Kolmas ja viimeinen käynti Smerdjakovin luona

Puolimatkassa alkoi puhaltaa pureva, kuiva tuuli, samanlainen kuin

oli puhaltanut aikaisin aamulla sinä päivänä, ja alkoi putoilla

tiheään hienoa, kuivaa lunta. Se putosi maahan tarttumatta siihen,

tuuli pyöritteli sitä, ja kohta alkoi täydellinen lumipyry. Siinä

osassa kaupunkiamme, missä Smerdjakov asui, ei juuri nimeksikään ole

lyhtyjä. Ivan Fjodorovitš asteli pimeässä huomaamatta lumimyrskyä,

vaistomaisesti löytäen tien. Hänen päätään kivisti ja ohimoissa

jyskytti kipeästi. Hänen kämmenissään, hän tunsi sen, oli suonenvetoa.

Jonkin matkan päässä Maria Kondratjevnan talosta Ivan Fjodorovitš

yhtäkkiä kohtasi yksinäisen juopuneen, pienikokoisen miehen, jolla oli

yllään paikattu talonpoikaisviitta ja joka kulki polvitellen, murisi

ja riiteli, mutta lakkasi yhtäkkiä riitelemästä ja alkoi käheällä

humalaisen äänellä laulaa laulua:

Jussi Pietariin on mennyt,

enkä häntä odota.

Hän katkaisi kuitenkin aina laulunsa tähän toiseen säkeeseen ja alkoi

taas torua jotakuta, mutta sitten hän taas yhtäkkiä alkoi vedellä samaa

laulua. Ivan Fjodorovitš oli jo pitkän aikaa tuntenut hirveätä vihaa

häntä kohtaan, ollenkaan ajattelematta häntä, ja huomasi äkkiä hänet.

Heti alkoi hänen vastustamattomasti tehdä mieli iskeä ylhäältäpäin

nyrkillä pientä miestä. Juuri sillä hetkellä he tulivatkin toistensa

kohdalle, ja mies kovasti horjahtaen törmäsi yhtäkkiä voimakkaasti

Ivania vastaan. Tämä töytäisi hänet raivostuneena luotaan. Mies lensi

pitkän matkan päähän ja mätkähti kuin tukki jäätyneeseen maahan,

voihkaisi vain yhden kerran: »o-o!» ja vaikeni. Ivan harppasi hänen

luokseen.

Mies makasi selällään aivan liikkumatta, tajuttomana. »Paleltuu!»

ajatteli Ivan ja lähti taas astelemaan Smerdjakovin luo.

Jo eteisessä Maria Kondratjevna, joka oli kynttilä kädessä juossut

avaamaan ovea, kuiskasi hänelle, että Pavel Fjodorovitš (t.s.

Smerdjakov) ovat hyvin sairas, eivät kylläkään vuoteen omana, vaan

aivan kuin eivät olisi täydessä järjessään, ja käskivät korjata teenkin

pois, eivät tahtoneet sitä juoda.

— Raivoaako hän, vai kuinka? — kysyi Ivan Fjodorovitš tylysti.

— Vielä mitä, päinvastoin ovat aivan hiljaa, mutta älkää te kuitenkaan

keskustelko hänen kanssaan kovin kauan... — pyysi Maria Kondratjevna.

Ivan Fjodorovitš avasi oven ja astui sisälle tupaan.

Huonetta oli lämmitetty yhtä kovasti kuin edelliselläkin kerralla,

mutta siellä oli havaittavissa eräitä muutoksia: toinen sivuilla

olevista penkeistä oli viety pois, ja sen sijalle oli ilmestynyt iso,

nahalla päällystetty mahonkinen sohva. Sille oli laitettu vuode, jossa

oli jokseenkin siistit valkoiset tyynyt. Vuoteella istui Smerdjakov

entisessä viitassaan. Pöytä oli siirretty sohvan eteen, niin että

huoneessa nyt oli sangen ahdasta. Pöydällä oli jokin paksu kirja, jossa

oli keltainen päällyspaperi, mutta Smerdjakov ei lukenut sitä, vaan

näytti istuvan mitään tekemättä. Hän loi pitkän, äänettömän katseen

Ivan Fjodorovitšiin eikä näyttänyt ollenkaan hämmästyvän tämän tulosta.

Hänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, hän oli tullut hyvin

laihaksi ja keltaiseksi. Silmät olivat kuopalla, silmien alukset olivat

siniset.

— Oletko sinä siis todella sairas? — sanoi Ivan Fjodorovitš pysähtyen.

— Minä en pidätä sinua kauan enkä edes riisu päällystakkianikaan. Minne

täällä voi istuutua?

Hän astui pöydän toiseen päähän, siirsi pöydän luo tuolin ja istuutui.

— Mitä sinä katsot ja olet vaiti? Minulla on vain yksi kysymys

tehtävänä, ja minä vannon, etten lähde luotasi vastausta saamatta:

oliko sinun luonasi neiti, Katerina Ivanovna?

Smerdjakov oli pitkän aikaa ääneti katsellen kuten ennenkin hiljaa

Ivania, mutta yhtäkkiä hän viittasi kädellään ja käänsi kasvonsa

poispäin hänestä.

— Mitä sinä? — huudahti Ivan.

— En mitään.

— Mitenkä et mitään?

— No oli, samantekeväähän se teille on. Jättäkää rauhaan.

— Ei, en jätä! Sano, milloin hän oli?

— Olen unohtanut muistaakin häntä, — naurahti Smerdjakov halveksivasti

ja kääntäen yhtäkkiä taas kasvonsa Ivaniin päin hän katsoi tätä

raivokkaan vihaisella katseella, samalla katseella, jonka hän oli

kiinnittänyt Ivaniin tämän käydessä kuukautta aikaisemmin hänen

puheillaan.

— Itse näytte olevan sairas, olette mennyt huonon näköiseksi, kasvonne

ovat ihan surkeat, — lausui hän Ivanille.

— Anna minun terveyteni olla, puhu siitä, mitä sinulta kysytään.

— Mutta miksi silmänne ovat tulleet keltaisiksi, valkuaiset ovat aivan

keltaiset? Onko teillä kovia vaivoja?

Hän naurahti halveksivasti ja alkoi sitten yhtäkkiä nauraa täyttä

kurkkua.

— Kuule, minä sanoin sinulle, etten lähde luotasi vastausta saamatta! —

huudahti Ivan hirveästi suuttuneena.

— Miksi te ahdistelette minua? Miksi kiusaatte minua? — lausui

Smerdjakov kärsivästi.

— Äh, piru! Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä.

Vastaa kysymykseen, niin minä menen heti pois.

— Ei minulla ole teille mitään vastattavaa! — sanoi Smerdjakov luoden

taas katseensa alas.

— Vakuutan sinulle, että minä pakotan sinut vastaamaan.

— Miksi te olette kaiken aikaa levoton? — sanoi Smerdjakov luoden äkkiä

silmänsä häneen, mutta ei vain halveksivasti, vaan jo iljettävällä

tavalla. — Siksikö, että huomenna alkaa oikeuden tuomio? Eihän teille

tule mitään, tulkaa siitä lopultakin vakuutetuksi! Menkää kotiinne,

käykää rauhallisesti makaamaan, älkää pelätkö mitään.

— Minä en ymmärrä sinua... mitä pelättävää minulla olisi huomenna? —

lausui Ivan ihmeissään, ja yhtäkkiä todellakin jokin pelästys hengähti

kylmän hengähdyksen hänen sieluunsa.

Smerdjakov mittaili häntä katseellaan.

— Ette ym-mär-rä? — sanoa venytti hän moittivasti. — Viitsiikin viisas

mies pelata sellaista kometiiaa!

Ivan katseli ääneti häntä. Jo tuo odottamaton äänensävy, aivan

ennenkuulumattoman kopea, jota tuo entinen lakeija nyt käytti häntä

kohtaan, oli outoa. Tuommoista sävyä ei hänellä sentään ollut edes

viime kerrallakaan!

— Sanon teille, ettei teillä ole mitään pelättävää. Minä en todista

mitään teitä vastaan, todistuskappaleita ei ole. Kas, kuinka kätenne

vapisevat. Miksi sormenne vapisevat? Menkää kotiinne, _ette te ole

tappanut_.

Ivan vavahti. Hänen mieleensä muistui Aljoša.

— Minä tiedän, etten minä... — sopersi hän,

— Tie-dät-te? — puuttui Smerdjakov taas puheeseen. Ivan hypähti pystyyn

ja tarttui hänen olkapäähänsä:

— Sano kaikki, iljetys! Sano kaikki!

Smerdjakov ei vähääkään pelästynyt. Hän kiinnitti vain Ivaniin

katseensa, jossa kuvastui järjetön viha.

— Tepä siis olettekin tappanut, jos niin on, — kuiskasi hän hänelle

raivoissaan.

Ivan vaipui tuolille aivan kuin harkiten jotakin. Hän naurahti

vihaisesti.

— Tarkoitatko sinä yhä sitä silloista? Sitä mitä viime kerrallakin?

— Viime kerrallakin seisoitte edessäni ja ymmärsitte kaikki, ymmärrätte

nytkin.

— Ymmärrän vain sen, että sinä olet hullu.

— Eipäs vain mies kyllästy! Istumme tässä silmäkkäin, luulisi, ettei

ole mitään syytä petkuttaa toinen toistaan ja pelata kometiaa. Vai

tahdotteko yhä vielä työntää syyn yksistään minun päälleni, minulle

suoraan vasten silmiä? Te tapoitte, te olette juuri päämurhaaja, minä

olin vain teidän apurinne, uskollinen palvelija, ja panin asian toimeen

teidän sananne mukaan.

— Panit toimeen? Sinäkö sitten murhasit? — sanoi Ivan kylmeten.

Hänen aivoissaan tuntui jokin väräjävän, ja kylmän väreet kulkivat

pitkin hänen ruumistaan. Nyt jo Smerdjakovkin katsoi ihmetellen

häneen: luultavasti Ivanin pelästys oli lopulta hämmästyttänyt häntä

vilpittömyydellään.

— Ettekö te todellakaan ole mitään tietänyt? — sopersi hän

epäluuloisesti ja väänsi suutaan nauruun katsoen häntä silmiin.

Ivan katsoi häneen yhä, hän oli kuin puhelahjansa menettänyt.

»Jussi Pietariin on mennyt,

enkä häntä odota»,

kaikui yhtäkkiä hänen päässään.

— Tiedätkö mitä: minä pelkään, että sinä olet unikuva, haamu siinä

edessäni, — sopersi hän.

— Ei täällä ole mitään haamua, paitsi me kaksi ja vielä eräs kolmas.

Epäilemättä hän on nyt täällä, tuo kolmas, meidän kahden parissa.

— Kuka hän on? Kuka täällä on? Kuka on kolmas? — lausui Ivan

pelästyneenä katsellen ympärilleen ja etsien kiireesti katseillaan

jotakuta kaikista nurkista.

— Tuo kolmas on — Jumala, se sama Sallimus, se on nyt vierellämme,

mutta älkää te häntä etsikö, ette löydä.

— Sinä valehtelit, että olet murhannut! — karjaisi Ivan raivoisasti.

— Joko sinä olet hullu tahi sinä ärsyttelet minua niinkuin viime

kerrallakin!

Smerdjakov katseli häntä tutkivasti kuten äskenkin ollenkaan

pelästymättä. Vieläkään hän ei mitenkään voinut voittaa

epäluuloisuuttaan, yhä vielä hänestä näytti, että Ivan »tietää kaiken»

ja vain teeskentelee, jotta voisi »suoraan vasten silmiä työntää syyn

yksistään hänen päällensä».

