Hän kiiruhti sairashuoneeseen, jossa Mitja nyt makasi. Tuomion
langettamisen jälkeisenä päivänä hän oli sairastunut hermokuumeeseen
ja hänet oli lähetetty kaupungin sairaalaan, vankien osastoon. Mutta
lääkäri Varvinski ei, Aljošan ja monien muitten (rouva Hohlakovin,
Lisen y.m.) pyynnöstä, ollut sijoittanut Mitjaa vankien joukkoon,
vaan erilleen, siihen samaan pikku huoneeseen, jossa aikaisemmin oli
maannut Smerdjakov. Tosin käytävän päässä seisoi vahti ja ikkunassa
oli rautaristikko, niin että Varvinski saattoi olla levollinen, vaikka
hänen osoittamansa hempeys ei ollutkaan aivan lain mukaista, mutta
hän oli hyväsydäminen ja sääliväinen nuori mies. Hän ymmärsi, miten
vaikeata sellaisen kuin Mitjan on heti siirtyä murhaajien ja roistojen
pariin, ja että siihen täytyi ensin tottua. Omaisille ja tutuille
olivat sekä lääkäri että tarkastaja, vieläpä poliisipäällikkökin,
antaneet luvan käydä häntä tervehtimässä, kaikki salaisesti. Mutta
näinä päivinä olivat käyneet Mitjaa tervehtimässä ainoastaan Aljoša ja
Grušenjka. Pari kertaa oli häntä yrittänyt saada tavata Rakitin; mutta
Mitja oli tiukasti pyytänyt, ettei Varvinski päästäisi tätä sisälle.
Aljoša tapasi hänet istumassa makuulavitsalla sairasviitta yllään,
hiukan kuumeessa, etikansekaisella vedellä kostutettu pyyheliina
käärittynä pään ympäri. Hän katsoi sisälle tullutta Aljošaa
epämääräisellä katseella, mutta katseessa välähti kuitenkin ikäänkuin
jonkinlainen pelästys.
Yleensä hän oli ollut tuomion julistamisesta asti hirveän miettiväinen.
Toisinaan hän oli puoli tuntia yhtä mittaa vaiti miettien jotakin
raskaasti ja kärsien ja unohtaen seurassaan olijan. Jos hän heräsi
mietteistään ja alkoi puhua, niin hän aina rupesi puhumaan hyvin äkkiä
ja ehdottomasti muuta kuin mitä hänen oikeastaan olisi pitänyt sanoa.
Toisinaan hän kärsien katseli veljeään. Grušenjkan seurassa hänen
olonsa näytti tuntuvan helpommalta kuin Aljošan parissa. Tosin hän ei
puhellut Grušenjkan kanssa juuri ollenkaan, mutta heti, kun tämä astui
sisälle, kirkastuivat hänen kasvonsa riemusta. Aljoša istuutui ääneti
hänen viereensä makuulavitsalle. Tällä kertaa hän oli levottomana
odottanut Aljošaa, mutta ei uskaltanut mitään kysyä. Hänen käsityksensä
mukaan ei voinut ajatellakaan, että Katja suostuisi tulemaan, ja
samalla hän tunsi, että jos tämä ei tule, niin tapahtuu jotakin aivan
mahdotonta. Aljoša ymmärsi hänen tunteensa.
— Trifonhan, — alkoi Mitja hätäisesti puhua, — Borisytšhan, kerrotaan,
on hajoittanut koko matkustajakotinsa: nostelee lattialautoja, kiskoo
lautoja irti, on koko »parvekkeen», kuulemma, hajoittanut pieniksi
palasiksi — etsii yhä vain aarretta, niitä samoja rahoja, puoltatoista
tuhatta, joista prokuraattori sanoi, että minä olen ne piilottanut
sinne. Heti kotiin palattuaan kuuluu alkaneen hassutella. Se on oikein
sille konnalle! Vahti täällä kertoi minulle eilen; hän on sieltä.
— Kuule, — lausui Aljoša, — hän tulee, mutta minä en tiedä milloin,
kenties tänään, kenties näinä päivinä, mutta tulee, tulee, se on varma.
— Mitja vavahti, tahtoi lausua jotakin, mutta oli vaiti. Uutinen teki
häneen hirveän voimakkaan vaikutuksen. Näkyi, että hän kovin mielellään
olisi tahtonut kuulla seikkaperäisesti keskustelusta, mutta että häntä
taaskin peloitti kysyä: jokin kova tai halveksiva sana Katjan puolelta
olisi hänestä ollut kuin puukon isku sillä hetkellä.
— Hän sanoi muun muassa tätä: että minä välttämättömästi rauhoittelisin
sinun omaatuntoasi pakoon nähden. Jos Ivan ei tulisikaan siihen
mennessä terveeksi, niin Katja itse järjestää asian.
— Sinä olet jo puhunut minulle siitä, — huomautti Mitja miettivänä.
— Ja sinä olet jo kertonut sen Grušenjkalle, — huomautti Aljoša.
— Niin, — myönsi Mitja. — Hän ei tule tänä aamuna, — sanoi hän
katsahtaen arasti veljeensä. — Hän tulee vasta illalla. Kun minä eilen
sanoin hänelle, että Katja toimii, niin hän heti vaikeni ja hänen
huulensa vääristyivät. Hän kuiskasi vain »olkoon»! Ymmärsi, että se
on tärkeätä. Minä en uskaltanut kiduttaa häntä enempää. Kai hän jo
ymmärtää, että Katja ei rakasta minua, vaan Ivania?
— Näinköhän? — pääsi Aljošan suusta.
— Kenties ei ole niin. Mutta nyt aamulla hän ei tule, — kiiruhti
Mitja vielä kerran huomauttamaan, — minä annoin hänelle erään asian
toimitettavaksi... Kuule, veli Ivan on paras kaikista. Hänen pitää
saada elää, eikä meidän. Hän tulee terveeksi.
— Ajattelehan, vaikka Katja vapiseekin hänen tähtensä, niin hän ei
juuri ollenkaan epäile hänen tervehtymistään, — sanoi Aljoša.
— Hän on siis varma siitä, että hän kuolee. Hän on pelosta vakuutettu
Ivanin tulevan terveeksi.
— Veljellämme on voimakas ruumiinrakenne. Minäkin toivon suuresti, että
hän tulee terveeksi, — huomautti Aljoša huolestuneena.
— Niin, hän tulee terveeksi. Mutta Katja on vakuutettu hänen
kuolemastaan. Paljon on hänellä surua... — Syntyi hiljaisuus.
Jokin hyvin tärkeä asia kiusasi Mitjaa.
— Aljoša, minä rakastan hirveästi Grušaa, — lausui hän yhtäkkiä
väräjävällä, kyyneleisellä äänellä.
— Ei häntä päästetä sinun luoksesi _sinne_, — puuttui Aljoša heti
puheeseen.
— Ja vielä tahdoin sanoa sinulle erään asian, — jatkoi Mitja äänellä,
joka yhtäkkiä oli saanut heleän soinnun. — Jos lyödään matkalla tai
_siellä_, niin minä en antaudu, vaan tapan ja minut ammutaan. Ja
sitähän on kaksikymmentä vuotta! Täällä alkavat jo sinutella. Vartijat
sinuttelevat minua. Minä makasin ja tuomitsin koko viime yön itseäni:
en ole valmis! Minulla ei ole voimia ottaa vastaan! Tahdoin laulaa
»hymnin», mutta vartijain sinuttelua en jaksa sietää! Grušan takia
kestäisin kaikkea, kaikkea... paitsi lyömistä. Mutta häntä ei päästetä
_sinne_.
