ROXANE, CHRISTIAN; taustalla kulkevat edestakaisin
soturit. CARBON ja DE GUICHE antavat määräyksiä.
ROXANE, juosten Christianin luo.
Ja nyt, Christian!...
CHRISTIAN, tarttuen hänen käsiinsä.
Niin, sano, miksi tänne tulit,
miks sodan kentälle mua tapaamaan sa kulit,
samoten vaarojen ja väijytysten kautta!
Kuink', armas, uskalsit?
ROXANE.
Sun kirjeittesi tautta.
CHRISTIAN.
Oh, mitä sanot?
ROXANE.
Niin, sun kirjeittesi vuoksi
en vaaraa muistanut, vaan rientäin tulin luoksi.
Sun kirjees hurmas mun. Ei niillä ole vertaa!
Ja sinä kirjoitit niin monta, monta kertaa.
CHRISTIAN.
Nuo pienet lemmenkirjeet...
ROXANE.
Ymmärrä et tätä!
Sua lemmin enemmän kuin koko elämätä,
siit' illast asti, kun mun parvekkeeni alta
sa puhuit mulle. Äänes oudon-kiehtovalta
soi silloin korviini. Ja kirjeittesi kanssa
sen äänen kaiun saan ma kuulla uudestansa,
sun sielus niissä saapuu luokseni, sun hellä
ja puhdas sielusi. En voinut viivytellä,
mun täytyi lähteä. Ja Penelope varmaan,
jos sellaisia kirjeit' olis saanut, armaan
ois etsinyt, -- ois, jättäin kodin toimet,
unohtain sukkulat ja käämit, kuteet, loimet,
luo Odysseun hän rientänyt...
CHRISTIAN.
Vaan...
ROXANE.
Kirjeitäsi,
joiss' annoit tuntea ja nähdä lempeäsi,
ma lu'in, lu'in jälleen. Joka rivi, sana
sun sielus kuiskeena soi mulle armahana,
ja kertoi vilpitöntä, suurta rakkautta.
CHRISTIAN.
Oh, vilpitöntä, suurta...
ROXANE.
Valtavata.
CHRISTIAN.
Mutta
tuot' ei kai kirjeistä voi nähdä?
ROXANE.
Voi, ah, voi!
Sen näkee, tuntee myös. Se mielen haltioi.
CHRISTIAN.
Sä tulet...?
ROXANE.
Niin, ma tulen (ah, Christian, jos tähän
mä etees polvistuisin, siitä kieltämähän
mua kiiruhtaisit -- mutta sit' et estää voi,
sua että henkeni nyt kiittäin ihannoi,
sun etees polvistuen) -- tulen saadakseni
sun anteeks'annostasi rauhan mielelleni.
Niin, anteeks', armas, suo (sit' aika pyytää lie,
kun kohta aueta voi meille kuolon tie),
suo anteeksi -- ah, sitä sanoakin emmin!
ma että ensiksi vain kauneuttasi lemmin!
CHRISTIAN, kauhistuen.
Roxane!
ROXANE.
Ja sittemmin, kun kirjeesi ma sain,
kun lintuina ne lensi täältä liihottain,
kauneutes lumoissa kun henkes antimia
luin, silloin lempimään niit' opin molempia.
CHRISTIAN.
Ja nyt?
ROXANE.
Nyt silmät aukes, oikeen arvos nähden
nyt sua rakastan vain jalon sielus tähden.
CHRISTIAN, epäröiden.
Roxane!
ROXANE.
Oo onnellinen! Kun sua lemmin siksi,
ett' oli luonto luonut sinut kaunihiksi,
sen täytyi loukata sun herkkää sieluasi.
Niin paljon kauniimpi sa olit aatteiltasi,
sun henkes hehkumaan loi suuren neron säen.
Sen näet nyt vain, ja sentään enempi mä näen
kuin ennen!
CHRISTIAN.
Oh!
ROXANE.
Sa voittoasi epäiletkö?...
CHRISTIAN, surumielisesti.
Roxane!
ROXANE.
Ah, etkö luottaa saata, armas, etkö,
sä tähän lempeen...?
CHRISTIAN.
Siitä älä puhu mulle!
Mua älä lemmi niin, vaan kuten ennen...
ROXANE.
Sulle
ei riittää voi se lempi, jota tuhlas naiset
sun kauneudelles. Niinkuin suuret, harvinaiset
on henkes lahjat, niin mun uusi rakkauteni
on suuremp', ihanampi kuin mun entiseni.
CHRISTIAN.
Ei, paremp' oli...
ROXANE.
Ah, et tahdo kuulla! Ennen
ma lemmin sitä, mikä haihtuu aikain mennen!
nyt sitä, mik' ei muutu.
CHRISTIAN.
Vaikene!
ROXANE.
Ja jos
sun rumaks' äkkiä nyt muuttais kohtalos,
niin sua lempisin...
CHRISTIAN.
Oh, vaiti!
ROXANE.
Armas, vannoin
ma vakuutan: sun sielus kauneudelle annoin
ma lempeni...
CHRISTIAN.
Vaikk' oisin ruma...?
ROXANE.
Lempimästä
ei estäisi se...
CHRISTIAN.
Taivas!
ROXANE.
Iloitsethan tästä?!
CHRISTIAN, tukahdutetusti.
Niin... kyllä...
ROXANE.
Mitä nyt?
CHRISTIAN, työntäen häntä hellästi pois.
Ei mitään... Hetki vain...
ROXANE.
Vaan...
CHRISTIAN, osottaen hänelle taustassa olevaa soturiparvea.
Lempes vuoksi riensit tänne kiiruhtain.
Ma pyydän: hymylläs käy rohkaisemaan heitä,
jotk' ehkä kulkemaan käy kohta kuolon teitä!
ROXANE, liikutettuna.
Sä rakas!...
Menee Gaskonjalaisten luokse; he kiiruhtavat
kunnioittavina hänen ympärilleen.