— Odottakaa, — lausui hän viimein heikolla äänellä, vetäisi äkkiä

esille pöydän alta vasemman jalkansa ja alkoi kääriä siitä ylös

housun lahjetta. Jalassa oli pitkä, valkoinen sukka ja tohveli.

Kiirehtimättä Smerdjakov otti pois sukkanauhan ja työnsi sormensa

syvälle sukan sisään. Ivan Fjodorovitš katseli häntä ja alkoi yhtäkkiä

suonenvedontapaisesti vavista pelästyksestä.

— Mielipuoli! — karjaisi hän ja hypähti nopeasti paikaltaan horjahtaen

taaksepäin niin, että törmäsi seinään selällään ja näytti tarttuneen

seinään kiinni kutistautuen mahdollisimman pieneksi. Mielettömän kauhun

vallassa hän katseli Smerdjakovia. Hänen pelästyksestään vähääkään

hämilleen joutumatta Smerdjakov yhä kaiveli sukkaansa koettaen

sormillaan saada siitä jotakin kiinni ja ulos vedetyksi. Viimein hän

tavoitti etsimänsä ja alkoi vetää. Ivan Fjodorovitš näki, että siinä

oli joitakin papereita tai jokin paperitukku. Smerdjakov veti sen

esille ja pani pöydälle.

— Tässä! — sanoi hän hiljaa.

— Mitä? — vastasi Ivan vavisten.

— Olkaa hyvä ja vilkaiskaa, — lausui Smerdjakov hiljaa.

Ivan astui pöydän luo, tarttui tukkuun ja alkoi avata sitä, mutta

vetäisi äkkiä sormensa pois aivan kuin olisi koskettanut jotakin

inhoittavaa, hirveätä matelijaeläintä.

— Teidän sormenne vapisevat yhä, niissä on suonenvetoa, — huomautti

Smerdjakov ja kiersi itse kiirettä pitämättä paperin auki. Päällyksen

sisässä oli kolme nippua sadan ruplan seteleitä.

— Kaikki ne ovat tässä, kaikki kolmetuhatta, tarpeetonta laskeakin.

Ottakaa, — kehoitti hän Ivania nyökäyttäen päätään rahoja kohti. Ivan

vaipui tuolille. Hän oli kalmankalpea.

— Sinä pelästytit minut... tuolla sukalla... — lausui hän omituisesti

hymyillen.

— Ettekö te todellakaan, ettekö todellakaan ole tähän asti tietänyt? —

kysyi Smerdjakov vielä kerran.

— En, en ole tietänyt. Minä luulin koko ajan, että se oli Dmitri.

Veljeni! Veljeni! Ah! — Hän tarttui yhtäkkiä molemmin käsin päähänsä. —

Kuule: tapoitko sinä yksinäsi? Ilman veljeäni vai veljeni kanssa?

— Ainoastaan yhdessä teidän kanssanne; yhdessä teidän kanssanne tapoin,

mutta Dmitri Fjodorovitš ovat aivan syytön.

— Hyvä on, hyvä on... Minusta puhutaan myöhemmin. Miksi minä yhä näin

vapisen... En saa sanaa sanotuksi.

— Silloin olitte kaiken aikaa niin rohkea, »kaikki on luvallista»

muka, sanoitte, mutta kas, miten nyt olette pelästynyt! — leperteli

Smerdjakov ihmeissään. — Ettekö tahdo limonadia, minä käsken heti

tuomaan. Se voi olla hyvin virkistävää. Täytyy vain ensin panna nämä

piiloon.

Ja hän nyökäytti taas päätään rahatukkuja kohti. Hän aikoi nousta

mennäkseen huutamaan ovelta Maria Kondratjevnaa, jotta tämä laittaisi

ja toisi limonadia, mutta etsiessään sopivaa kappaletta, millä

peittäisi rahat, ettei tulija niitä näkisi, hän veti ensin esille

nenäliinan, mutta kun se taaskin näkyi olevan täyteen niistetty, niin

hän otti pöydältä sen ainoan paksun, keltaisen kirjan, jonka Ivan

sisään tullessaan oli pöydällä nähnyt, ja pani sen rahojen peitteeksi.

Kirjan nimi oli: _Pyhän isämme Iisakki Sirinin sanoja_. Ivan

Fjodorovitš ennätti koneellisesti lukea kirjan nimen.

— Minä en tahdo limonadia, — sanoi hän. — Minusta tulee myöhemmin puhe.

Istuudu ja puhu: miten sinä teit sen? Sano kaikki...

— Ottaisitte edes päällystakin yltänne, muuten teille tulee liian kuuma.

Aivan kuin nyt vasta hoksaten asian Ivan Fjodorovitš riuhtaisi

päällystakin yltään ja heitti sen tuoliltaan nousematta penkille.

— Puhu toki, ole niin hyvä, puhu!

Hän oli tullut hiljaiseksi. Hän odotti varmana siitä, että Smerdjakov

nyt sanoo _kaiken_.

— Siitäkö, miten sen tein? — huokasi Smerdjakov. — Tein mitä

luonnollisimmalla tavalla, noitten teidän sanojenne johdosta...

— Minun sanoistani puhumme myöhemmin, — keskeytti taas Ivan, mutta ei

enää huutaen kuten aikaisemmin, vaan lausuen sanat lujasti ja näyttäen

kokonaan hillitsevän itsensä. — Kerro vain seikkaperäisesti, miten sinä

sen teit. Kaikki järjestyksessä. Älä unohda mitään. Yksityiskohdat ovat

pääasia, yksityiskohdat. Pyydän.

— Te matkustitte pois, minä putosin silloin kellariin...

— Oliko se kaatuvatautia vai teeskentelitkö?

— Tietysti teeskentelin. Kaikki oli teeskenneltyä. Portaita menin

levollisesti alas, ihan pohjalle asti, ja kävin levollisesti pitkälleni

ja heti pitkälleni käytyäni aloin parkua. Ja kiemurtelin koko ajan, kun

minua kannettiin ulos.

— Seis! Teeskentelitkö sitten myöhemminkin koko ajan, sairaalassakin?

— En suinkaan. Seuraavana päivänä, aamuyöstä, jo ennen sairashuoneeseen

joutumistani, tuli oikea taudinkohtaus ja niin ankara, että semmoista

ei ole ollut moneen vuoteen. Kaksi päivää olin aivan tiedoton.

— Hyvä on, hyvä on. Jatka.

— Minut pantiin sille makuulavitsalle, minä kyllä tiesinkin, että

väliseinän taakse, sillä joka kerta, kun minä olin sairas, Marfa

Ignatjevna aina panivat minut yöksi sen saman väliseinän taakse

asuntoonsa. Helliä ovat he aina olleet minua kohtaan syntymästäni asti.

Yöllä minä vaikeroin, mutta hiljaa. Odotin yhä Dmitri Fjodorovitšiä.

— Kuinka odotit. Luoksesiko?

— Minkätähden minun luokseni. Taloon heitä odotin, sillä minulla ei

enää ollut mitään epäilystä, etteivät he tulisi sinä samana yönä, sillä

kun heillä ei ollut minua eikä mitään tietoja, niin heidän täytyi

ehdottomasti itsensä kiivetä taloon aidan yli niinkuin parhaiten

osasivat ja tehdä jotakin.

— Entäpä jos hän ei olisi tullut?

— Silloin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ilman heitä en olisi

uskaltanut.

— Hyvä on, hyvä on... puhu ymmärrettävämmin, älä hätiköi, ja ennen

kaikkea älä jätä mitään väliin!

— Minä odotin, että he tappavat Fjodor Pavlovitšin... aivan varmasti.

Sillä minä olen heidät sillä tavoin valmistanut... viime päivinä...

ja ennen kaikkea — he olivat oppineet tietämään nuo merkit. Kun

heissä oli niinä päivinä niin paljon kerääntyneenä epäluuloisuutta

ja raivokkuutta, niin heidän täytyi välttämättömästi noiden merkkien

avulla tunkeutua taloon. Se on ehdotonta. Niinpä minä heitä odotinkin.

— Seis, — keskeytti Ivan, — jos hän olisi tappanut, niin hän olisi

ottanut rahatkin ja vienyt ne mennessään; täytyihän sinun ajatella

juuri sillä tavoin? Mitä sinä sitten olisit saanut hänen jälkeensä?

Minä en näe.

— Rahojapa he eivät milloinkaan olisi löytäneetkään. Minähän vain olin

selittänyt, että ne ovat patjan alla. Se ei ollut ensinkään totta.

Ensin ne olivat lippaassa, niin se oli. Mutta sitten minä neuvoin

Fjodor Pavlovitšia, koska olin ainoa ihminen maailmassa, johon he

luottivat, että he veisivät tuon rahakäärön nurkkaan jumalankuvien

taakse, sillä sieltä ei kerrassaan kukaan ymmärrä etsiä, varsinkaan

jos tulee kiireesti. Niinpä tuo käärö olikin heillä siellä nurkassa

jumalankuvien takana. Olisi ollut naurettavaakin pitää niitä patjan

alla, pikemmin sitten lippaassa lukon takana. Mutta täällä nyt kaikki

uskovat, että ne muka olivat patjan alla. Typerä ajatus. Jos siis

Dmitri Fjodorovitš olisivat tehneet tuon murhan, niin he mitään

löytämättä joko olisivat kiireesti paenneet peläten kaikkea ääntä

niinkuin murhaajien laita aina on, tai heidät olisi vangittu. Silloin

minä olisi voinut aina seuraavana päivänä tai samana yönäkin käydä

ottamassa jumalankuvien takaa nuo rahat, ja kaikki olisi tullut Dmitri

Fjodorovitšin syyksi. Sitä minä saatoin aina toivoa.

— No, entäpä jos hän ei olisi tappanut, vaan ainoastaan pieksänyt?

— Jos hän ei olisi tappanut, niin minä en tietenkään olisi uskaltanut

ottaa rahoja, ja asia olisi mennyt myttyyn. Mutta oli sellainenkin

laskelma, että he pieksävät tunnottomaksi ja minä ennätän sill'aikaa

ottaa ja sitten vakuutan Fjodor Pavlovitšille, ettei kukaan muu ole

anastanut rahoja kuin Dmitri Fjodorovitš lyötyään heidät pökerryksiin.

— Seis... minä sekaannun. Siis kuitenkin Dmitri tappoi ja sinä vain

otit rahat?

— Ei, eivät he tappaneet. Mitäs, minähän voisin teille nytkin sanoa,

että he ovat murhaaja... mutta minä en tahdo nyt valehdella teille,

sillä... sillä jos te tosiaankaan, kuten itse näen, ette ole tähän

saakka mitään ymmärtänyt ettekä teeskennellyt edessäni työntääksenne

ilmeisen syyllisyytenne minulle vasten silmiä, niin te kuitenkin olette

syypää kaikkeen, sillä te tiesitte murhasta ja annoitte murhaamisen

minun tehtäväkseni ja matkustitte itse pois tietäen kaiken. Sentähden

tahdoinkin tänä iltana todistaa teille omin silmin nähtäväksenne, että

päämurhaaja tässä kaikessa olette yksinomaan te, ja minä olen vain

sivuhenkilö, vaikka minä tapoinkin. Mutta te olette lain mukaan juuri

murhaaja itse!

— Minkä tähden, minkä tähden minä olen murhaaja? Voi hyvä Jumala, — ei

Ivan lopulta voinut olla huudahtamatta ja unohti, että oli lykännyt

itseään koskevat seikat keskustelun loppuun. — Onko se yhä tuo

Tšermašnja? Seis, puhu, miksi sinä tarvitsit minun suostumukseni, jos

kerran pidit Tšermašnjaa suostumuksen merkkinä? Kuinka sinä sen nyt

selität?