Aljoša hymyili hiljaa.
— Kuule, veli, kerta kaikkiaan, — sanoi hän, — sanon sinulle
ajatukseni tästä asiasta. Ja sinähän tiedät, etten minä valehtele
sinulle. Kuule siis: sinä et ole valmis, eikä sellainen risti ole
sinua varten. Vieläpä enemmänkin: sellainen suuren marttyyrin risti
ei ole tarpeellinenkaan sinulle, joka et ole valmis. Jos sinä olisit
tappanut isän, niin minä valittaisin sitä, että kieltäydyt kantamasta
ristiäsi. Mutta sinä olet syytön, ja tuollainen risti on liikaa
sinulle. Sinä tahdoit kärsimyksillä synnyttää itsessäsi eloon uuden
ihmisen; minun mielestäni riittää sinulle, kun aina, koko elämäsi
ajan ja minne ikinä paennetkin, vain muistat tätä toista ihmistä. Se,
että sinä et ottanut kantaaksesi suurta ristin kärsimystä, vaikuttaa
vain sen, että sinä tunnet olevasi vieläkin suuremmassa velassa, ja
tämä alinomainen tunne on vastaisuudessa, koko elämän aikana, auttava
sinun uudestisyntymistäsi kenties enemmän, kuin jos menisit _sinne_.
Sillä siellä et sinä jaksa kestää ja rupeat napisemaan, ehkäpä lopulta
suorastaan sanot: »Me olemme kuitit.» Advokaatti sanoi tässä kohdin
totuuden. Eivät raskaat taakat ole kaikkia varten, muutamille ne
ovat mahdottomia... Nämä ovat minun ajatukseni, jos ne ovat sinulle
niin tarpeen. Jos sinun pakenemisestasi jäisivät vastaamaan toiset:
upseerit, sotamiehet, niin minä en »antaisi sinulle lupaa» paeta, —
hymyili Aljoša. — Mutta sanotaan ja vakuutetaan (itse vankimajapaikan
päällikkö sanoi sen Ivanille), ettei suurta seuraamusta voi tullakaan,
jos asia taitavasti hoidetaan, ja että siitä voi selvitä aivan
mitättömillä rangaistuksilla. Tietysti lahjominen on epärehellistä
siinäkin tapauksessa, mutta tässä minä en rupea millään ehdolla
tuomitsemaan, nimenomaan siitä syystä, että jos esimerkiksi Ivan ja
Katja olisivat antaneet minun tehtäväkseni toimia tässä asiassa sinun
hyväksesi, niin minä, tiedän sen, olisin mennyt ja lahjonut; se minun
on totuuden nimessä sanottava sinulle. Ja senvuoksi minä en ole sinun
tuomarisi, teitpä sinä itse miten tahansa. Mutta tiedä, että minäkään
en koskaan sinua tuomitse. Ja omituista olisikin, jos minä voisin
olla tässä asiassa sinun tuomarisi. No, nyt olen luullakseni selittänyt
kaikki.
— Mutta sen sijaan minä itse tuomitsen itseni! — huudahti Mitja. — Minä
karkaan, se oli jo päätetty ennen tuloasi: voisiko Mitja Karamazov olla
karkaamatta? Mutta sen sijaan tuomitsen itse itseni ja rukoilen siellä
kaiken ikäni syntiäni anteeksi! Näinhän jesuiitat puhuvat, eikö niin?
Kas, millaiset puheet meillä nyt on, mitä?
— Näin ne puhuvat, — hymähti Aljoša hiljaa.
— Minä rakastan sinua sen tähden, että sinä aina sanot koko totuuden
etkä salaa mitään! — huudahti Mitja iloisesti nauraen. — Siis olen
saanut Aljoškani kiinni siitä, että hän on jesuiitta! Suudella sinua
siitä pitää, toden totta! No, kuule nyt siis loputkin, levitän
nähtäväksesi sieluni jäljelläolevankin puolen. Näin olen ajatellut ja
päättänyt: jos minä pakenenkin, vieläpä rahaa ja passi mukanani ja
vaikkapa Amerikkaan, niin minua rohkaisee vielä se ajatus, etten minä
pakene iloa enkä onnea etsimään, vaan totisesti toiseen pakkotyöhön,
joka kenties ei ole huonompi tätä! Ei ole huonompi, Aleksei, totisesti
sanon sen, ettei se ole huonompi! Minä vihaan jo nyt tuota Amerikkaa,
piru sen vieköön! Olkoon vain Gruša kanssani, mutta katsohan häntä:
onko hän mikään amerikkalainen? Hän on venäläinen nainen, sormenpäitä
myöten venäläinen, hän rupeaa ikävöimään emoansa synnyinmaata, ja minä
saan nähdä joka hetki, että hän kärsii tätä ikävää minun tähteni, otti
minun takiani sellaisen ristin kannettavakseen, ja miten hän siihen on
syypää? Ja jaksanko minä sietää sikäläisiä orjia, vaikka he kenties
jokikinen ovat parempia kuin minä? Minä vihaan tuota Amerikkaa jo nyt!
Ja olkootpa he siellä joka mies suurenmoisia konemiehiä tai muuta
sellaista, — niin piru heidän kanssaan, eivät ne ole minun väkeäni,
eivät ole minun hengenheimolaisiani! Venäjää minä rakastan, Aleksei,
venäläistä Jumalaa rakastan, vaikka itse olenkin lurjus! Minähän
menehdyn siellä! — huudahti hän, ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.
Hänen äänensä värisi itkusta.
— No, näin minä siis olen päättänyt, Aleksei, kuule! — alkoi hän taas
voittaen liikutuksensa. — Grušan kanssa saavumme sinne — ja siellä heti
kyntämään, tekemään työtä, korven kontioiden parissa, yksinäisyydessä,
jossakin kaukana. Löytyyhän sieltäkin jokin etäinen paikka! Siellä
kuuluu vielä olevan punanahkoja, jossakin siellä näköpiirin rajalla,
no, siihen maahan viimeisten mohikaanien luo. No, ja heti käsiksi
kielioppiin, minä ja Gruša. Työtä ja kielioppia, ja noin kolmen vuoden
aikana. Noina kolmena vuotena opimme engelskan kieltä niin että
osaamme sitä kuin syntyperäiset englantilaiset. Ja heti kun olemme
oppineet, niin — lopussa on Amerikassa-olo! Riennämme tänne, Venäjälle,
Amerikan kansalaisina. Älä ole huolissasi, tähän kaupunkirähjään emme
tule. Kätkeydymme jonnekin kauemmaksi, pohjoiseen tai etelään. Minä
muutun siihen mennessä ja hän myöskin, siellä Amerikassa, minulle
laittaa tohtori jonkinmoisen syylän naamaan, eiväthän ne suotta ole
mekaanikkoja. Mutta ei, minä puhkaisen itseltäni toisen silmän,
annan parran kasvaa arssinan pituiseksi, se on harmaa (harmaannun
ikävöidessäni Venäjää) — ehkäpä minua ei tunneta. Ja jos tunnetaan,
niin lähettäkööt maanpakoon, se on silloin kohtalon sallimaa! Täällä
me jossakin syrjäseudussa kynnämme maata, ja minä näyttelen koko ikäni
amerikkalaista. Mutta sen sijaan saamme kuolla kotimaassa. Semmoinen on
suunnitelmani, enkä siitä luovu. Hyväksytkö sen?
