lähestyy Le Bret'tä.