— Vakuutettuna teidän suostumuksestanne minä olisin tietänyt, että te

palattuanne ette nostaisi melua noista menetetyistä kolmestatuhannesta,

jos viranomaiset jostakin syystä olisivat alkaneet epäillä minua

Dmitri Fjodorovitšin asemesta tai Dmitri Fjodorovitšin rikostoveriksi;

päinvastoin olisitte puolustanut minua toisia vastaan... Ja perinnön

saatuanne olisitte voinut joskus myöhemminkin palkita minua kaiken

elämänne aikana, sillä minun kauttanihan te kuitenkin tulitte saamaan

perinnön, kun taas avioliitto Agrafena Aleksandrovnan kanssa olisi

tehnyt sen, että olisitte saanut vain pyyhkiä suutanne.

— Ahaa! Aikomuksesi oli siis kiusata minua myöhemminkin, koko elämäni

ajan! — sanoi Ivan hampaitaan kiristellen. — Entäpä jos minä silloin en

olisikaan matkustanut pois, vaan ilmiantanut sinut?

— Mitä sitten olisitte voinut silloin ilmiantaa? Ettäkö minä

kehoittelin teitä menemään Tšermašnjaan? Sehän on typeryyttä.

Sitäpaitsi te olisitte keskustelumme jälkeen joko lähtenyt tai jäänyt:

Jos olisitte jäänyt, niin silloin ei mitään olisi tapahtunutkaan,

minä olisin tietänyt, ettette te sitä asiaa halua, enkä olisi

ryhtynyt mihinkään. Jos taas lähditte, niin silloin saitte minut siis

vakuutetuksi siitä, että te ette uskalla ilmiantaa minua oikeudelle

ja annatte minulle anteeksi kolmetuhatta. Ettekä te voinut minua

sitten ollenkaan vainota, sillä silloin minä olisin kertonut kaikki

oikeudessa, nimittäin en sitä, että olin varastanut tai tappanut,

— sitä en olisi sanonut, — vaan sen, että te itse yllytitte minua

varastamaan ja tappamaan, mutta että minä en suostunut. Siksi minä

silloin tarvitsinkin teidän suostumuksenne, jotta te ette voisi minua

millään ahdistaa, sillä missä teillä oli todistuksia, mutta minä voin

panna teidät tiukalle ilmoittamalle, miten te himoitsitte isänne

kuolemaa, ja tässä on teille sana — yleisöstä olisivat kaikki sitä

uskoneet ja teitä olisi kohdannut häpeä koko elämänne ajaksi.

— Himoitsinko, himoitsinko minä siis sitä, himoitsinko? — kiristeli

taaskin hampaitaan Ivan.

— Epäilemättä te himoitsitte ja suostumuksellanne te silloin

äänettömästi annoitte minulle luvan sen asian toimeenpanoon, — sanoi

Smerdjakov katsoen lujasti Ivaniin. Hän oli hyvin heikko ja puhui

hiljaa ja väsyneesti, mutta jokin sisäinen ja salainen into häntä

kiihoitti; ilmeisesti hänellä oli jokin tarkoitus. Ivan aavisti sen.

— Jatka, — sanoi hän hänelle, — jatka kertomusta tuosta yöstä.

— Mitäpä siinä sitten oli! Minä makaan, ja minusta tuntuu, kuin herra

olisi huudahtanut. Mutta Grigori Vasiljevitš olivat sitä ennen yhtäkkiä

nousseet ja menneet ulos ja parkaisivat yhtäkkiä, mutta sitten oli

kaikkialla hiljaista ja pimeätä. Minä makaan, odotan, sydän pamppailee,

en jaksa sietää. Nousin viimein ja läksin, — näen vasemmalla heidän

ikkunansa olevan avoinna puutarhaan, minä astuin vielä vasemmalle

kuunnellakseni, ovatko he siellä elossa vai eivätkö, ja kuulen, että

herra on rauhaton ja huokailee, on siis elossa. Äh, ajattelen! Menin

ikkunan luo, huudahdin herralle: »Minä se täällä olen, nähkääs.»

Mutta hän sanoo minulle: »Oli, oli, karkasi pois!» Dmitri Fjodorovitš

olivat siis olleet. — »Hän tappoi Grigorin!» — »Missä?» kuiskaan

hänelle. — »Tuolla nurkassa», hän osoittaa ja puhuu myös kuiskaten. —

»Odottakaa», sanon. Menin nurkkaan etsimään ja seinän luona töksähdän

Grigori Vasiljevitšiin, hän makaa maassa, verissään, tunnottomana.

»Siis tosiaankin on käynyt Dmitri Fjodorovitš», lennähti heti päähäni,

ja samassa minä päätin lopettaa koko jutun äkillisesti, koska Grigori

Vasiljevitš, vaikka olisivatkin vielä elossa, eivät tajuttomana

maaten voi mitään nähdä. Oli olemassa ainoastaan se vaara, että Marfa

Ignatjevna yhtäkkiä herää. Minä tunsin sen sillä hetkellä, mutta halu

sai minussa kokonaan vallan, tuskin henki kulki. Tulin taas ikkunan

alle herran luo ja sanon: »Hän on täällä, tuli, Agrafena Aleksandrovna

tuli, pyrkii sisälle.» Herra hätkähti ihan kuin pieni lapsi: »Missä

täällä? Missä?» hän huokailee, mutta ei ota uskoakseen. »Tuolla»,

sanon, »hän seisoo, avatkaa!» Hän katsoo minua ikkunasta, uskoo eikä

usko, eikä uskalla avata. »Minua hän nyt pelkää», ajattelen. Ja on ihan

hullunkurista: yhtäkkiä pisti päähäni koputtaa ikkunan kehykseen nuo

merkit, että muka Grušenjka on tullut, tein sen aivan heidän nähtensä:

sanojani ei näyttänyt uskovan, mutta kun minä koputin merkit, niin heti

juoksivat avaamaan oven. Avasivat. Minä aioin astua sisälle, mutta hän

seisoo siinä, ruumiillaan estää minua tulemasta: »Missä hän on, missä

hän on?» katsoo minuun ja vapisee. No, ajattelen, jos hän noin pelkää

minua, niin asiat ovat huonosti! Ja ihan jalkani menivät heikoiksi

pelosta, että hän ei päästä minua huoneisiin tai huudahtaa tai Marfa

Ignatjevna juoksee sinne tai tapahtuu jotakin muuta, en muista enää

mitä silloin, luultavasti olin itse kalpea seisoessani heidän edessään.

Kuiskaan hänelle: »Tuollahan hän on, tuolla, ikkunan alla, kuinka te»,

sanon, »ette nähnyt?» — »Tuo sinä hänet tänne, tuo sinä hänet tänne!»

— »Hän on peloissaan», sanon, »pelästyi huutoa, piiloutui pensaaseen,

menkää ja huutakaa», sanon, »itse työhuoneesta.» Hän juoksi, meni

ikkunan luo, pani kynttilän ikkunalle: »Grušenjka», huutaa, »Grušenjka,

oletko sinä täällä?» Hän huutaa näin, mutta ei tahdo kurottautua

ikkunasta ulos, ei tahdo poistua minun luotani, pelosta vain, sillä

hän oli jo kovin alkanut pelätä minua eikä senvuoksi uskalla etääntyä

minusta. »Tuossahan hän on», sanon (minä menin ikkunan luo ja työnsin

siitä koko ruumiini ulos), »tuolla pensaassahan hän on, nauraa teille,

näettekö?» Hän alkoi yhtäkkiä uskoa, rupesi vapisemaan, kovin olivat

he rakastunut häneen, ja hän työntäytyi kurkistamaan ulos ikkunasta.

Silloin minä otin sen valurautaisen paperipainimen siitä heidän

pöydältään, muistattehan, se painaa ainakin kolmisen naulaa, heilautin

sitä ja iskin takaapäin sen kulmalla suoraan päälakeen. Hän ei edes

huudahtanut. Hän lysähti vain alas, mutta minä iskin toisen kerran ja

kolmannen. Kolmannella iskulla tunsin, että pää oli puhki. He kaatuivat

äkkiä selälleen, kasvot ylöspäin, aivan verissään. Minä tarkastin:

minä en ole veressä, ei ollut räiskähtänyt päälleni, pyyhin kuivaksi

paperipainimen, panin paikalleen, kävin hakemassa jumalankuvien

takaa käärön, otin siitä rahat ja viskasin kääreen lattialle ja sen

ruusunpunaisen nauhan siihen viereen. Menen puutarhaan, koko ruumiini

vapisee. Astun suoraan sen omenapuun luo, jossa on kolo, — te tunnette

sen kolon, minä olin jo kauan sitten iskenyt silmäni siihen, siinä oli

jo riepu ja paperi, olin ne aikoja sitten sinne varannut; käärin koko

rahasumman paperiin ja sitten riepuun ja työnsin syvälle. Niin se oli

siellä kolmatta viikkoa, tuo rahasumma, sitten sairaalasta päästyäni

otin sen sieltä. Palasin vuoteelleni, kävin makaamaan ja ajattelin

peloissani: »Jos nyt Grigori Vasiljevitš on kokonaan tapettu, niin

siitä voi olla hyvin huonot seuraukset, mutta jos hän ei ole kuollut ja

toipuu, niin käy hyvin hyvästi, sillä heistä tulee silloin todistaja,

että Dmitri Fjodorovitš ovat käyneet ja siis he myöskin ovat tappaneet

ja vieneet rahat.» Aloin silloin epätoivoissani ja kärsimättömyydessäni

vaikerrella, jotta Marfa Ignatjevna pikemmin heräisi. Hän nousi

viimein, riensi luokseni, mutta kun näki Grigori Vasiljevitšin olevan

poissa, — niin juoksi ulos, ja kuulen hänen ruvenneen parkumaan

puutarhassa. No, siinä seurasi sitten kaikenlaista touhua koko yön, ja

minä rauhoituin.

Kertoja lopetti. Ivan oli koko ajan kuunnellut häntä äänettömänä

kuin kuollut, liikahtamatta, kääntämättä hänestä pois silmiään.

Smerdjakov taas oli kertoessaan vain silloin tällöin katsahtanut

häneen ja enimmäkseen vilkuillut sivulle. Lopetettuaan kertomuksensa

hän nähtävästi oli itsekin kiihtynyt ja veti raskaasti henkeä. Hänen

kasvoilleen kohosi hiki. Mahdotonta oli kuitenkin arvata, tunsiko hän

katumusta vai jotakin muuta.

— Seis, — puuttui Ivan puheeseen miettivänä. — Entä ovi? Jos hän avasi

oven ainoastaan sinulle, niin kuinka oli Grigori voinut nähdä sen ennen

sinua avoimena? Sillä Grigorihan näki sen ennen sinua?

Merkillistä oli, että Ivan kyseli aivan rauhallisella äänellä, aivan

kuin kokonaan toisenlaisella äänensävyllä, joka ei ollenkaan ollut

vihainen, niin että jos joku nyt olisi avannut huoneen oven ja

katsahtanut kynnykseltä heitä, niin hän ehdottomasti olisi tullut

siihen päätökseen, että he istuvat siinä keskustelemassa kaikessa

rauhassa jostakin tavallisesta, vaikkakin mielenkiintoisesta asiasta.

— Tuohon oveen nähden, ja että muka Grigori Vasiljevitš näki sen

avoimena, on seikka semmoinen, että hän vain luuli niin nähneensä,

— sanoi Smerdjakov vääristäen suutaan nauruun. — Hänhän, sanon sen

teille, ei ole ihminen, vaan niinkuin itsepäinen vanha hevonen, eikä

hän nähnyt, vaan luuli nähneensä, — mutta sitä ette saa pois hänen

päästään. Meille teidän kanssanne sattui sellainen onni, että hän sai

päähänsä tämän, sillä epäilemättä Dmitri Fjodorovitš tämän jälkeen

lopullisesti julistetaan syylliseksi.