— Hyväksyn, — sanoi Aljoša tahtomatta sanoa vastaan.
Mitja oli hetkisen vaiti ja lausui sitten yhtäkkiä:
— Mutta miten ne saivat oikeudessa väännetyksi asian sellaiseksi?
Saivatpa asian väännetyksi!
— Jos eivät olisi vääntäneet, niin sinut kuitenkin joka tapauksessa
olisi tuomittu, — lausui Aljoša huoaten.
— Niin, täkäläinen yleisö oli saanut minusta tarpeekseen! Jumala heidän
kanssaan, mutta raskas on oloni! — vaikeroi Mitja kärsien. Seurasi taas
hetkinen äänettömyyttä.
— Aljoša, tapa minut heti paikalla! — huudahti hän yhtäkkiä. — Tuleeko
hän nyt kohta vai eikö, sano! Mitä hän sanoi? Miten hän sanoi?
— Sanoi tulevansa, mutta en tiedä, tuleeko tänään. Vaikeatahan hänen
on! — sanoi Aljoša katsoen arasti veljeensä.
— Kuinka ei olisikaan, tietystihän hänen on vaikeata! Aljoša, tämä
tekee minut hulluksi. Gruša katselee aina minua. Ymmärtää. Herra
Jumala, rauhoita minut: mitä minä vaadin? Katjaa vaadin! Ymmärränkö
minä, mitä vaadin? Karamazovin alhaista hillittömyyttä! Ei, minä en
kykene ottamaan päälleni kärsimystä! Konna olen ja siinä kaikki!
— Tuossa hän on! — huudahti Aljoša.
Tällä hetkellä ilmestyi yhtäkkiä kynnykselle Katja. Silmänräpäykseksi
hän pysähtyi katsellen Mitjaa ymmälläoloa ilmaisevin katsein. Mitja
hypähti nopeasti seisomaan, hänen kasvoissaan kuvastui pelästys,
hän kalpeni, mutta kohta vilahti arka, anova hymy hänen huulillaan
ja hän ojensi yhtäkkiä, voimatta hillitä itseään, molemmat kätensä
Katjaa kohti. Tämän nähtyään Katja riensi kiireesti hänen luokseen.
Hän tarttui Mitjan käsiin ja painoi melkein väkisin hänet istumaan
vuoteelle, istuutui itse hänen viereensä ja pitäen yhä kiinni hänen
käsistään puristi niitä lujasti, suonenvedontapaisesti. Muutamia
kertoja yritti kumpikin sanoa jotakin, mutta pysähtyivät ja katselivat
taas ääneti, kiinteästi, aivan kuin yhteen kahlehdittuina toisiaan,
hymyillen omituista hymyä; näin meni pari minuuttia.
— Oletko antanut anteeksi, vai etkö? — sopersi viimein Mitja, ja
kääntyen samassa Aljošaan päin kasvot ilosta vääristyneinä hän huusi
tälle:
— Kuuletko, mitä minä kysyn, kuuletko!
— Sen tähden olen sinua rakastanutkin, että sinulla on jalo sydän! —
huudahti yhtäkkiä Katja. — Etkä sinä tarvitse minun anteeksiantoni,
vaan minä sinun; samantekevää, annatko anteeksi vai etkö — koko elämäni
ajaksi sinä jäät haavaksi sydämeeni ja minä sinun sydämeesi — niin
pitääkin... — Hän pysähtyi vetääkseen henkeään.
— Miksi minä olen tänne tullut? — alkoi hän taas puhua kiihtyneesti ja
kiireesti. — Jalkojasi syleilemään, käsiäsi puristamaan, näin, että
ihan koskee, muistatko, niinkuin puristin niitä Moskovassa, — sanomaan
taas sinulle, että sinä olet minun Jumalani, minun iloni, sanomaan
sinulle, että rakastan sinua mielettömästi, — sanoi Katja ikäänkuin
tuskassa vaikeroiden ja painoi äkkiä huulensa Mitjan kättä vastaan.
Kyynelet tulvahtivat hänen silmistään. Aljoša seisoi äänettömänä
ahdistusta tuntien; hän ei mitenkään ollut odottanut semmoista, mitä
näki nyt.
— Rakkaus on mennyt, Mitja! — alkoi Katja taas. — Mutta se, mikä on
mennyt, on minulle niin kallista, että sydämeni tuntee tuskaa. Tiedä se
ikuisesti. Mutta nyt, hetken aika, olkoon sitä, mitä saattoi olla, —
sopersi hän suu vääntyneenä hymyyn ja katsellen taas riemuissaan häntä
silmiin. — Sinä rakastat nyt toista ja minä myös rakastan toista, mutta
kuitenkin minä rakastan sinua ikuisesti ja samoin sinä minua, tiesitkö
sinä sen? Kuuletko, rakasta minua, rakasta niin kauan kuin elät! —
huudahti hän äänellä, joka värisi miltei uhkaavasti.
— Minä rakastan ja... tiedätkö, Katja, — alkoi Mitja puhua vetäen
henkeä joka sanan välillä, — tiedätkö, minä rakastin sinua sinä iltana
viisi päivää sitten... Kun sinä kaaduit maahan ja sinut kannettiin
pois... Koko elämäni ajan! Niin tulee olemaan, niin tulee ikuisesti
olemaan...
Näin sopertelivat he kumpikin toisille puheita, jotka olivat
järjettömiä ja kiihkeitä, kenties ne eivät olleet tosiakaan, mutta
tällä hetkellä oli kaikki totta, ja he itse uskoivat itseään
ehdottomasti.
— Katja, — huudahti yhtäkkiä Mitja, — uskotko sinä, että minä olen
murhannut? Minä tiedän, että nyt et usko, mutta silloin... kun
todistit... Uskoitko, uskoitko todellakin?
— En silloinkaan uskonut! En koskaan ole uskonut! Vihasin sinua ja
yhtäkkiä pakotin itseni uskomaan, sillä hetkellä... Kun todistin...
uskottelin itselleni ja uskoin... mutta kun lopetin todistukseni,
lakkasin samassa myös uskomasta. Tiedä tämä kaikki. Minä unohdin, että
olen tullut rankaisemaan itseäni, — lausui hän yhtäkkiä, jokin aivan
uusi ilme kasvoissaan ja äänellä, joka ei ollenkaan ollut äskeisen
lemmenlepertelyn kaltainen.
— Vaikea on olosi, nainen! — pääsi Mitjan suusta hänen voimatta sitä
estää.
— Päästä minut, — kuiskasi Katja, — minä tulen uudestaan, nyt on
raskasta!...
Hän nousi paikaltaan, mutta huudahti yhtäkkiä kovalla äänellä
ja horjahti taaksepäin. Huoneeseen oli äkkiarvaamatta ja aivan
kuulumattomasti tullut Grušenjka. Ei kukaan ollut häntä odottanut.
