Viidentenä päivänä sen jälkeen kuin Mitja oli tuomittu, hyvin varhain
aamulla, kellon käydessä vasta yhdeksättä, saapui Katerina Ivanovnan
luo Aljoša sopimaan lopullisesti eräästä heille molemmille tärkeästä
asiasta, jotapaitsi hän oli saanut tehtäväkseen toimittaa tämän luona
erään asian. Katerina Ivanovna istui ja puheli hänen kanssaan samassa
huoneessa, jossa oli aikoinaan vastaanottanut Grušenjkan; viereisessä
huoneessa makasi kuumeessa ja tiedottomana Ivan Fjodorovitš. Katerina
Ivanovna oli heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen käskenyt
viemään sairaan ja tajuntansa menettäneen Ivan Fjodorovitšin kotiinsa,
välittämättä ollenkaan siitä, että yhteiskunnan keskuudessa siitä
ehdottomasti syntyisi paljon puheita ja lausuttaisiin tuomitsevia
arvosteluja. Toinen hänen luonaan asuneista naispuolisista sukulaisista
matkusti heti oikeudessa sattuneen kohtauksen jälkeen Moskovaan,
toinen oli jäänyt taloon. Mutta vaikka molemmat olisivat lähteneet
pois, niin Katerina Ivanovna ei olisi muuttanut päätöstään, vaan olisi
jäänyt hoitamaan sairasta ja istumaan hänen vuoteensa ääressä yöt
päivät. Sairasta parantelivat Varvinski ja Herzenstube; moskovalainen
tohtori oli lähtenyt takaisin Moskovaan kieltäytyen sanomasta
edeltäpäin mielipidettään taudin mahdollisesta kehittymisestä. Vaikka
jäljellejääneet tohtorit rohkaisivatkin Katerina Ivanovnaa ja Aljošaa,
niin näkyi, että he eivät vielä voineet antaa varmaa toivoa. Aljoša
kävi sairasta veljeään katsomassa kahdesti päivässä. Mutta tällä kertaa
hänellä oli erikoinen, paljon huolta antava asia, ja hän aavisti, miten
vaikeata hänen oli ryhtyä siitä puhumaan, ja samalla hänellä kuitenkin
oli hyvin kiire: hänen oli välttämättömästi toimitettava toinenkin asia
tänä samana aamuna toisessa paikassa, ja täytyi pitää kiirettä. He
olivat puhelleet jo noin neljännestunnin. Katerina Ivanovna oli kalpea,
tavattoman väsynyt ja samalla sairaalloisen kiihtynyt: hän aavisteli,
mille asialle Aljoša muun muassa oli nyt tullut hänen luokseen.
— Älkää olko huolissanne siitä, mitä hän päättää, — lausui hän
lujasti ja itsepintaisesti Aljošalle. — Oli miten hyvänsä, niin
hän lopuksi kuitenkin tulee tähän tulokseen: hänen on paettava!
Tuo onneton, tuo kunnian ja omantunnon sankari, — ei se toinen,
ei Dmitri Fjodorovitš, vaan se, joka makaa tuolla oven takana ja
joka uhrautui veljensä puolesta (lisäsi Katja säkenöivin silmin)
— hän on jo kauan sitten ilmaissut minulle tuon pakosuunnitelman.
Tiedättekö, hän on asettunut yhteyteen eräitten kanssa... Olen jo
kertonut teille yhtä ja toista... Näettekö, se tapahtuu luultavimmin
kolmannella matkavankiasemalla täältä, kun pakkotyöläisjoukkuetta
viedään Siperiaan. Oi, siihen on vielä pitkä matka. Ivan Fjodorovitš
on jo käynyt kolmannen matkavankiaseman päällikön luona. On vain
epätietoista, kuka tulee olemaan joukkueen kuljetuspäällikkönä, eikä
sitä voi näin ennakolta saada tietää. Huomenna kenties näytän teille
koko yksityiskohtaisen suunnitelman, jonka Ivan Fjodorovitš jätti
minulle ennen oikeudenistuntoa, siltä varalta, että jotakin sattuisi...
Se oli sillä samalla kertaa, jolloin te, muistatteko, tapasitte meidät
riidassa: hän oli jo menossa portaita alas, mutta minä nähtyäni teidät
sain hänet tulemaan takaisin — muistatteko? Tiedättekö te, mistä me
silloin riitaannuimme?
— En, en tiedä, — sanoi Aljoša.