— Kuule, — lausui Ivan Fjodorovitš ikäänkuin alkaen taas sekaantua ja

koettaen jotakin tajuta, — kuule... Minä aioin sinulta kysyä vielä

paljon, mutta olen unohtanut... Minä unohdan ja sekaannun tavan

takaa... Niin! Sano sinä minulle edes yksi asia: minkätähden sinä

avasit käärön ja jätit sen sinne lattialle? Miksi et vienyt rahoja

yksinkertaisesti käärössä... Kun sinä kerroit, niin minusta tuntui,

että sinä puhuit tästä kääröstä sillä tavoin, että juuri niin oli

meneteltäväkin... mutta miksi se oli tarpeellista, — sitä minä en

ymmärrä...

— Sillä tavoin minä tein eräästä syystä. Jos näet on sellainen ihminen,

joka tietää ja tuntee talon tavat, kuten esimerkiksi minä, ja joka on

aikaisemmin nähnyt nuo rahat, kenties itse ollut laittamassa niitä

tuohon kääröön ja katsellut omin silmin, miten käärö on suljettu ja

päällekirjoitus siihen kirjoitettu, niin mistäpä syystä sellainen

ihminen, jos esimerkiksi hän olisi tappanut, olisi ruvennut silloin

murhan tehtyään availemaan tuota kääröä, vieläpä sellaisessa kiireessä,

kun hän muutenkin jo tiesi ihan varmasti, että rahat ovat ehdottomasti

siinä käärössä? Päinvastoin, jos tuo anastaja olisi ollut kuten

esimerkiksi minä, niin hän olisi yksinkertaisesti pistänyt sen käärön

taskuunsa ollenkaan aukomatta sitä ja olisi mahdollisimman pian

livistänyt pois se mukanaan. Aivan toisin on tässä Dmitri Fjodorovitšin

kohta: he tiesivät kääröstä ainoastaan kuulemansa mukaan eivätkä olleet

sitä nähneet, ja kun he olisivat saaneet sen käsiinsä esimerkiksi

patjan alta muka, niin he olisivat heti siinä paikassa sen avanneet

ottaakseen selville: ovatko siinä todellakin nuo rahat? Mutta käärön he

heittivät siihen ennättämättä ajatella, että se jää todistuskappaleeksi

heitä vastaan, sillä he ovat tottumaton varas eivätkä koskaan ennen ole

tehneet selvää varkautta, ja jos he nyt olivatkin päättäneet varastaa,

niin se ikäänkuin ei ollut varastamista, vaan he tulivat ainoastaan

ottamaan takaisin omaansa, koska olivat siitä etukäteen kertoneet ja

koko kaupungille ja ennakolta kaikkien kuullen kerskuneetkin, että

menevät ja ottavat Fjodor Pavlovitšilta jo omaisuutensa. Tämän saman

ajatuksen minä kuulustelussa sanoin kautta rantain prokuraattorille,

en selvästi, vaan päinvastoin viittasin sinnepäin ikäänkuin itsekään

ymmärtämättä ja niin, että he ikäänkuin itse tulivat sen keksineeksi

eivätkä saaneet sitä minulta, — ja ihan tämä viittaukseni sai syljen

valumaan herra prokuraattorin suusta...

— Tosiaankinko, tosiaankinko sinä ajattelit tuota kaikkea silloin siinä

paikalla? — huudahti Ivan Fjodorovitš aivan ällistyneenä. Hän katsoi

taas pelästyneenä Smerdjakoviin.

— Hyväinen aika, voiko kaikkea tuota ajatella semmoisessa kiireessä?

Kaikki oli ennakolta harkittua.

— No... no, sinua näyttää itse piru auttaneen! — huudahti taas Ivan

Fjodorovitš. — Ei, sinä et ole tyhmä, sinä olet paljon viisaampi kuin

olen luullut...

Hän nousi ja aikoi ilmeisesti astella huoneessa. Hirveä surumielisyys

oli vallannut hänet. Mutta kun pöytä oli tiellä ja pöydän ja seinän

välistä olisi pitänyt kulkea miltei tunkeutumalla, niin hän vain

käännähti paikallaan ja istuutui taas. Se, ettei hän ennättänyt kävellä

läpi huoneen, kenties saikin hänet yhtäkkiä suuttumaan, niin että hän

äkkiä karjaisi melkein yhtä raivostuneena kuin aikaisemmin:

— Kuule, sinä onneton, kurja ihminen! Etkö sinä ymmärrä, että jos

minä en vielä tähän saakka ole tappanut sinua, niin se on jäänyt

tekemättä ainoastaan siksi, että säästin sinut vastaamaan huomenna

oikeudessa. Jumala näkee (Ivan nosti kätensä) — kenties minäkin olin

syyllinen, kenties minä todellakin salaisesti toivoin, että... isäni

kuolisi, mutta minä vannon sinulle, etten ollut niin syyllinen kuin

sinä luulet ja kenties en ole ollenkaan yllyttänytkään sinua. En, en,

en ole yllyttänyt! Mutta sama se, minä todistan itseäni vastaan itse,

jo huomenna, oikeuden istunnossa, minä olen sen päättänyt! Minä sanon

kaiken, kaiken. Mutta me menemme sinne yhdessä sinun kanssasi! Ja

puhupa mitä tahansa minua vastaan oikeudessa, todistapa mitä tahansa —

minä otan sen vastaan enkä pelkää sinua; itse vahvistan kaikki todeksi!

Mutta sinunkin täytyy tunnustaa oikeuden edessä! Sinun täytyy, täytyy,

me menemme yhdessä! Niin tehdään!

Ivan lausui tämän juhlallisesti ja tarmokkaasti, ja jo hänen

säkenöivistä silmistään näki, että niin tapahtuu.

— Te olette sairas, minä näen, aivan sairas. Silmänne ovat ihan

keltaiset, — lausui Smerdjakov, mutta ei ollenkaan ivallisesti, vaan

ikäänkuin säälien.

— Me menemme yhdessä! — toisti Ivan. — Jos sinä et lähde, niin minä

joka tapauksessa yksinäni tunnustan.

Smerdjakov oli vaiti aivan kuin miettisi.

— Ei siitä tule mitään, ettekä te mene, — päätti hän viimein aivan

kumoamattomasti.

— Sinä et ymmärrä minua! — huudahti Ivan moittivasti.

— Liian suuri häpeä siitä tulee teille, jos tunnustatte kaiken itseänne

vastaan. Ja sitäpaitsi se tulee olemaan aivan hyödytöntä, sillä minä

sanon suoraan, etten ole teille koskaan puhunut mitään sellaista, vaan

te joko olette jollakin tavalla sairas (ja sen näköinen te olettekin)

tai teillä on niin sääli veljeänne, että uhrauduitte ja panitte

alttiiksi minut, jota te olette koko elämänne aikana pitänyt vain

jonkinmoisena hyttysenä ettekä ihmisenä. No, ja kuka teitä uskoo, no,

ja onko teillä edes yhtäkään todistuskappaletta?

— Kuule, nämä rahat sinä näytit minulle nyt tietysti saadaksesi minut

uskomaan.

Smerdjakov otti rahatukkujen päältä _Iisakki Sirinin_ ja pani sen

syrjään.

— Ottakaa nämä rahat mukaanne ja viekää pois, — huokasi Smerdjakov.

— Tietysti vien ne pois! Mutta miksi sinä annat ne minulle, jos olet

niitten tähden tehnyt murhan? — sanoi Ivan katsoen häneen hyvin

ihmeissään.

— En minä niitä ollenkaan tarvitse, — lausui Smerdjakov väräjävällä

äänellä ja viittasi kädellään. — Oli aikaisemmin semmoinen ajatus,

että näillä rahoilla aloitan elämän, Moskovassa tai vielä mieluummin

ulkomailla, semmoinen haave oli, ja ennen kaikkea sen tähden, että

»kaikki on luvallista». Te juuri sen minulle opetitte, sillä paljon te

silloin puhuitte minulle tätä: kun ei kerran ääretöntä Jumalaa ole,

niin ei ole mitään hyvettäkään eikä sitä silloin ollenkaan tarvitakaan.

Niin te puhuitte ihan tosissanne. Niin minä asian harkitsinkin.

— Oman järkesi avulla kai tulit siihen tulokseen? — vääristi Ivan

suutaan nauruun.

— Teidän opastuksellanne.

— Nyt siis olet alkanut uskoa Jumalaan, koska annat rahat takaisin?

— Ei, en ole alkanut uskoa, — kuiskasi Smerdjakov.

— Miksi siis annat pois?

— Antakaa olla... ei tästä ole puhumista! — viittasi Smerdjakov taas

kädellään. — Tehän puhuitte silloin itse kaiken aikaa, että kaikki on

luvallista, miksi te siis nyt olette niin levoton, te itse? Tahdottepa

mennä itseänne vastaan todistamaankin... Mutta siitä vain ei tule

mitään! Ette mene todistamaan! — päätti Smerdjakov taas lujasti ja

varmana.

— Saat nähdä! — lausui Ivan.

— Se on mahdotonta. Te olette kovin viisas. Rahaa te rakastatte, minä

tiedän sen, kunniaa rakastatte myös, sillä te olette hyvin ylpeä,

naisen suloa te rakastatte määrättömästi, mutta ennen kaikkea tahdotte

elää rauhallisessa tyytyväisyydessä ja ettei tarvitsisi kumartaa

ketään, — sitä te rakastatte eniten. Te ette tahdo ainaiseksi turmella

elämäänne ottamalla oikeudessa päällenne sellaisen häpeän. Te olette

niinkuin Fjodor Pavlovitš, kaikkein enimmän, kaikista lapsista te

kaikkein enimmän olette hänen kaltaisensa, teillä on samanlainen sielu

kuin heillä.

— Sinä et ole tyhmä, — sanoi Ivan aivan kuin hämmästyneenä; veri

tulvahti hänen kasvoihinsa. — Minä luulin ennen, että sinä olet tyhmä.

Sinä olet nyt vakava! — huomautti hän katsoen yhtäkkiä Smerdjakovia

ikäänkuin uusilla silmillä.

— Ylpeydessänne luulitte minua tyhmäksi. Ottakaa rahat. Ivan otti

kaikki kolme setelinippua ja pisti ne taskuunsa käärimättä niitä

mihinkään.

— Minä näytän ne huomenna oikeudessa, — sanoi hän.

— Ei kukaan usko teitä siellä; teillä on nyt riittävästi omiakin

rahoja, otitte lippaastanne ja toitte. Ivan nousi paikaltaan.

— Toistan sinulle, että jos en ole tappanut sinua, niin vain sen

tähden, että tarvitsen sinua huomenna, muista se, älä unohda!

— Mitäs, tappakaa. Tappakaa nyt, — lausui Smerdjakov yhtäkkiä

omituisesti ja katsoi kummallisesti Ivaniin. — Ette uskalla sitäkään,

— lisäsi hän katkerasti naurahtaen, — ette uskalla mitään, ennen niin

rohkea mies!

— Huomiseen! — huudahti Ivan ja liikahti lähteäkseen.

— Odottakaa... näyttäkää minulle ne vielä kerran.

Ivan otti setelit taskustaan ja näytti hänelle. Smerdjakov katseli

niitä noin kymmenen sekuntia.

— No, menkää, — sanoi hän viitaten kädellään. — Ivan Fjodorovitš! —

huudahti hän äkkiä taas hänen jälkeensä.