Katja lähti kiireesti kulkemaan ovea kohti, mutta Grušenjkan kohdalle
tultuaan hän yhtäkkiä pysähtyi, tuli kalmankalpeaksi ja sanoi
vaikeroivalla äänellä hiljaa, miltei kuiskaten hänelle:
— Antakaa minulle anteeksi!
Grušenjka katsoi häneen tiukasti ja viivyteltyään hetkisen vastasi
myrkyllisellä, vihan katkeroittamalla äänellä:
— Ilkeitä me olemme, äitikulta, me kumpikin! Mitäpä anteeksiantajia me
olemme, sinä ja minä? Pelasta hänet, niin minä rukoilen koko elämäni
ajan Jumalaa puolestasi.
— Mutta anteeksi et vain tahdo antaa! — huudahti Mitja Grušenjkalle
mielettömästi soimaten.
— Ole levollinen, minä pelastan hänet sinulle! — kuiskasi Katja
kiireesti ja riensi ulos huoneesta.
— Ja sinä saatoit olla antamatta hänelle anteeksi sen jälkeen kuin hän
itse sanoi sinulle: »Anna anteeksi»? — huudahti Mitja taas katkerasti.
— Mitja, et saa soimata häntä, sinulla ei ole oikeutta! — huudahti
Aljoša tulisesti veljelleen.
— Hänen ylpeät huulensa puhuivat, mutta ei sydän, — lausui Grušenjka
inhoten. — Jos hän pelastaa sinut, niin minä annan kaiken anteeksi...
Hän vaikeni aivan kuin olisi tukahduttanut jotakin sielussaan. Hän ei
vielä voinut selvitä sekaannuksestaan. Hän oli tullut sisälle, kuten
myöhemmin selvisi, aivan sattumalta, mitään epäilemättä ja ollenkaan
odottamatta kohtaavansa sitä, mitä kohtasi.
— Aljoša, juokse hänen jälkeensä! — kääntyi Mitja kiireesti veljensä
puoleen. — Sano hänelle... en tiedä mitä... älä anna hänen mennä pois
tuolla tavoin!
— Tulen luoksesi ennen iltaa! — huudahti Aljoša ja lähti juoksemaan
Katjan jälkeen. Hän saavutti tämän sairaalan aitauksen ulkopuolella.
Katja kulki nopeasti, kiiruhtaen, mutta kun Aljoša hänet saavutti, hän
lausui heti nopeasti Aljošalle:
— Ei, tuon edessä minä en voi rangaista itseäni! Minä sanoin hänelle:
»anna anteeksi», koska tahdoin rangaista itseäni loppuun saakka. Hän
ei antanut anteeksi... Minä rakastan häntä tämän takia! — lisäsi Katja
omituisella äänellä ja hänen silmistään välähti hurja viha.
— Veljeni ei ollenkaan odottanut, — mutisi Aljoša, — hän oli varma
siitä, ettei hän tule...
— Epäilemättä. Jättäkäämme tämä, — tokaisi Katja. — Kuulkaa: minä en
voi nyt lähteä teidän kanssanne sinne hautajaisiin. Minä lähetin heille
kukkia arkulle pantaviksi. Rahaa heillä luullakseni vielä on. Jos
tarvitaan, niin sanokaa, että minä vastaisuudessa en koskaan hylkää
heitä... No, jättäkää nyt minut, jättäkää, olkaa hyvä. Olette jo
myöhästynyt sieltä, soitetaan jo myöhempään päiväjumalanpalvelukseen...
Jättäkää minut, olkaa niin hyvä!
3.
Iljušetškan hautajaiset. Puhe kiven luona.
Hän oli todellakin myöhästynyt. Häntä odotettiin ja oli jo päätetty
hänen viipymisestään huolimatta kantaa kaunis, kukilla koristettu
pikku ruumisarkku kirkkoon. Se oli Iljušetškan, onnettoman pojan,
ruumisarkku. Hän oli kuollut kaksi päivää sen jälkeen kuin Mitjan
tuomio oli julistettu. Jo talon portilla ottivat pojat, Iljušan
toverit, Aljošan vastaan huudoin. He olivat kaikki kärsimättömästi
odottaneet häntä ja iloitsivat siitä, että hän vihdoinkin oli tullut.
Heitä oli kerääntynyt kaikkiaan noin kaksitoista henkeä, kaikki
olivat saapuneet koululaukku olalta riippumassa. »Isä tulee itkemään,
olkaa isän seurana», oli Iljuša kuollessaan sanonut heille ikäänkuin
viimeisenä toivomuksena, ja pojat pitivät sen mielessään. Heidän
etunenässään oli Kolja Krasotkin.
— Kuinka iloinen olenkaan, että tulitte, Karamazov! — huudahti hän
ojentaen Aljošalle kätensä. — Täällä on kauheata. Todella on surkeata
katsella. Snegirev ei ole juovuksissa, me tiedämme varmasti, että hän
ei ole tänään juonut yhtään, mutta on aivan kuin juopunut... Minä olen
aina luja, mutta tämä on kauheata. Karamazov, jos en viivytä teitä,
niin olisi vielä ainoastaan yksi kysymys, ennenkuin menette sisälle!
— Mistä on kysymys, Kolja? — sanoi Aljoša ja pysähtyi.
— Onko teidän veljenne syytön vaiko syyllinen? Hänkö tappoi isänne vai
lakeijako? Niinkuin te sanotte, niin se on. Neljään yöhön en ole saanut
unta tämän ajatuksen vuoksi.
— Lakeija tappoi, ja veljeni on syytön, — vastasi Aljoša.
— Sitähän minäkin sanon! — huudahti yhtäkkiä poika, jonka nimi oli
Smurov.
— Hän siis joutui tuhon omaksi viattomana uhrina totuuden puolesta! —
huudahti Kolja. — Hän on onnellinen! Vaikka hän hukkuikin, niin hän on
onnellinen! Minä olen valmis kadehtimaan häntä!
— Mitä te, kuinka se on mahdollista, ja miksi? — huudahti Aljoša
ihmeissään.
— Oi, jospa minä voisin joskus myös uhrautua totuuden puolesta, —
lausui Kolja innostuneena.
— Mutta toisenlaisessa asiassa, ei sellaisen häpeän alaisena, ei niin
kauheissa olosuhteissa! — sanoi Aljoša.
— Tietysti... minä tahtoisin kuolla koko ihmiskunnan puolesta, mutta
häpeä taas on aivan toisarvoinen asia: jääkööt nimemme unhoon. Minä
kunnioitan teidän veljeänne!
— Ja minä myös! — huudahti äkkiä ja aivan odottamatta joukosta se
poika, joka aikoinaan oli sanonut tietävänsä, kuka perusti Troijan, ja
näin huudahdettuaan hän aivan samoin kuin silloinkin punastui korviaan
myöten kuin pioni.
Aljoša astui sisälle huoneeseen. Sinisessä, valkoisella röyhelöllä
koristetussa arkussa makasi Iljuša kädet ristissä ja silmät kiinni.
Hänen laihtuneitten kasvojensa piirteet eivät juuri ollenkaan
olleet muuttuneet, eikä ruumis, omituista kyllä, juuri olenkaan
haissut. Kasvojen ilme oli vakava ja ikäänkuin miettiväinen.