— Tietysti hän piti sen silloin salassa teiltä: juuri tuosta
pakosuunnitelmasta. Hän oli jo kolme päivää aikaisemmin ilmaissut
minulle pääkohdat — silloinpa me aloimmekin riidellä ja olimme siitä
asti olleet kolme päivää riidassa. Riitaannuimme siitä, että kun
hän ilmoitti minulle Dmitri Fjodorovitšin, jos tulee tuomituksi,
karkaavan ulkomaille yhdessä tuon elukan kanssa, niin minä yhtäkkiä
vihastuin, — en sano teille mistä syystä, en tiedä itsekään mistä
syystä... Oi, tietysti tuon elukan, tuon elukan vuoksi minä silloin
vihastuin, ja nimenomaan siksi, että hänkin pakenee yhdessä Dmitri
Fjodorovitšin kanssa ulkomaille! — huudahti yhtäkkiä Katerina Ivanovna
vihasta väräjävin huulin. — Heti kun Ivan Fjodorovitš näki minun niin
suuttuvan tuon elukan takia, niin hän samassa silmänräpäyksessä luuli,
että minä olen tälle mustasukkainen Dmitrin vuoksi ja että minä siis
edelleen rakastan Dmitriä. Siitä syntyi silloin ensimmäinen riita.
Minä en tahtonut antaa selityksiä, en voinut pyytää anteeksi; minusta
oli raskasta, että sellainen mies saattoi epäillä minun rakastavan
niinkuin ennenkin tuota... Ja tätä hän saattoi luulla silloin, kun
minä itse, jo paljon aikaisemmin, olin sanonut suoraan hänelle,
etten rakasta Dmitriä, vaan rakastan ainoastaan häntä! Vain vihani
tuota elukkaa kohtaan sai minut silloin suuttumaan! Kolmen päivän
kuluttua, juuri sinä iltana, kun te tulitte tänne, hän toi minulle
suljetun kirjekuoren, joka minun pitäisi avata, jos hänelle jotakin
tapahtuu. Oi, hän aavisti ennakolta sairautensa! Hän ilmaisi minulle,
että kirjekuoressa oli yksityiskohtainen pakosuunnitelma, jotta minä,
jos hän itse sattuisi kuolemaan tai vaarallisesti sairastumaan,
yksinäni pelastaisin Mitjan. Samalla hän antoi minulle rahoja, melkein
kymmenentuhatta, — samat rahat, joista prokuraattori, saatuaan
joltakulta tietää, että hän oli lähettänyt niitä vaihdettaviksi,
mainitsi puheessaan. Minua hämmästytti suuresti, että Ivan Fjodorovitš,
joka yhä vielä oli mustasukkainen minun tähteni ja yhä oli vakuutettu
siitä, että minä rakastan Mitjaa, ei kuitenkaan ollut luopunut
ajatuksesta pelastaa veljensä ja uskoi minulle, minulle itselleni, tuon
pelastustehtävän! Oi, se oli uhraus! Ei, te ette ymmärrä sellaista
uhrautuvaisuutta koko täydellisyydessään, Aleksei Fjodorovitš! Minä
tahdoin langeta hartain mielin hänen jalkoihinsa, mutta kun yhtäkkiä
tulin ajatelleeksi, että hän pitää sitä vain minun riemastuksenani
sen johdosta, että Mitja pelastetaan (ja sitä hän olisi ehdottomasti
ajatellut!), niin minua siinä määrin suututti pelkkä niin epäoikeutetun
ajatuksen mahdollisuuskin hänen puoleltaan, että minä taaskin
kiivastuin ja sen sijaan, että olisin suudellut hänen jalkojaan, minä
taas panin toimeen riitakohtauksen! Oi, minä olen onneton! Sellainen on
minun luonteeni — kauhea, onneton luonne! Oi, te saatte vielä nähdä:
minä teen vielä sen, johdan asiat siihen, että hänkin niinkuin Dmitri
hylkää minut toisen tähden, jonka kanssa on helpompi elää, mutta
silloin... ei, silloin minä en enää jaksa kestää, minä tapan itseni!
Mutta kun te silloin astuitte sisälle, ja kun minä teitä kutsuin ja
käskin häntä palaamaan takaisin, niin hänen tullessaan huoneeseen
teidän kanssanne minut valtasi sellainen viha sen vihamielisen,
halveksivan katseen johdosta, jonka hän yhtäkkiä minuun loi, että —
muistatteko — minä yhtäkkiä huusin teille, että _vain hän, hän yksin_
oli saanut minut uskomaan, että hänen veljensä, Dmitri on murhaaja!
Minä panettelin tahallani saadakseni vielä kerran pistää häntä, hän ei
ollut koskaan, ei koskaan koettanut saada minua uskomaan, että veljensä
on murhaaja, päinvastoin minä, minä koetin saada hänet sitä uskomaan!
Oi, kaikkeen, kaikkeen on syynä minun hillitön raivoni! Minä, minä
juuri valmistinkin tuon kirotun kohtauksen oikeuden edessä! Hän tahtoi
osoittaa minulle, että hän on jalo ja että vaikka minä rakastankin
hänen veljeään, niin hän ei kuitenkaan syökse veljeään onnettomuuteen
kostonhimosta ja mustasukkaisuudesta. Niinpä hän esiintyikin
oikeudessa... Minä olen syypää kaikkeen, minä yksin olen syyllinen!