— Mitä tahdot? — käännähti Ivan jo mennessään.

— Hyvästi!

— Huomiseen! — huudahti taas Ivan ja meni ulos tuvasta. Lumimyrsky

jatkui yhä. Ensimmäiset askelet hän kulki reippaasti, mutta alkoi

sitten yhtäkkiä ikäänkuin huojua. »Tämä on jotakin fyysillistä»,

ajatteli hän ja naurahti. Oli kuin jokin riemu olisi nyt valahtanut

hänen sieluunsa. Hän tunsi itsessään loppumatonta lujuutta: lopussa

oli hänen epäröintinsä, joka niin kamalasti oli häntä kiusannut koko

viimeisen ajan. Päätös oli tehty »eikä enää muutu», ajatteli hän

onnellisena. Tällä hetkellä hän yhtäkkiä kompastui johonkin ja oli

vähällä kaatua. Pysähdyttyään hän huomasi jalkojensa juuressa kumoon

lyömänsä pienen miehen, joka yhä edelleen makasi siinä samassa paikassa

tunnottomana ja liikkumattomana. Lumipyry oli jo melkein kokonaan

peittänyt lumella hänen kasvonsa. Ivan tarttui äkkiä häneen ja vetäisi

hänet lähelle itseään. Hän näki oikeanpuolisessa talossa valoa, meni

ja kolkutti sen ikkunaluukkuun ja pyysi kolkutukseen vastannutta

pikkuporvaria, joka talon omisti, auttamaan häntä kuljettamaan miehen

poliisiasemalle sekä lupasi samalla maksaa siitä kolme ruplaa.

Pikkuporvari pukeutui ja tuli ulos. En rupea yksityiskohtaisesti

kuvailemaan, kuinka Ivan Fjodorovitšin silloin onnistui toteuttaa

tuumansa ja saada mies sijoitetuksi poliisilaitokselle sekä toimittaa

niin, että miehelle luvattiin heti toimittaa lääkärinhoitoa, ja

kuinka hän tässäkin auliisti antoi rahaa »menoihin». Sanon vain, että

tämä juttu vei häneltä aikaa melkein kokonaisen tunnin. Mutta Ivan

Fjodorovitš oli hyvin tyytyväinen. Hänen ajatuksensa lentelivät sinne

tänne ja tekivät työtä: »Jos en olisi tehnyt niin lujaa päätöstä

huomiseen nähden», ajatteli hän nauttien ajatuksestaan, »niin en olisi

pysähtynyt kokonaiseksi tunniksi pitämään huolta miehestä, vaan olisin

kulkenut hänen ohitseen ja vähät välittänyt siitä, että hän paleltuu...

Kuinka minä kykenenkään ottamaan vaaria itsestäni!» ajatteli hän

samalla hetkellä vielä enemmän nauttien: »Ja ne kun siellä päättelivät,

että minä olen tulemassa hulluksi!» Tultuaan kotinsa kohdalle hän

yhtäkkiä pysähtyi ajattelemaan odottamatta herännyttä kysymystä: »Eikö

ole aivan heti, nyt juuri, mentävä prokuraattorin luo ja ilmoitettava

hänelle kaikki?» Hän ratkaisi kysymyksen kääntymällä taas taloonsa

päin: »Huomenna kaikki samalla kertaa!» kuiskasi hän itsekseen, ja —

omituista — melkein koko hänen riemunsa, koko hänen tyytyväisyytensä

itseensä hävisi silmänräpäyksessä. Ja kun hän astui sisälle

huoneeseensa, niin jokin jäätävä tunne hipaisi yhtäkkiä hänen sydäntään

niinkuin muisto tai oikeammin sanoen muistutus jostakin kiusallisesta

ja inhoittavasta, joka oli juuri tässä huoneessa nyt, parastaikaa, ja

oli ollut ennenkin. Hän vaipui väsyneenä sohvalleen. Eukko toi hänelle

teekeittimen, hän keitti teetä, mutta ei kajonnut siihen sitten; eukon

hän lähetti pois huomiseen asti. Hän istui sohvalla ja tunsi päätään

pyörryttävän. Hän tunsi olevansa sairas ja voimaton. Hän alkoi vaipua

uneen, mutta levottomana hän taas nousi vuoteesta ja alkoi kävellä

edestakaisin huoneessaan karkoittaakseen unen. Joinakin hetkinä

hänestä näytti, että hän houraili. Mutta sairaus ei kiinnittänyt

kaikkein enimmän hänen huomiotaan: istuuduttuaan taas hän alkoi silloin

tällöin katsella ympärilleen aivan kuin nähdäkseen jotakin. Näin

tapahtui useita kertoja. Viimein hänen katseensa suuntautui kiinteästi

yhteen pisteeseen. Ivan naurahti, mutta vihan punastus nousi hänen

kasvoilleen. Hän istui kauan paikallaan painaen voimakkaasti päätään

molempia käsiään vastaan ja kuitenkin vilkuillen entiseen pisteeseen,

vastapäisen seinän luona olevaan sohvaan. Ilmeisesti häntä siellä jokin

ärsytti, jokin esine teki rauhattomaksi, kiusasi.

9.

Piru. Ivan Fjodorovitšin painajainen.

Minä en ole lääkäri, mutta kuitenkin tunnen, että on tullut hetki,

jolloin minun on aivan välttämätöntä selittää lukijalle edes

jonkin verran Ivan Fjodorovitšin sairauden laatua. Sanon, hypäten

ajassa hiukan eteenpäin, ainoastaan yhden seikan: hän on nyt, tänä

iltana, juuri sairastumassa juoppohulluuteen, joka nyt vihdoin oli

kokonaan saanut valtaansa hänen jo ammoin heikontuneen, mutta tautia

itsepintaisesti vastustaneen elimistönsä. Vaikka minulla ei ollenkaan

ole lääketieteellisiä tietoja, rohkenen lausua sen otaksuman, että

hänen kenties tosiaankin oli hirveän voimakkaalla tahdonponnistuksella

onnistunut toistaiseksi ehkäistä taudin ilmeneminen toivoen tietysti

kokonaan voittavansa sen. Hän tiesi, ettei ollut terve, mutta

häntä inhoitti olla sairaana tänä aikana, nyt lähestyvinä hänen

elämänsä kohtalokkaina hetkinä, jolloin piti olla esillä, sanoa

sanansa rohkeasti ja päättävästi ja itse »puolustaa itseään itsensä

edessä». Hän oli muuten kerran käynyt äsken Moskovasta saapuneen

lääkärin puheilla, jonka Katerina Ivanovna, kuten aikaisemmin olen

maininnut, oli erään kuvittelunsa johdosta tilannut. Kuunneltuaan ja

tarkasteltuaan häntä tohtori oli tullut siihen päätökseen, että hänellä

on jonkinlaista vikaa aivoissakin, eikä ollut yhtään ihmetellyt erästä

tunnustusta, jonka Ivan inhoten oli hänelle tehnyt. »Hallusinaatiot

ovat teidän nykyisessä tilassanne hyvin mahdollisia», päätti tohtori,

»vaikka ne pitää ottaa tarkistettaviksi... yleensä on välttämätöntä

ryhtyä vakavasti parantamiseen, hetkeäkään hukkaamatta, muuten käy

huonosti». Mutta Ivan Fjodorovitš ei hänen luotansa tultuaan ollut

ottanut järkevää neuvoa varteen eikä käynyt makuulle terveyttään

hoitamaan: »Olenhan minä pystyssä, voimia on vielä, jos kaadun —

niin sitten on eri asia, lääkitköön sitten kuka tahtoo», päätti

hän viitaten kädellään. Hän siis istui nyt melkein itsekin tietäen

hourailevansa ja, kuten jo sanoin, katseli itsepintaisesti jotakin

vastapäisen seinän luona olevalla sohvalla näkyvää esinettä. Siinä

olikin yhtäkkiä istumassa joku, Jumala tiesi millä tavoin sisään

tullut, sillä hän ei silloin vielä ollut siinä, kun Ivan Fjodorovitš

Smerdjakovin luota palatessaan oli tullut huoneeseensa. Se oli joku

herrasmies tai paremmin sanoen erästä määrättyä lajia oleva venäläinen

gentlemanni, ei enää nuori, »_qui frisait la cinquantaine_», kuten

ranskalaiset sanovat, jonkin verran harmaata tummissa, jokseenkin

pitkissä ja vielä tuuheissa hiuksissa ja pujoparrassa. Hänen yllään

oli ruskea nuttu, ilmeisesti hyvän räätälin valmistama, mutta jo

kulunut, arviolta jo yli pari vuotta sitten valmistettu eikä enää

ollenkaan muodinmukainen, niin että kukaan varakas maailmanmies

ei ollut sellaista pitänyt enää kahteen vuoteen. Liinavaatteet ja

pitkä, kaulurin tapainen kaulaliina, kaikki oli samanlaista kuin

hyvinpuetuilla gentlemanneilla, mutta liinavaatteet, jos tarkasti

niitä lähemmin, olivat likaisenpuoleiset, ja leveä kauluri oli

nukkavieru. Vieraan ruudulliset housut sopivat erinomaisesti, mutta

olivat liian vaaleat ja oikeastaan liian kapeat, jommoisia ei enää

käytetty, ja samaa maata oli myös pehmeä, valkea untuvahattu, jonka

vieras oli tuonut mukanaan ja joka ei ensinkään ollut sovelias tänä

vuodenaikana. Sanalla sanoen, hän oli niinkuin olla piti, mutta varsin

heikot rahavarat tekivät hänelle haittaa. Näytti siltä, että tämä

gentlemanni oli noita entisiä tyhjäntoimittaja-tilanomistajia, joitten

kukoistuskausi oli ollut maaorjuuden vielä vallitessa; ilmeisesti hän

oli nähnyt maailmaa ja hyviä seurapiirejä, hänellä oli aikoinaan ollut

tuttavuussuhteita, ja hän oli ne kenties säilyttänyt näihin aikoihin

saakka, mutta vähitellen, köyhdyttyään nuoruudessa vietetyn iloisen

elämän jälkeen ja äskeisen maaorjuuden poistamisen johdosta, hän oli

muuttunut jonkinmoiseksi hienommanlaatuiseksi elätiksi, joka kuljeskeli

vanhojen hyvien ystävien luona, ja nämä ottavat hänet vastaan hänen

sopuisan ja tasaisen luonteensa takia ottaen huomioon senkin, että hän

joka tapauksessa sentään on kelpo mies, jonka voi kutsua pöytäänsä

mihin seuraan tahansa, vaikkakin tietysti vaatimattomalle paikalle.

Tällaiset elätit, sopuisaluonteiset gentlemannit, jotka osaavat kertoa

juttuja, järjestää korttipelin ja jotka eivät ollenkaan pidä mistään

tehtävistä, jos semmoisia tahdotaan heille antaa, — ovat tavallisesti

yksinäisiä miehiä, joko naimattomia tahi leskimiehiä, joilla

mahdollisesti on lapsiakin, mutta heidän lapsensa ovat kasvatettavina

aina jossakin kaukana, joittenkin tätien luona, joita gentlemanni

ei juuri milloinkaan mainitse kunnollisessa seurassa, koska hän

ikäänkuin on hiukan häpeissään sellaisesta sukulaisuudesta. Lapsistaan

hän vieraantuu vähitellen kokonaan, saa heiltä silloin tällöin

nimipäivikseen ja jouluksi onnittelukirjeitä ja vastaakin niihin

toisinaan. Odottamattoman vieraan kasvot eivät oikeastaan ilmaisseet

hyväsydämisyyttä, mutta nekin olivat sopuisan näköiset ja valmiit

asianhaarojen mukaan ilmaisemaan kaikenlaista ystävällisyyttä. Kelloa

hänellä ei ollut, mutta sen sijaan kilpikonnanluinen lornjetti mustassa

nauhassa. Oikean käden keskisormessa loisti iso kultainen kantasormus,

jossa oli huokeahintainen opaali. Ivan Fjodorovitš oli äreästi vaiti

eikä tahtonut aloittaa keskustelua. Vieras odotti ja istui juuri

niinkuin elätti, joka juuri on tullut alas hänelle yläkerrokseen

varatusta huoneesta olemaan isännälle seurana teetä juotaessa, mutta on

vaiti, koska isännällä ei ole aikaa, vaan tämä ajattelee kulmat rypyssä

jotakin; mutta hän on valmis ystävällisesti keskustelemaan heti, kun

isäntä aloittaa keskustelun. Äkkiä alkoivat hänen kasvonsa ilmaista

huolestumista.