Erittäin kauniilta näyttivät ristissä olevat kädet, jotka olivat
kuin marmorista veistetyt. Hänen käsiinsä oli pantu kukkia, ja koko
arkku oli koristettu ulkoa ja sisältä kukilla, jotka Lise Hohlakov
oli lähettänyt jo varhain aamulla. Mutta kukkia oli saapunut myös
Katerina Ivanovnalta, ja kun Aljoša avasi oven, niin alikapteeni
kukkakimppu vapisevissa käsissään sirotteli uudelleen kukkia rakkaan
poikansa päälle. Hän tuskin katsahti sisälle tulleeseen Aljošaan eikä
tahtonut katsoa kehenkään, ei edes itkevään, mielisairaaseen vaimoonsa,
»äitikultaan», joka tavan takaa yritti nousta kipeille jaloilleen ja
katsahtaa lähempää kuolleeseen poikaansa. Ninotškan olivat lapset
nostaneet tuoleineen ja siirtäneet aivan ruumisarkun luo. Hän istui pää
painettuna sitä vastaan ja luultavasti itki myös hiljaa. Snegirevin
kasvot näyttivät vilkastuneilta, mutta ikäänkuin hämillään olevilta
ja samalla myös katkeroituneilta. Hänen eleissään ja hänen suustaan
päässeissä sanoissa oli jotakin puoleksi järjetöntä. »Isäkulta, rakas
isä!» huudahteli hän vähän väliä katsellen Iljušaa. Hänellä oli ollut
tapana jo Iljušan eläessä sanoa tälle hyvästelevästä »Isäkulta, rakas
isä!»
— Isä, anna minulle kukkanen, ota hänen kädestään, tuo valkoinen
tuossa, ja anna! — pyysi nyyhkyttäen mielenvikainen »äitikulta». Joko
häntä kovin miellytti pieni, Iljušan käsissä oleva valkoinen ruusu tai
sitten hänen mielensä teki saada hänen käsistään kukkanen muistoksi,
pääasia on, että hän ihan vääntelehti ojennellen käsiään kukkaa kohti.
— En anna kenellekään, en anna mitään! — huudahti Snegirev
kovasydämisesti. — Ne ovat hänen kukkasiaan eikä sinun. Kaikki ovat
hänen, ei mikään ole sinun!
— Isä, antakaa äidille kukka! — sanoi Ninotška kohottaen kyynelien
kostuttamat kasvonsa.
— En anna mitään, ja hänelle en anna varsinkaan! Hän ei rakastanut
Iljušetškaa. Hän otti häneltä silloin tykin, ja Iljušetška lahjoitti
sen hänelle, — sanoi alikapteeni alkaen yhtäkkiä itkeä ääneensä
muistaessaan, miten Iljuša silloin oli luovuttanut pikku tykkinsä
äidille. Onneton mielipuoli alkoi hiljaa itkeä peittäen kasvonsa
käsiinsä. Huomatessaan lopulta, että isä ei hievahdakaan ruumisarkun
äärestä ja että oli tullut jo aika lähteä sitä kantamaan, pojat
yhtäkkiä ympäröivät sankkana joukkona arkun ja alkoivat nostaa sitä.
— En tahdo haudata kirkkotarhaan! — karjaisi yhtäkkiä Snegirev. — Kiven
luo hautaan, meidän kivemme luo! Iljuša käski niin. En anna kantaa!
Hän oli jo aikaisemminkin, kolmen päivän ajan, puhunut hautaavansa
kiven luo; mutta hänelle alkoivat nyt puhua Aljoša, Krasotkin,
asuntotalon emäntä, tämän sisar, kaikki pojat.
— Kas vain, mitä keksi, haudata pakanallisen kiven luo aivan
kuin kirkosta erotetun, — lausui ankarasti iäkäs emäntä. —
Siellä kirkkotarhassa on ristitty maa. Siellä hänen puolestaan
rukoillaan. Kirkosta kuuluu laulu, ja pappi lukee niin puhtaasti ja
selväsanaisesti, että se kuuluu joka kerta hänelle asti aivan kuin
luettaisiin hänen hautansa ääressä.
Alikapteeni alkoi lopulta huitoa käsillään: »Viekää», muka, »minne
tahdotte!» Lapset nostivat ruumisarkun, mutta kantaessaan sitä äidin
ohi he pysähtyivät hetkiseksi hänen eteensä ja laskivat arkun alas,
jotta hän voisi hyvästellä Iljušaa. Mutta nähtyään yhtäkkiä läheltä nuo
rakkaat kasvot, joita hän kaikkien kolmen päivän aikana oli katsellut
vain kauempaa, hän yhtäkkiä alkoi täristä ja alkoi hysteerisesti
nyökytellä arkun yläpuolella harmaata päätään edestakaisin.
— Äiti, tee hänelle ristinmerkki, siunaa häntä, suutele häntä, —
huudahti hänelle Ninotška. Mutta äiti nyökytteli yhä päätään kuin
automaatti ja alkoi yhtäkkiä mitään puhumatta, kasvot polttavan surun
vääristäminä, lyödä nyrkillään rintaansa. Arkkua lähdettiin kantamaan
eteenpäin. Ninotška painoi viimeisen kerran huulensa kuolleen veljensä
suulle, kun tämä kannettiin hänen ohitsensa. Talosta lähtiessään Aljoša
kääntyi talon emännän puoleen pyytäen tätä pitämään huolta kotiin
jäävistä, mutta tämä ei antanut hänen puhua loppuun:
— Tietty se, minä olen heidän luonaan, kristittyjä mekin olemme. —
Tätä sanoessaan eukko itki. Kirkkoon ei ollut pitkä matka, enintään
kolmisen sataa askelta. Päivä oli kirkas ja tyyni; oli pakkasta, mutta
ei paljon. Kirkonkellot kaikuivat vielä. Snegirev juoksi hätäisesti ja
hämillään ruumisarkun jäljessä yllään vanha, lyhyt, melkein kesäasuun
kuuluva päällystakkinsa ja avopäin, käsissä vanha, leveäreunainen,
pehmeä hattu. Hän oli jonkinmoisen selvittämättömän huolen vallassa,
ojensi väliin yhtäkkiä kätensä kannattaakseen ruumisarkun pääpuolta
ja vain häiritsi kantajia, väliin taas juoksi sivulle ja etsi sieltä
itselleen sopivaa paikkaa. Yksi kukka sattui putoamaan lumeen, ja hän
syöksähti sitä nostamaan, aivan kuin tuon kukan kadottamisesta olisi
riippunut Jumala tiesi mitä.
— Voi, kuori, kuori unohdettiin, — huudahti hän yhtäkkiä hirveästi
pelästyneenä. Mutta pojat muistuttivat hänelle heti, että leivänkuoren
hän oli jo äsken ottanut ja että se on hänen taskussaan. Hän vetäisi
sen heti esille taskustaan ja rauhoittui sen nähtyään.
— Iljušetška käski, Iljušetška, — selitti hän heti Aljošalle, — hän
makasi yöllä ja minä istuin hänen vuoteensa ääressä, ja yhtäkkiä hän
määräsi: »Isä, kun hautani on luotu umpeen, niin ripottele sille muruja
leivänkuoresta, jotta varpuset lentäisivät sinne, minä kuulen, että ne
ovat tulleet, ja minusta on hauska, kun en makaa yksin.»