Ei vielä koskaan Katja ollut tehnyt tällaisia tunnustuksia Aljošalle,
ja Aljoša tunsi hänen olevan nyt juuri semmoisen sietämättömän
kärsimyksen asteella, jolloin kaikkein ylpeinkin sydän kipua tuntien
murskaa ylpeytensä ja lankeaa maahan murheen voittamana. Oi, Aljoša
tunsi vielä yhden kauhean lisäsyyn hänen tuskaansa tällä hetkellä, niin
paljon kuin hän kaikkina näinä päivinä Mitjan tuomion jälkeen olikin
koettanut sitä häneltä salata; mutta hänestä tuntui jostakin syytä
liian tuskalliselta, jos Katerina Ivanovna olisi päättänyt alentua niin
syvälle, että olisi alkanut puhua hänelle itse, nyt, tällä hetkellä,
myöskin siitä syystä. Katerina Ivanovna kärsi »kavalluksestaan»
oikeudessa, ja Aljoša aavisti, että omatunto pakotti häntä tunnustamaan
syynsä nimenomaan hänen, Aljošan, edessä, kyynelsilmin, vikisten
hysteerisesti, lattialla kiemurrellen. Mutta Aljoša pelkäsi tätä
hetkeä ja tahtoi sääliä kärsivää. Sitä vaikeammaksi kävi sen tehtävän
suorittaminen, jota varten hän oli tullut. Hän alkoi taas puhua
Mitjasta.
— Ei mitään, ei mitään, älkää pelätkö hänen puolestaan! — alkoi
Katja taas itsepäisesti ja tiukasti. — Kaikki tuo on hänessä vain
hetkellistä, minä tunnen hänet, tunnen kovin hyvin hänen sydämensä.
Olkaa varma siitä, että hän suostuu pakenemaan. Ja pääasia on, ettei
se tapahdukaan heti, hänellä on vielä aikaa tehdä päätöksensä. Siihen
mennessä Ivan Fjodorovitš tervehtyy ja järjestää itse kaikki, niin
ettei minun tarvitse tehdä mitään. Älkää olko huolissanne, hän suostuu
pakenemaan. Ja onhan hän jo suostunutkin: voiko hän jättää elukkansa?
Pakkotyöhön mukaan tätä ei päästetä, niin että miksi Mitja ei pakenisi?
Pääasia on, että hän pelkää teitä, pelkää, että te siveelliseltä
kannalta ette hyväksy pakoa, mutta teidän täytyy jalomielisesti
_sallia_ se hänelle, jos teidän juhlallinen vahvistuksenne tässä kerran
on niin välttämätön, — lisäsi Katja myrkyllisesti. Hän oli vähän aikaa
vaiti ja naurahti sitten.
— Hän puhelee siellä, — alkoi hän taas puhua, — joistakin hymneistä,
rististä, joka hänen on kannettava, jostakin velvollisuudesta, minä
muistan, minulle kertoi tästä silloin Ivan Fjodorovitš, ja jospa
tietäisitte, miten hän puhui! — huudahti Katja yhtäkkiä hillittömän
tunteikkaasti, — jospa tietäisitte, miten hän rakasti tuota onnetonta
sillä hetkellä, kun hän kertoi minulle hänestä, ja kuinka hän kenties
vihasi häntä samalla hetkellä! Mutta minä, oi, minä kuuntelin silloin
hänen kertomustaan ja katselin hänen kyyneliään ylpeästi naureskellen!
Oi, elukka! Minä juuri olen elukka, minä! Minä olen tuottanut hänelle
kuumeen! Mutta tuo toinen, tuomittu, — onko hän valmis kärsimään, —
lopetti Katja vihaisesti, — ja semmoinenko mies voisi kärsiä? Sellaiset
kuin hän eivät kärsi koskaan.
Jonkinmoinen vihan ja inhoavan halveksimisen tunne tuntui näissä
sanoissa. Ja kuitenkin juuri hän itse oli tuon miehen kavaltanut.
»Mitäs, kenties sen tähden, että tuntee olevansa niin syyllinen
hänen edessään ja että vihaa häntä joinakin hetkinä», ajatteli
itsekseen Aljoša. Hän olisi tahtonut, että tätä olisi tapahtunut
ainoastaan »joinakin hetkinä». Katjan viimeisissä sanoissa hän kuuli
taisteluhaasteen, mutta ei ottanut sitä vastaan.