— Kuule, — alkoi hän puhua Ivan Fjodorovitšille, — suo anteeksi, sanon

vain muistuttaakseni sinua: sinähän menit Smerdjakovin luo saadaksesi

tietää Katerina Ivanovnasta, mutta läksit sieltä saamatta tietää mitään

hänestä, unohdit varmaankin.

— Ah, niin! — pääsi yhtäkkiä Ivanin suusta, ja hänen kasvonsa tulivat

huolestuneen näköisiksi. — Niin, minä unohdin... Muuten nyt on kaikki

samantekevää, kaikki jää huomiseen, — mutisi hän itsekseen. — Entä

sinä, — kääntyi hän ärtyisästi vieraan puoleen, — tämä täytyi minun

itseni äsken muistaa, sillä juuri tämän takia olin alakuloinen! Kun

sinä tähän tuppauduit, niin uskonko minä siis sinun kuiskanneen sen

enkä itse muistaneeni?

— Älä usko, — naurahti gentlemanni ystävällisesti. — Mitä uskoa on

väkisin uskominen? Sitäpaitsi eivät uskon asioissa mitkään todistukset

auta, varsinkaan aineelliset. Tuomas ei uskonut sen vuoksi, että näki

ylösnousseen Kristuksen, vaan sen vuoksi, että hän jo sitä ennen tahtoi

uskoa. Otetaanpa esimerkiksi spiritistit... minä pidän heistä kovin

paljon... ajattelehan, he otaksuvat olevansa hyödyksi uskolle, koska

heille pirut toisesta maailmasta näyttävät sarviaan. Se on, muka,

jo niin sanoaksemme aineellinen todistus siitä, että toinen maailma

on olemassa. Toinen maailma ja aineelliset todistukset, huhhei! Ja

jos loppujen lopuksi onkin todistettu pirun olemassaolo, niin on

vielä tietymätöntä, onko Jumalankin olemassaolo todistettu. Minä

tahdon lukeutua idealistien seuraan ja rupean siinä harjoittamaan

oppositsionia: »realisti siis, mutta ei materialisti, hehee!»

— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten yhtäkkiä pöydän äärestä. —

Minä olen nyt kuin houreissa... tietysti minä hourailen... lörpötä mitä

tahdot, minusta se on samantekevää! Sinä et saa minua raivostumaan

niinkuin viime kerralla. Minua vain hävettää jokin... Tahdon kävellä

huoneessa... Toisinaan minä en näe sinua enkä kuule ääntäsikään,

niinkuin viime kerralla, mutta arvaan aina mitä sinä vätystelet, sillä

_minä itsehän siinä puhun_ etkä sinä! En vain tiedä, nukuinko viime

kerralla vain näinkö sinut valveilla ollessani! Nyt minä kostutan

pyyheliinan kylmään veteen ja panen päähäni, ehkäpä sinäkin paranet.

Ivan Fjodorovitš meni nurkkaan, otti pyyheliinan, teki niinkuin oli

sanonut ja alkoi märkä liina pään ympärillä kävellä edestakaisin

huoneessa.

— Minua miellyttää, että meistä on tullut suorastaan sinut, alkoi ääni.

— Hölmö, — alkoi Ivan nauraa, — rupeaisinko minä muka teitittelemään

sinua. Minä olen nyt iloinen, ohimoita vain kivistää... ja päälakea...

Mutta ole hyvä äläkä filosofoi niinkuin viime kerralla. Jos et voi

mennä tiehesi, niin pakise jotakin hauskaa. Kerro juoruja, sinähän

olet elätti, juoruja siis. Kaikenlaisia painajaisia pitääkin olla!

Mutta minä en pelkää sinua. Minä voitan sinut. Eivät vie minua

hullujenhuoneeseen!

— _C'est charmant_ — elätti. Niin, minä olen todella oikeassa

hahmossani. Mikä olenkaan minä maan päällä muu kuin elätti. Mutta,

asiasta puheen ollen, minähän kuuntelen sinua ja hiukan ihmettelen:

jumaliste, sinä ikäänkuin alat vähitellen pitää minua todellakin

jonakin, etkä vain omana kuvitelmanasi, niinkuin itsepintaisesti

tahdoit väittää viime kerralla...

— En hetkeäkään pidä sinua reaalisena totena, — huudahti Ivan

raivostuen. — Sinä olet valhe, sinä olet minun sairauteni, sinä olet

haamu. Minä vain en tiedä, miten tekisin lopun sinusta, ja näen,

että jonkin aikaa täytyy kärsiä. Sinä olet minun harhanäkyni. Sinä

olet minun ruumiillistumani, muuten vain yhden puolen minusta...

minun ajatusteni ja tunteitteni olennoituma, mutta kaikkein

iljettävimpien ja typerimpien. Tältä puolelta sinä voisit olla minusta

mielenkiintoinenkin, jos vain minulla olisi aikaa puuhata sinun

kanssasi...

Annahan, annahan, minä saan sinut kiinni: äsken sinä lyhdyn luona kävit

Aljošan kimppuun ja huusit hänelle: »Tämän olet sinä saanut tietää

_häneltä_! Mistä sinä tiedät, että _hän_ käy luonani?» Minuahan sinä

muistelit. Siis yhden lyhyen silmänräpäyksen sinä sentään uskoit,

uskoit, että minä todella olen olemassa, — alkoi gentlemanni lempeästi

nauraa.

— Niin, se oli luonnon heikkous... mutta minä en voinut uskoa sinua.

Minä en tiedä, nukuinko vai kävelinkö viime kerralla. Kenties minä

silloin näin sinut unissani enkä ollenkaan valveilla...

—- Mutta miksi sinä äsken kohtelit häntä niin tylysti, Aljošaa

nimittäin? Hän on herttainen, minä olen hänen edessään syyllinen

luostarinvanhin Zosiman takia.

— Pidä suusi kiinni Aljošasta! Kuinka sinä uskallat, lakeija! — alkoi

Ivan taas nauraa.

— Sinä haukut ja samalla naurat, — hyvä merkki. Muuten sinä olet tänään

paljon ystävällisempi minua kohtaan kuin viime kerralla, ja minä

ymmärrän minkä tähden: tuo suuri päätös...

— Pidä suusi kiinni päätöksestä! — huusi Ivan rajusti.

— Ymmärrän, ymmärrän, _c'est noble, c'est charmant_, sinä menet

huomenna puolustamaan veljeäsi ja uhraudut... _c'est chevaleresque_.

— Ole vaiti, minä annan sinulle potkut!

— Osittain minä olen siitä iloinen, sillä silloin olen saavuttanut

päämääräni: jos tulee potkut, niin siis uskot realismiini, sillä

haamulle ei anneta potkuja. Leikki sikseen: minustahan on samantekevää,

hauku, jos tahdot, mutta parempi sentään olisi olla edes hitusen

kohteliaampi vaikkapa minunkin kanssani. Milloin sanot hölmöksi,

milloin lakeijaksi, no, mitä sanoja nuo ovat!

— Kun soimaan sinua — niin soimaan itseäni! — nauroi taas Ivan. — Sinä

olet minä, minä itse, vain naama on toinen. Sinä puhut juuri sitä, mitä

minä jo ajattelen... etkä kykene sanomaan minulle mitään uutta!

— Jos minä olen yhtä sinun kanssasi ajatuksissa, niin se on minulle

vain kunniaksi, — lausui gentlemanni kohteliaasti ja arvokkaasti.

— Sinä otat vain aina minun huonot ja ennen kaikkea typerät ajatukseni.

Sinä olet tyhmä ja alhainen. Sinä olet hirveän tyhmä. Ei, minä en jaksa

sietää sinua! Mitä minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä! — lausui

Ivan hampaitaan kiristellen.

— Ystäväni, minä tahdon kuitenkin olla gentlemanni ja että minut siten

otettaisiin vastaankin, — alkoi vieras eräänlaisen elätille ominaisen

ja jo edeltäkäsin myöntyväisen ja hyväntahtoisen kunniantunnon

puuskan vallassa. — Minä olen köyhä, mutta... en sano, että olen

hyvin kunniallinen, mutta... tavallisesti on seurapiireissä pidetty

selviönä, että minä olen langennut enkeli. Jumal'auta, minä en osaa

kuvitella, millä tavoin minä koskaan olen voinut olla enkeli. Jos

olen joskus ollut, niin siitä on niin kauan, ettei ole synti, että

on sen unohtanut. Nyt pidän vain tärkeänä, että olen kunnon miehen

maineessa ja elän miten sattuu koettaen olla miellyttävä. Minä

rakastan vilpittömästi ihmisiä, — oi, paljon on minua paneteltu!

Täällä, kun asetun aika ajoin teille asumaan, kuluu elämäni niinkuin

se todella olisi jotakin, ja se miellyttää minua kaikkein enimmän.

Minähän itsekin, kuten sinäkin, kärsin siitä, mikä on haavetta, ja

siksi minä rakastankin teidän maista realismianne. Täällä teillä on

kaikki selvästi hahmoteltua, täällä on kaava, täällä on geometria,

mutta meillä on aina vain jonkinmoisia epämääräisiä yhtälöitä! Minä

kuljen täällä ja haaveilen. Minä pidän haaveilemisesta. Sitäpaitsi minä

muutun maan päällä taikauskoiseksi, — älä naura, pyydän: se juuri minua

miellyttääkin, että tulen taikauskoiseksi. Minä omaksun täällä kaikki

teidän tapanne: minusta on hauskaa käydä yleisessä saunassa, voitko

kuvitella, ja minusta on mieluisaa olla lauteilla hikoilemassa yhdessä

kauppiaitten ja pappien kanssa. Minun unelmani on — ruumiillistua,

mutta ihan ainaiseksi, johonkin paksuun, seitsemän puutaa painavaan

kauppiaan eukkoon ja uskoa kaikkea, mitä hän uskoo. Minun ihanteenani

on — mennä kirkkoon ja panna sinne kynttilä vilpittömin mielin,

jumal'auta, se on niin. Sillain ovat kärsimykseni lopussa. Minua on

ruvennut myös miellyttämään terveyden parantaminen täällä luonanne:

keväällä liikkui täällä rokkotauti, minä menin lastenhoitolaan ja

annoin rokottaa itseni, — jospa tietäisit, miten tyytyväinen olin sinä

päivänä: lahjoitin kymmenen ruplaa slaavilaisten veljien hyväksi!...

Mutta sinähän et kuuntele. Tiedätkö, sinä et tänään ole ensinkään

niinkuin tavallisesti, — jatkoi gentlemanni oltuaan vähän aikaa vaiti.

— Minä tiedän, että sinä kävit eilen lääkärissä... no, miten on

terveytesi? Mitä tohtori sanoi sinulle?