— Se on oikein hyvä, sanoi Aljoša, — täytyy käydä useasti viemässä.
— Joka päivä, joka päivä! — lepersi alikapteeni aivan kuin vilkastuen.
Saavuttiin viimein kirkkoon ja asetettiin ruumisarkku keskelle sitä.
Kaikki pojat asettuivat sen ympärille ja seisoivat siinä arvokkaasti
koko toimituksen ajan. Kirkko oli vanha ja köyhänlainen, monet
pyhäinkuvat olivat aivan ilman päällystettä, mutta sellaisissa
kirkoissa on rukous ikäänkuin hartaampaa. Jumalanpalveluksen aikana
Snegirev tuli ikäänkuin jonkin verran hiljaisemmaksi, vaikkakin
hänessä ajoittain ilmeni yhä sama tiedoton ja aivan kuin ymmälle
joutunut huolestuneisuus: väliin hän astui ruumisarkun luo kohentamaan
paarivaatetta tai seppelettä; kun yksi kynttilä sattui putoamaan
kynttilänjalasta, niin hän yhtäkkiä syöksyi sitä asettelemaan ja
puuhasi hirveän kauan siinä työssä. Sitten hän rauhoittui ja seisoi
hiljaa arkun pääpuolessa tylsän huolestunut ilme kasvoissaan. Apostolin
jälkeen hän yhtäkkiä kuiskasi vieressään seisovalle Aljošalle, että
apostoli luettiin _väärin_, mutta ei kuitenkaan tarkemmin selittänyt
ajatustaan. Kerubilaulua hän ryhtyi laulamaan mukana, mutta ei tehnyt
sitä loppuun asti, vaan langeten polvilleen painoi otsansa kirkon
kivilattiaan ja makasi siinä asennossa jokseenkin kauan. Viimein
ryhdyttiin ruumiinsiunaukseen, jaettiin kynttilät. Tylsistynyt isä
alkoi taas hätäillä, mutta liikuttava, järkyttävä hautauslaulu sai
hänen sielunsa hereille ja järkytetyksi. Hän kutistui yhtäkkiä
kokoon ja alkoi purskahdella vähän väliä itkuun, aluksi koettaen
hillitä ääntään, mutta lopulta nyyhkyttäen kuuluvasti. Kun ryhdyttiin
ottamaan jäähyväisiä ja panemaan ruumisarkun kantta kiinni, niin hän
tarttui käsillään arkun reunoihin aivan kuin estääkseen sulkemasta
Iljušetškaa siihen, ja alkoi yhtä mittaa, kiihkeästi, irtautumatta
suudella kuolleen poikansa suuta. Hänet saatiin lopulta siitä luopumaan
ja vietiin jo korokkeelta alas, mutta yhtäkkiä hän ojensi kätensä
ja sieppasi ruumisarkusta muutamia kukkia. Hän katseli niitä, ja
uusi ajatus näytti täyttävän hänen mielensä, niin että hän sillä
hetkellä tuntui unohtavan pääasian. Vähitellen hän näytti vaipuvan
mietteisiin eikä enää pannut vastaan, kun ruumisarkku nostettiin ja
sitä lähdettiin kantamaan hautaan. Hauta oli lähellä, kirkkotarhassa,
aivan kirkon luona, kallis paikka; Katerina Ivanovna oli sen maksanut.
Tavanmukaisten menojen jälkeen laskivat haudankaivajat arkun hautaan.
Snegirev kumartui niin pitkälle kukat käsissä avoimen haudan yli,
että pojat pelästyneinä tarttuivat hänen päällystakkiinsa ja alkoivat
vetää häntä takaisin. Mutta hän ei näyttänyt enää oikein tajuavan mitä
tehtiin. Kun alettiin luoda umpeen hautaa, niin hän alkoi yhtäkkiä
huolestuneena osoitella alas putoilevaa multaa ja puhuakin jotakin,
mutta kukaan ei saanut siitä mitään selvää, ja yhtäkkiä hän itsekin
vaikeni. Nyt hänelle muistutettiin, että oli murennettava leivänkuori,
ja hän joutui suuren mielenliikutuksen valtaan, tempasi esille
kuoren ja alkoi sitä pienennellä heitellen haudalle pikku paloja:
»Lentäkää nyt tänne, lintuset, lentäkää nyt tänne, varpuset!» mutisi
hän huolestuneesti. Joku pojista huomautti hänelle, että hänen on
epämukava murentaa leipää kukat kädessä, ja kehoitti häntä antamaan ne
toistaiseksi jonkun pideltäviksi. Mutta hän ei antanut, vaan pelästyi
yhtäkkiä kukkiensa takia, aivan kuin häneltä olisi tahdottu ottaa ne
pois, ja katsahdettuaan hautaan sekä tultuaan vakuutetuksi, että kaikki
oli jo tehty, leipäpala murennettu, hän yhtäkkiä aivan odottamatta ja
ihan rauhallisesti käännähti ympäri ja lähti kulkemaan kotiin. Mutta
hänen askelensa tihenivät yhä ja tulivat yhä kiireisemmiksi, hän
riensi, miltei juoksi. Aljoša ja pojat seurasivat hänen kintereillään.
— Äitikullalle kukkasia, äitikullalle kukkasia! Äitikullan mieltä on
pahoitettu! — alkoi hän äkkiä huudella. Joku huusi hänelle, että hän
panisi hatun päähänsä, koska nyt on kylmä, mutta sen kuultuaan hän
aivan kuin vihoissaan paiskasi hattunsa lumeen ja alkoi puhella: »En
tahdo hattua, en tahdo hattua!» Poika Smurov otti hatun maasta ja
kantoi sitä hänen jäljessään. Kaikki pojat itkivät ja kaikkein enimmän
Kolja sekä Troijan perustajat tietävä poika, ja vaikka Smurovkin,
jolla oli käsissään kapteenin hattu, myöskin itki hirveästi, niin
hän ennätti kuitenkin miltei juoksujalkaa kulkiessaan siepata tieltä
lumessa hohtavan tiilikivenpalasen paiskatakseen sillä varpusparvea,
joka nopeasti lensi ohi. Tietenkään hän ei niihin osannut ja jatkoi
itkien juoksuaan. Puolimatkassa Snegirev yhtäkkiä pysähtyi, seisoi
noin puoli minuuttia aivan kuin hämmästyneenä jostakin ja käännähtäen
äkkiä takaisin kirkkoa kohti alkoi juosta jättämälleen haudalle päin.
Mutta pojat saavuttivat hänet silmänräpäyksessä ja takertuivat häneen
joka puolelta. Silloin hän kaatui voimattomana kuin maahan paiskattu ja
alkoi huutaa kiemurrellen, parkuen ja itkien: »Isäkulta, Iljušetška,
rakas isä!» Aljoša ja Kolja rupesivat nostamaan häntä, pyytelemään ja
suostuttelemaan.
— Kapteeni, riittää jo, miehisen miehen täytyy kestää, — mutisi Kolja.
— Pilaatte kukkaset, — lausui Aljošakin puolestaan, — mutta »äitikulta»
odottaa niitä, hän istuu ja itkee, kun te äsken ette antanut hänelle
kukkia Iljušetškalta. Siellä on vielä Iljušan vuode...