— Sentähden minä teidät tänään kutsuinkin, että lupaisitte itse
suostuttaa hänet. Vai onko teidänkin mielestänne pakeneminen
epärehellistä, vähemmän uljasta tai kuinka sanoisin... epäkristillistä,
vai kuinka? — lisäsi Katja vielä enemmän taisteluhaluisena.
— Ei, ei se mitään. Minä sanon hänelle kaikki... — mutisi Aljoša. — Hän
pyytää teitä käymään tänään luonaan, — sanoa paukahdutti hän yhtäkkiä
katsoen lujasti häntä silmiin. Katerina Ivanovna vavahti ja oli vähällä
vetäytyä edemmäksi hänestä sohvalla.
— Minua... onko se mahdollista? — sopersi hän kalveten.
— Se on mahdollista ja niin täytyy! — alkoi Aljoša lujasti ja
vilkastuen. — Te olette hänelle hyvin tarpeen, juuri nyt. Minä en
rupeaisi puhumaan tästä enkä ennen aikojani teitä kiusaamaan, jollei se
olisi välttämätöntä. Hän on sairas, hän on kuin sekapäinen, hän pyytää
kaiken aikaa teitä luokseen. Hän ei pyydä teitä luokseen sovintoa
rakentaakseen, kunhan te vain tulisitte ja näyttäytyisitte kynnyksellä.
Hänelle on tapahtunut paljon sen päivän jälkeen. Hän ymmärtää,
miten äärettömän syyllinen hän on edessänne. Ei hän tahdo teidän
anteeksiantoanne: »Minulle ei voi antaa anteeksi», sanoo hän itse, vaan
ainoastaan sitä, että te näyttäytyisitte kynnyksellä...
— Te minut yhtäkkiä... — sopersi Katja, — minä olen joka päivä
aavistellut, että te tulette tälle asialle... Minä tiesin, että hän
kutsuisi minua!... Se on mahdotonta!
— Olkoon vain mahdotonta, mutta tehkää se. Muistakaa, että häntä
ensimmäisen kerran liikuttaa se, että hän on teitä loukannut,
ensimmäisen kerran elämässä, ei koskaan hän ole sitä niin täydellisesti
käsittänyt! Hän sanoo: jos hän kieltäytyy tulemasta, niin minä »olen
koko elämäni ajan nyt onneton». Kuuletteko: kahdeksikymmeneksi
vuodeksi pakkotyöhön tuomittu pyrkii vielä olemaan onnellinen — eikö
se herätä sääliä? Ajatelkaa: te käytte syyttömästi onnettomuuteen
joutunutta katsomassa, — pääsi taisteluhaasteen tavoin Aljošan suusta,
— hänen kätensä ovat puhtaat, ne eivät ole veren tahrimat! Hänen
tulevien lukemattomien kärsimystensä tähden käykää hänen luonaan nyt!
Tulkaa, saattakaa häntä pimeyteen... tulkaa ainoastaan kynnykselle...
Teidänhän on velvollisuus, _on velvollisuus_ tehdä se! — lopetti Aljoša
alleviivaten uskomattoman voimakkaasti sanaa »velvollisuus».
— On velvollisuus, mutta... en voi, — sanoi Katja aivan kuin
vaikeroiden, — hän katsoo silloin minuun... minä en voi.
— Teidän katseittenne täytyy yhtyä. Kuinka voitte elää koko elämänne,
jos nyt ette sitä tee?
— Parempi on kärsiä koko ikänsä.
— Teidän on velvollisuus tulla, teidän _on velvollisuus tulla_, — sanoi
Aljoša taas järkähtämättömästi.
— Mutta miksi tänään, miksi heti?... Minä en voi jättää sairasta...
— Hetkiseksi voitte, sehän kestää vain hetken ajan. Jos te ette tule,
niin hän yöksi sairastuu kuumeeseen. Minä en puhu semmoista, mikä ei
ole totta, säälikää!
— Säälikää te minua, — soimasi Katja katkerasti ja rupesi itkemään.
— Te siis tulette! — lausui Aljoša lujasti nähtyään kyynelet hänen
silmissään. — Minä menen sanomaan hänelle, että te tulette heti.
— Ei, älkää suinkaan sanoko! — huudahti Katja pelästyneenä. — Minä
tulen, mutta älkää te puhuko hänelle siitä edeltäpäin, sillä minä
tulen, mutta kenties en astu sisälle... Minä en tiedä vielä...
Hänen äänensä katkesi. Hän hengitti raskaasti. Aljoša nousi lähteäkseen.
— Entäpä jos kohtaan siellä jonkun? — lausui hän yhtäkkiä hiljaa ja
kalpeni taas.
— Siksi juuri onkin lähdettävä heti, ettette kohtaisi siellä ketään.
Siellä ei ole ketään, voin sen vakuuttaa. Me odotamme, — lopetti hän
lujasti ja lähti huoneesta.
2.