— Hölmö! — tokaisi Ivan.

— Sen sijaan sinä olet ylen viisas. Taasko sinä haukut? Enhän minä

oikeastaan kysynyt osanottavaisuudesta, vaan muuten vain. Voithan olla

vastaamatta. Nyt on taas reumatismia liikkeessä...

— Hölmö, — toisti Ivan.

— Sinä puhut vain omaasi, mutta minulla oli viime vuonna sellainen

reumatismi, että muistan sen vieläkin.

— Pirulla reumatismi?

— Miksikä ei, jos minä toisinaan esiinnyn ruumiillisessa muodossa. Kun

ruummiillistun, niin alistun myös sen seurauksiin. _Satanas sum et

nihil humanum a me alienum puto_.

— Kuinka, kuinka? _Satanas sum et nihil humanum_... se ei ole tyhmää

pirun sanomaksi!

— Olen iloissani, että puheeni lopulta oli mieleen.

— Mutta sitähän sinä et ole ottanut minulta, — pysähtyi Ivan yhtäkkiä

aivan kuin hämmästyneenä, — se ei ole koskaan tullut päähäni, se on

omituista...

— _C'est du nouveau, n'est-ce pas?_ Tällä kertaa minä menettelen

rehellisesti ja selitän asian sinulle. Kuule: unissa ja varsinkin

painajaisen aikana, joko vatsan epäkunnon tai muun semmoisen johdosta,

ihminen näkee toisinaan niin taiteellisia unia, niin monimutkaisen

ja reaalisen todellisuuden, sellaisia tapahtumia tai kokonaisen

tapahtumien maailman, jossa tapaukset kietoo yhteen sellainen juoni ja

jossa yksityiskohdat ovat niin yllättäviä, alkaen korkeimmista elämän

ilmiöistä aina viimeiseen paidannappiin, ettei, vannon sen sinulle,

Leo Tolstoi sepitä sellaista, ja kuitenkin näkevät tämmöisiä unia

toisinaan ei ollenkaan kirjailijat, vaan aivan tavalliset arki-ihmiset,

virkamiehet, kynäilijät, papit... Tässä on kokonainen tutkimustehtävä:

eräs ministeri tunnusti minulle itse, että hän saa parhaat aatteensa

nukkuessaan. No, niin on asia nytkin. Vaikka minä olenkin sinun

harhanäkysi, niin minä, kuten painajainenkin, puhun omaperäisiä

asioita, jommoisia ei tähän saakka ole tullut päähäsikään, niin että

minä en ollenkaan toistele sinun ajatuksiasi, ja kuitenkin minä olen

vain sinun painajaisesi enkä mitään muuta.

— Valehtelet. Sinun tarkoituksesi on nimenomaan saada uskomaan, että

sinä olet omia aikojasi olemassa etkä ole minun painajaiseni, ja nyt

sinä vakuutat itse olevasi uni.

— Ystäväni, tänään minä olen ottanut erikoisen menettelytavan ja

selitän sen sinulle myöhemmin. Odotahan, mihin minä pysähdyin? Niin,

minä vilustuin silloin, mutta en täällä teillä, vaan jo siellä...

— Missä siellä? Sano, miten kauan sinä viivyt luonani, etkö voi lähteä?

— huudahti Ivan miltei epätoivoissaan. Hän lakkasi kävelemästä,

istuutui sohvalle, nojasi taas kyynärpäänsä pöytään ja puristi molemmin

käsin päätään. Hän tempaisi päästään märän pyyheliinan ja paiskasi sen

vihoissaan pois: ilmeisesti siitä ei ollut apua.

— Sinun hermosi ovat epäkunnossa, — huomautti gentlemanni luontevan

huolettomasti, mutta kuitenkin aivan ystävällisen näköisenä. —

Sinä olet vihainen minulle siitä, että minä olen voinut vilustua,

ja kuitenkin se tapahtui aivan luonnollisella tavalla. Minulla oli

silloin kiire erääseen diplomaattiseen illanviettoon erään ylhäisen

venäläisen rouvan luo, joka tähtäili ministereitä. No, hännystakki,

valkea kaulaliina, hansikkaat ja kuitenkin minä olin vielä Herra

ties missä, ja tullakseni luoksenne maan päälle minun täytyi vielä

lentää halki avaruuden... tietysti se kestää vain silmänräpäyksen,

mutta tarvitseehan auringon sädekin auringosta tullakseen kokonaista

kahdeksan minuuttia, mutta nyt, ajattelehan, olin hännystakissa ja

avoimessa liivissä. Henget eivät palellu, mutta kun kerran olin

ruumiillistunut, niin... sanalla sanoen olin kevytmielinen ja lähdin

liitämään, mutta noissa avaruuksissa, siellä yläilmoissa mantereen

yläpuolella, siellähän on sellainen pakkanen... taikka mitä pakkasta se

olisi, — ei sitä toki voi pakkaseksi nimittääkään, voitko kuvitella:

sataviisikymmentä astetta alle nollan! Tunnetaanhan maalaistyttöjen

huvittelutapa: kolmenkymmen asteen pakkasessa antavat kokemattoman

nuolaista kirvestä; kieli jäätyy silmänräpäyksessä siihen kiinni ja

tomppeli repäisee siitä nahan, niin että veri virtaa; ja tämähän on

vain kolmenkymmen asteen pakkasessa, mutta sadanviidenkymmenen asteen

kylmyydessä tarvitsee luullakseni panna vain sormen kirveelle, niin se

on mennyttä kalua, jos... vain siellä on saatavissa kirves...

— Voiko siellä sitten olla saatavissa kirves? — keskeytti Ivan

Fjodorovitš yhtäkkiä hajamielisesti ja inhoten. Hän ponnisti kaikki

voimansa voidakseen olla uskomatta hourettaan ja estääkseen itseään

lopullisesti menettämästä järkeään.

— Kirves? — kysyi vuorostaan vieras ihmetellen.

— No niin, miten käy siellä kirveelle? — huudahti Ivan Fjodorovitš

yhtäkkiä rajun itsepintaisesti.

— Miten käy kirveelle avaruudessa? _Quelle idée!_ Jos se sattuu

joutumaan jonnekin edemmäksi, niin se luullakseni alkaa lentää

maan ympäri, itsekään tietämättä miksi, ollen sen seuralaisena.

Tähtitieteilijät laskevat kirveen nousun ja laskun ajat, Gatzuk ottaa

sen kalenteriin, siinä kaikki.

— Sinä olet tyhmä, sinä olet hirveän tyhmä! — sanoi Ivan vastaan

hangoitellen. — Valehtele viisaammin, muuten en kuuntele. Sinä tahdot

voittaa minut realismilla, saada minut vakuutetuksi, että olet

olemassa, mutta minä en tahdo uskoa, että sinä olet olemassa! En usko!

— Enhän minä valehtele, kaikki on totta; valitettavasti totuus ei

juuri milloinkaan ole älykästä. Huomaan, että sinä ehdottomasti odotat

minulta jotakin suurta ja ehkäpä ihanaakin. Se on hyvin ikävää, sillä

minä annan vain sitä, mitä voin...

— Älä filosofoi, aasi!

— Mitäpä filosofiaa siinä voi olla, kun koko oikea puoli on turtunut,

ähkin ja älisen. Olin etsimässä kaikelta lääketieteeltä apua: osaavat

oivallisesti tutkia, kertovat sinulle koko tautisi aivan kuin sormilla

laskien, no, mutta parantaa eivät osaa. Siinä sattui olemaan eräs

innostunut ylioppilas: »Jos te», sanoo, »kuolettekin, niin tiedättepä

kuitenkin täydelleen, mihin tautiin kuolitte!» Taaskin tuo heidän

tapansa lähettää spesialistien luo: me, mukamas, vain toteamme,

mutta menkää te sen ja sen spesialistin luo, hän parantaa teidät.

Kokonaan, kokonaan, sanon sen sinulle, on kadonnut entinen tohtori,

joka paransi kaikista taudeista, nykyjään kuulutetaan sanomalehdissä

vain spesialisteista. Jos nenäsi sattuu tulemaan kipeäksi, niin sinut

lähetetään Pariisiin: siellä muka eurooppalainen spesialisti parantaa

neniä. Tulet Pariisiin, hän tarkastaa nenän: minä voin, sanoo, parantaa

ainoastaan oikean sieraimenne, sillä vasempia sieraimia minä en hoida,

se ei ole minun erikoisalaani, mutta menkää minun luotani päästyänne

Wieniin, siellä parantaa erikoisspesialisti vasemman sieraimenne.

Mitä siis teet? Minä turvauduin kansanomaisiin parannustapoihin,

eräs saksalainen tohtori neuvoi hieromaan ruumista saunan lauteilla

hunajalla ja suolalla. Menin tekemään niin ainoastaan sen vuoksi,

että saisin käydä ylimääräisen kerran saunassa: tahrin koko ruumiini

eikä siitä ollut mitään hyötyä. Epätoivoissani kirjoitin kreivi

Matteille Milanoon; hän lähetti kirjan ja tippoja, jääköön hän Jumalan

huomaan. Ja ajattelehan: Hoffin mallas-ekstrakti auttoi! Ostin sitä

sattumalta, join puolitoista pulloa ja olisin voinut vaikka tanssia,

kaikki oli kuin pois pyyhkäisty. Päätin ehdottomasti painattaa hänelle

sanomalehtiin kiitokset, kiitollisuuden tunne vaati sitä, mutta

silloin, ajattelehan, alkoi uusi juttu: ei yksikään toimitus ottanut

sitä vastaan! »Se on kovin taantumuksellista», sanovat, »ei kukaan

sitä usko, _le diable n'existe point_.» »Painattakaa», neuvovat,

»nimettömästi». Naureskelen konttorihenkilökunnan kanssa: »Jumalaanhan

uskominen», sanon, »on meidän aikanamme taantumuksellista, mutta

minähän olen piru, minuun voi uskoa». — »Ymmärrämme», sanovat, »kukapa

ei uskoisi piruun, mutta sittenkään ei käy päinsä, suunta voi siitä

kärsiä. Onko tässä mikään pila kysymyksessä?» No, pilana, ajattelen,

tämä ei olisi älykästä. Eivät siis painaneet lehteen. Ja, uskotko,

tämä jäi ihan sydämelleni. Minun parhaat tunteeni, kuten esimerkiksi

kiitollisuus, ovat minulta muodollisesti kielletyt yksinomaan

yhteiskunnallisen asemani takia.

— Taasko lähdit filosofian alalle? — sanoi Ivan vihaisesti hampaitaan

kiristellen.

— Jumala minua varjelkoon, mutta eihän voi olla joskus valittamatta.

Minä olen paneteltu mies. Tässä sinä sanot vähän väliä, että minä olen

tyhmä. Näkyy, että olet nuori mies. Ystäväni, ei ole ainoastaan älystä

kysymys! Minulla on luonnostaan hyvä ja iloinen sydän, »laittelenpa

kaikenlaisia pieniä laulunäytelmiäkin». Sinä näyt ehdottomasti pitävän

minua harmaantuneena Hlestakovina, ja kuitenkin on minun kohtaloni

paljon vakavampi. Jokin aikojen alussa annettu päätös, josta en koskaan

ole päässyt selville, on osakseni määrännyt »kielteisyyden», mutta

samalla minä kuitenkin olen vilpittömästi hyväsydäminen ja aivan

kykenemätön suhtautumaan mihinkään kielteisesti. »Ei, mene ja suhtaudu

kielteisesti, ilman kielteisyyttä ei ole kritiikkiä», mutta mikä

aikakauslehti se sellainen olisi, jossa ei olisi »kritiikkiosastoa?»