— Niin, niin, äitikullan luo, — muisti Snegirev taas yhtäkkiä, —
vuoteen korjaavat pois, korjaavat pois! — lisäsi hän kuin pelästyen,
että todellakin korjaavat pois, ja lähti taas juoksemaan kotiin.
Mutta matka oli lyhyt, ja kaikki juoksivat yhdessä. Snegirev avasi
kiireesti oven ja parkaisi vaimolleen, jonka kanssa oli äsken niin
kovasydämisesti riitaantunut:
— Äitikulta, rakkaani, Iljušetška lähetti sinulle kukkasia, jalkasi
ovat kipeät! — huusi hän ojentaen hänelle kimpun kukkia, jotka olivat
paleltuneet ja katkenneet hänen äsken piehtaroidessaan lumessa. Mutta
samassa silmänräpäyksessä hän näki Iljušan vuoteen edessä nurkassa
Iljušan saappaat, jotka seisoivat molemmat vieretysten ja jotka talon
emäntä juuri oli korjannut sinne, — vanhat, ruskettuneet, kovettuneet,
paikatut saappaat. Nähtyään ne hän kohotti kätensä ja syöksähti niiden
luo, lankesi polvilleen, tempasi käsiinsä saappaan ja painaen sitä
vastaan huulensa alkoi kiihkeästi suudella sitä huudellen: »Isäkulta,
Iljušetška, rakas isä, missä ovatkaan jalkasi?»
— Minne sinä olet hänet vienyt? Minne veit hänet? — parkaisi
sydäntäsärkevällä äänellä mielenvikainen. Silloin alkoi Ninotškakin
itkeä ääneensä. Kolja juoksi ulos huoneesta, ja hänen jäljessään
alkoivat pojat poistua. Viimein tuli ulos myös Aljoša.
— Itkeköön tarpeekseen, — sanoi hän Koljalle, — tässä on tietysti
mahdotonta lohduttaa. Odottakaamme vähän aikaa ja palatkaamme sitten
takaisin.
— Niin, on mahdotonta, tämä on kauheata, — myönsi Kolja. — Tiedättekö,
Karamazov, — hän hiljensi yhtäkkiä ääntään, ettei kukaan kuulisi:
— mieleni on hyvin surullinen, ja jos vain voisi herättää hänet
kuolleista, niin minä antaisin kaiken maailmassa!
— Ah, niin minäkin, — sanoi Aljoša.
— Mitä arvelette, Karamazov, olisiko meidän tultava tänne illalla?
Hänhän juo itsensä humalaan.
— Kenties hän juo. Tulkaamme vain me kahden, se riittää, istumaan
heidän seurassaan tunnin verran, äidin ja Ninotškan kanssa; jos me
tulemme kaikki yhdellä kertaa, niin se muistuttaa taas heille mieleen
kaiken tämän, — neuvoi Aljoša.
— Siellä heillä on nyt emäntä kattamassa pöytää, — muistojuhlaako
siellä vietettäneen, pappi tulee sinne; olisiko meidän palattava heti
sinne, Karamazov, vai eikö?
— Ehdottomasti, — sanoi Aljoša.
— Omituista tämä kaikki on, Karamazov, semmoinen murhe ja sitten
yhtäkkiä syödään pannukakkuja, kuinka luonnotonta tuo kaikki onkaan
meidän uskontomme mukaan!
— Niillä on siellä lohtakin, — huomautti yhtäkkiä kovalla äänellä
Troijan perustajat tietävä poika.
— Pyydän teitä vakavasti, Kartašov, olemaan enempää sekaantumatta
puheisiimme typeryyksinenne, varsinkin kun teille ei puhuta eikä edes
haluta tietää, oletteko te maailmassa, — tokaisi Kolja äreästi kääntyen
häneen päin. Poika kuohahti vihasta, mutta ei uskaltanut vastata
mitään. Sillä välin olivat kaikki lähteneet hiljaa kulkemaan polkua
pitkin, ja yhtäkkiä Smurov huudahti:
— Tuossa on Iljušan kivi, jonka alle hänet tahdottiin haudata!
Kaikki pysähtyivät ääneti ison kiven luo. Aljoša katseli, ja koko se
kuva, minkä Snegirev oli aikoinaan saanut syntymään hänen eteensä
kertomalla, miten Iljušetška itkien ja syleillen isäänsä oli
huudahtanut: »Isäkulta, isäkulta, miten hän häpäisi sinua!» — nousi
yhtäkkiä hänen mieleensä. Oli kuin jokin olisi järkyttänyt hänen
sieluaan. Vakavan ja tärkeän näköisenä hän silmäili kaikkien noiden
koulupoikien, Iljušan toverien, herttaisia ja kirkkaita kasvoja ja
sanoi yhtäkkiä heille:
— Pojat, minä tahtoisin sanoa teille tässä, juuri tällä paikalla,
sanasen.
Pojat kerääntyivät hänen ympärilleen ja suuntasivat heti häneen
kiinteät, odottavat katseensa.
— Pojat, me eroamme kohta. Minä olen nyt toistaiseksi jonkin aikaa
kahden veljeni seurassa, joista toinen menee maanpakoon ja toinen on
kuoleman kielissä. Mutta pian minä jätän tämän kaupungin, kenties hyvin
pitkäksi ajaksi. Me siis eroamme, hyvät herrat. Mutta sopikaamme tässä,
Iljušan kiven luona, siitä, että me emme koskaan unohda — ensiksikään
Iljušetškaa ja toiseksi toisiamme. Ja mikä meitä sitten elämässä
kohdanneekin, vaikkapa emme kahteenkymmeneen vuoteen tapaisi toisiamme,
— niin muistakaamme kuitenkin sitä, kuinka me hautasimme poikaparan,
jota ensin heiteltiin kivillä, muistatteko, siellä sillan luona, —
mutta jota sitten kaikki niin suuresti rakastivat. Hän oli kelpo poika,
hyväsydäminen ja urhoollinen poika, tunsi kunnian ja isää kohdanneen
katkeran loukkauksen, joka sai hänet nousemaan isää puoltamaan. Siis
ensiksikin muistamme häntä, hyvät herrat, koko elämämme ajan. Ja
vaikka me olisimme kiinni mitä tärkeimmissä tehtävissä, saavuttaisimme
kunniaa tai joutuisimme suureen onnettomuuteen, — niin älkää kuitenkaan
unohtako koskaan, kuinka hyvä meidän kerran oli täällä kaikkien
yhdessä, kun meitä yhdisti niin hyvä ja kaunis tunne, joka kenties teki
meidätkin tänä aikana, jolloin rakastimme onnetonta poikaa, paremmiksi
kuin mitä me itse asiassa olemme. Rakkaat ystäväni, kyyhkyläiseni, —
sallikaa minun nimittää teitä näin, — kyyhkyläisiksi — sillä te kaikki
muistutatte suuresti noita kauniita, harmaasilmäisiä lintuja nyt tällä
hetkellä katsellessani teidän herttaisia, armaita kasvojanne, — rakkaat
lapsukaiseni, kenties te ette ymmärrä, mitä minä teille sanon, sillä
minä puhun usein sangen epäselvästi, mutta sanani jäävät kuitenkin
teille mieleen, ja joskus vielä te yhdytte niihin. Tietäkää siis, ettei
ole mitään korkeampaa eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä
hyödyllisempää vastaiselle elämälle kuin jokin hyvä muisto, varsinkin
lapsuudessa, vanhempain kodista saatu. Teille puhutaan paljon teidän
kasvatuksestanne, mutta jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka
on säilynyt lapsuuden ajoista saakka, kenties onkin paras kasvatus.
Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle,
niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain
yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeemme, niin sekin voi joskus olla
pelastuksemme. Kenties meistä myöhemmin tulee ilkeitäkin, emme jaksa
vastustaa huonoa tekoa, nauramme ihmisen kyynelille ja sellaisille
ihmisille, jotka sanovat niinkuin Kolja äsken huudahti: »Tahdon kärsiä
kaikkien ihmisten puolesta», — tämmöisistäkin ihmisistä me kenties
häijysti teemme pilkkaa. Ja kuitenkin, miten ilkeitä lienemmekin,
mistä Jumala meitä varjelkoon, niin muistaessamme, kuinka me saatoimme
hautaan Iljušaa, kuinka me rakastimme häntä hänen viimeisinä päivinään
ja kuinka me nyt puhuimme näin ystävinä yhdessä tämän kiven luona,
kaikkein kovasydämisinkään ja kaikkein ivallisinkaan meistä, jos meistä
sellaisia tulee, ei kuitenkaan uskalla sisimmässään nauraa sille,
kuinka hyvä ja kaunis hän on ollut tällä hetkellä! Vieläpä enemmänkin,
kenties tämä yksi muisto juuri pidättää hänet tekemästä suurta pahaa,
ja hän muuttaa mieltään ja sanoo: »Niin, minä olin silloin hyvä, rohkea
ja rehellinen.» Naurahtakoon vain itsekseen, se ei tee mitään, ihminen
nauraa usein hyvälle ja kauniille; se johtuu vain kevytmielisyydestä;
mutta minä vakuutan teille, hyvät herrat, että kun hän naurahtaa, niin
hän heti sanoo sydämessään: »Ei, minä tein pahoin, kun naurahdin, sillä
tämmöiselle ei saa nauraa!»
— Niin se ehdottomasti tulee olemaan, Karamazov, minä ymmärrän teidät,
Karamazov, — huudahti Kolja, ja hänen silmänsä välähtivät. Poikien
mielet kuohahtivat ja hekin tahtoivat huudahtaa jotakin, mutta
hillitsivät itsensä ja katselivat silmiään pois kääntämättä sekä
liikutettuina puhujaa.
— Tätä minä puhun siinä pelossa, että meistä tulisi huonoja, —
jatkoi Aljoša, — mutta miksi meistä pitäisikään tulla huonoja, eikö
totta, hyvät herrat? Olkaamme ensiksi ja ennen kaikkea hyviä, sitten
rehellisiä, ja sitten — älkäämme milloinkaan unohtako toisiamme. Minä
toistan sen taaskin. Omasta puolestani lupaan teille, hyvät herrat,
että minä en unohda teistä ainoatakaan, muistan jokaisen kasvot, jotka
nyt minuun katsovat, vaikkapa kolmenkymmenenkin vuoden kuluttua.
Äsken Kolja sanoi Kartašoville, että me muka emme halua tietää, »onko
hän maailmassa vai ei!» Mutta voinko minä unohtaa, että Kartašov on
maailmassa ja ettei hän nyt enää pahastu sillä tavoin kuin silloin, kun
hän sai selville Troijan perustajat, vaan katsoo minuun herttaisilla,
iloisilla kelpo silmillään. Hyvät herrat, rakkaat poikani, olkaamme
kaikki jaloja ja rohkeita niinkuin Iljušetška, viisaita, rohkeita ja
jaloja niinkuin Kolja (joka kuitenkin tulee paljon viisaammaksi, kun
kasvaa suuremmaksi), ja olkaamme yhtä kainoja, mutta samalla viisaita
ja herttaisia kuin Kartašov. Mutta miksi minä puhun heistä kahdesta!
Kaikki te, hyvät herrat, olette minulle tästälähin rakkaita, kaikki
teidät minä suljen sydämeeni ja pyydän teitä sulkemaan niinikään minut
sydämeenne! Mutta kuka meidät yhdisti tämän hyvän ja kauniin tunteen
kautta, jota me nyt aina, koko elämämme ajan, tulemme muistamaan ja
tahdomme muistaa, kuka muu kuin Iljušetška, hyvä poika, herttainen
poika, ikuisiin aikoihin asti meille kallis poika! Älkäämme unohtako
häntä milloinkaan, säilyköön hän ikuisessa ja kauniissa muistossa
meidän sydämissämme nyt ja ikuisiin aikoihin!
— Niin, niin, ikuisessa muistossa, — huusivat kaikki pojat heleillä
äänillään, ja heidän kasvonsa ilmaisivat liikutusta.
— Muistamme aina hänen kasvonsa ja hänen pukunsa ja hänen köyhät
saappaansa ja hänen ruumisarkkunsa ja hänen onnettoman syntisen isänsä
ja senkin, kuinka hän rohkeasti yksinään nousi koko luokkaa vastaan
isäänsä puoltamaan!
— Muistamme, muistamme! — huusivat taas pojat. — Hän oli urhoollinen,
hän oli hyvä!
— Ah, kuinka minä häntä rakastin! — huudahti Kolja.
— Ah, lapsikullat, ah, rakkaat ystävät, älkää pelätkö elämää! Miten
kaunis onkaan elämä, kun tekee jotakin hyvää ja oikeata!
— Niin, niin, — toistivat pojat riemastuneina.
— Karamazov, me rakastamme teitä! — huudahti voimatta itseään hillitä
eräs ääni, luultavasti Kartašovin.
— Me rakastamme teitä, me rakastamme teitä, — yhtyivät kaikki. Monien
silmissä kimaltelivat kyynelet.
— Eläköön Karamazov! — lausui riemuissaan Kolja.
— Ja ikuinen muisto kuolleelle pojalle! — lisäsi Aljoša taas
tunteikkaasti.
— Ikuinen muisto! — yhtyivät uudelleen pojat.
— Karamazov! — huudahti Kolja. — Sanooko uskonto totta siinä, että me
kaikki nousemme kuolleista ja heräämme uuteen elämään ja näemme taas
toinen toisemme ja jokaisen ja myöskin Iljušetškan?
— Ehdottomasti me nousemme kuolleista, ehdottomasti näemme toinen
toisemme ja kerromme iloiten ja riemuiten toisillemme kaikki, mitä
on tapahtunut, — vastasi Aljoša puoleksi leikillään ja puoleksi
riemastuksissaan.
— Ah, kuinka hauskaa se tulee olemaan, — pääsi Koljan huulilta.
— No, mutta nyt lopetamme puheet ja lähdemme hänen muistojuhlaansa.
Älkää antako sen seikan ahdistaa mieltänne, että syömme siellä
pannukakkua. Sehän on ikivanhaa, ikuista, ja siinäkin on hyvää, — sanoi
Aljoša nauraen. — No, menkäämme! Lähdemme nyt käsi kädessä.
— Ja näin kuljemme aina, koko elämän, käsi kädessä! Eläköön Karamazov!
— huudahti vielä kerran riemuissaan Kolja, ja kaikki pojat yhtyivät
vielä kerran hänen huutoonsa.