Ilman kritiikkiä tulee vain »hoosianna». Mutta elämää varten ei riitä

tämä »hoosianna», tämän »hoosiannan» pitää käydä epäilysten ahjon

läpi, ja niin edespäin tähän tapaan. Minä muuten en puutu tähän

kaikkeen, minä en ole luonut enkä minä ole vastuussa. No, valittiin

syntipukki, pantiin kirjoittamaan kritiikkiosastoon, ja niin muodostui

elämä. Me ymmärrämme tämän komedian: minä esimerkiksi suorastaan

ja yksinkertaisesti vaadin tuhoamistani. Ei, elä, sanotaan, sillä

ilman sinua ei asioista tule mitään. Jos maan päällä kaikki olisi

järkevää, niin ei mitään tapahtuisikaan. Ilman sinua ei tule mitään

tapahtumia, mutta tapahtumia pitää olla. Niinpä nyt palvelen malttaen

mieleni, jotta olisi tapahtumia, ja teen järjetöntä käskyn mukaan.

Ihmiset pitävät kaikkea tätä komediaa vakavana asiana, vaikka he

kiistämättömästi ovat älykkäitä. Se onkin heidän tragediansa. No, ja

tietysti he kärsivät, mutta... kuitenkin he elävät, elävät reaalista,

ei fantastista elämää. Mitä iloa siinä olisikaan ilman kärsimystä;

kaikki muuttuisi vain loppumattomaksi rukoushetkeksi: se on pyhää,

mutta ikävänpuoleista. No, entä minä? Minä kärsin, mutta en kuitenkaan

elä. Minä olen X epämääräisessä yhtälössä. Minä olen jokin aave, jolta

ovat hävinneet kaikki loput ja alut, ja lopulta olen itsekin unohtanut,

miksi itseäni nimittäisin. Sinä naurat... ei, sinä et naura, sinä

suutut taas. Sinä olet ikuisesti suutuksissasi, sinä tahdot aina vain

järkeä, mutta minä toistan sinulle vieläkin, että minä antaisin kaiken

tuon tähtientakaisen elämän, kaikki virka-arvot ja kaiken kunnian

vain siitä, että voisin ottaa olomuodokseni seitsemän puutaa painavan

kauppiaaneukon sielun ja asetella kynttilöitä Jumalalle.

— Etkö sinäkään enää usko Jumalaan? — naurahti Ivan vihaisesti.

— Miten oikeastaan sanoisinkaan sen sinulle, jos sinä vain vakavasti...

— Onko Jumala olemassa vai eikö? — huudahti Ivan taas raivokkaan

itsepintaisesti.

— Ahaa, sinä puhut siis vakavasti? Ystäväni, en totisesti tiedä,

sanoitpa suuren sanan.

— Et tiedä, mutta näet Jumalan? Ei, sinä et ole omia aikojasi, sinä

olet — _minä_, sinä olet _minä_ etkä mitään muuta! Sinä olet roskaa,

sinä olet minun kuvitelmani!

— No niin, jos tahdot, minulla on sama filosofia kuin sinulla, se on

oikein sanottu. _Je pense, donc je suis_, sen minä tiedän varmasti,

mutta kaikki muu, mikä on ympärilläni, kaikki nuo maailmat, Jumala

ja itse saatanakin, — kaikki tuo on minulle todistamatonta, onko se

todellisena olemassa vai onko se vain minun emanaationi, minun _minäni_

johdonmukaista kehitystä, tuon minuuteni, joka on olemassa aikojen

alusta ja yksin... sanalla sanoen, minä katkaisen nopeasti puheeni,

sillä sinä hyppäät luultavasti heti paikaltasi ja rupeat tappelemaan.

— Kertoisit mieluummin jonkin anekdootin! — lausui Ivan kärsivästi.

— Anekdootti on, ja se koskee juuri meidän keskusteluaihettamme, tai

oikeastaan se ei ole anekdootti, vaan muuten vain, legenda. Sinä

soimaat minua uskon puutteesta: »Näet etkä usko.» Mutta ystäväni, enhän

minä ole ainoa sellainen, kaikilla meillä on nyt asiat sekaisin, ja se

kaikki johtuu teidän tieteistänne. Niin kauan kuin vielä oli atomeja,

viisi aistia, neljä alkuainetta, niin kaikki vielä sopi jollakin

lailla yhteen. Atomeja oli jo vanhassa maailmassa. Mutta kun me saimme

tietää, että te siellä keskuudessanne olitte keksineet »kemiallisen

molekyylin» ja »protoplasman» ja piru tiennee mitä kaikkea, — niin me

panimme hännän koipien väliin. Alkoi suoranainen järjettömyys; pääasia

oli taikausko, juorut; juorujahan on meilläkin yhtä paljon kuin teillä,

vieläpä hieman enemmänkin, ja lopulta ilmiantojakin, onhan meilläkin

eräs sellainen osasto, jossa otetaan vastaan määrätynlaisia »tietoja».

Niin on sitten tuo hurja legenda jo meidän keskiajaltamme, — ei teidän,

vaan meidän keskiajalta, — eikä kukaan sitä usko, ei edes meilläkään,

paitsi seitsemän puutaa painavat kauppiaaneukot, nimittäin taaskaan

ei teidän, vaan meidän kauppiaaneukot. Kaikkea, mitä teillä on, on

myöskin meillä, minä ilmaisen sinulle ystävyyden vuoksi tämän yhden

salaisuutemme, vaikka ei olekaan lupa. Tuo legenda koskee paratiisia.

Täällä maan päällä, muka, oli joukossanne eräs sellainen ajattelija ja

filosofi, »kaiken hän kielsi, lait, omantunnon, uskon» ja ennen kaikkea

— tulevan elämän. Hän kuoli, luuli joutuvansa suoraan pimeyteen ja

kuolemaan, mutta hänen edessään olikin — tuleva elämä. Hän hämmästyi ja

paheksui: »Tämä», sanoo, »on ristiriidassa vakaumukseni kanssa». Tämän

vuoksi hänet tuomittiinkin... se on, näetkö, anna minulle anteeksi,

minähän itse kerron mitä olen kuullut, tämä on vain legenda...

tuomittiin, näes, hänet kulkemaan pimeydessä kvadriljoona kilometriä

(meillähän lasketaan nyt kilometreissä), ja kun hän on kulkenut tämän

kvadriljoonan, niin hänelle avataan paratiisin ovet ja annetaan kaikki

anteeksi...

— Mutta mitä muita piinoja teillä on toisessa maailmassa paitsi

kvadriljoona? — keskeytti Ivan omituisen odotuksen vallassa.

— Mitä piinoja? Ah, älä kysykään: ennen oli minkä mitäkin, mutta

nyt ovat käytännössä enimmäkseen moraaliset, »omantunnon tuskat» ja

kaikkea tuommoista roskaa. Tämäkin on peräisin teistä, »tapojenne

lieventämisestä». No, ja kenelle tämä on ollut voitoksi? Siitä ovat

voittaneet vain tunnottomat, sillä mitä tunnonvaivoja semmoisella

on, jolla ei ensinkään ole omaatuntoakaan. Sen sijaan ovat joutuneet

kärsimään kunnon ihmiset, joilla on vielä jäljellä omatunto ja

kunnia... Sitä ovat reformit muokkaamattomalla maaperällä, kun ne

lisäksi vielä on kopioitu muukalaisista laitoksista, — vahinkoa niistä

vain on! Parempi olisi entisajan tuli. No, tuo kvadriljoonaan tuomittu

mies seisoi, katseli ja kävi tielle poikkiteloin: »En tahdo mennä,

periaatteen takia en lähde kulkemaan!» Ota sivistyneen venäläisen

ateistin sielu ja sekoita se kolme päivää ja kolme yötä valaskalan

vatsassa asustaneen profeetta Joonaan sieluun, — siinä on sinulla tuon

tielle pitkälleen käyneen ajattelijan luonne.

— Minkä päälle hän siihen kävi pitkälleen?

—- No, kaipa siinä oli jotakin, minkä päälle kävi. Ethän tee pilaa?

— Reippaasti tehty! — huudahti Ivan yhä tuon omituisen vilkkauden

vallassa. Nyt hän kuunteli odottamattoman uteliaisuuden valtaamana. —

No, siinäkö hän makaa vielä nytkin?

— Siinäpä se, ettei. Hän makasi melkein tuhat vuotta, mutta nousi

sitten ja lähti kulkemaan.

— Sepä vasta aasi! — huudahti Ivan ruveten hermostuneesti nauraa

hohottamaan ja ikäänkuin voimiaan ponnistellen yhä jotakin harkiten.

— Eikö ole samantekevää, makaako ikuisesti vai kulkeeko kvadriljoonan

virstaa? Siinähän on kulkemista biljoonaksi vuodeksi?

— Paljon pitemmäksikin aikaa, tässä ei vain ole käsillä lyijykynää ja

paperia, muuten voisi sen laskea. Mutta hän on aikoja sitten saapunut

perille, ja tästäpä anekdootti alkaakin.

— Miten on saapunut perille! Mistä hän on ottanut biljoonan vuotta!

— Sinä ajattelet koko ajan vain meidän nykyistä maatamme! Mutta onhan

nykyinen maamme saattanut ehkä itse jo biljoonan kertaa uudistua; no,

se on vähitellen kuollut, jäätynyt, halkeillut, hajonnut, haihtunut

alkutekijöihinsä, taas on ollut vettä mantereen päällä, sitten taas

pyrstötähti, taas aurinko, taas auringosta maa, — kenties tämä kehitys

on toistunut lukemattomia kertoja ja aina samalla tavalla, pikku

piirteitä myöten. Hirvittävän jonninjoutavaa ja ikävää...

— No, no, miten sitten kävi, kun hän tuli perille?

— Heti kun hänelle avattiin paratiisin ovet ja hän astui sisälle, niin

hän, ennenkuin oli ollut siellä kahta sekuntiakaan, — ja tämä kellon

mukaan sanottuna, kellon mukaan (vaikka minun käsitykseni mukaan hänen

kellonsa oli täytynyt jo kauan sitten hajota alkutekijöihinsä hänen

taskussaan matkalla), — ennenkuin oli ollut siellä kahta sekuntiakaan,

hän huudahti, että noitten kahden sekunnin takia kannatti kulkea ei

vain kvadriljoona, vaan kvadriljoona kvadriljoonaa, vieläpä se määrä

kvadriljoonannessa potenssissa! Sanalla sanoen hän lauloi »hoosiannan»

ja liioitteli vahvasti, niin että toiset siellä, jotka olivat vähän

jalommin ajattelevia, eivät ensiaikoina tahtoneet edes antaa kättä

hänelle: liian rajusti hän oli siirtynyt vanhoillisten joukkoon.

Venäläinen luonne. Toistan: tämä on legenda. Mistä hinnasta osti, siitä

möikin. Sellaisetpa käsitykset siis meillä siellä vallitsevat kaikista

näistä asioista.

— Minä olen saanut sinut kiinni! — huudahti Ivan melkein lapsellisen

riemun valtaamana aivan kuin lopullisesti olisi muistanut jotakin:

— tuon anekdootin kvadriljoonasta vuodesta, — sen olen minä itse

sepittänyt! Minä olin silloin seitsemäntoista vanha, olin lukiossa...

minä sepitin silloin tuon anekdootin ja kerroin sen eräälle

toverilleni, hänen nimensä on Korovkin, se oli Moskovassa... Tämä

anekdootti on niin luonteenomainen, etten minä ole voinut sitä ottaa

mistään. Minä olin sen unohtanut... mutta se muistui nyt tiedottomasti

mieleeni, — minulle itselleni, etkä sinä sitä kertonut! Niinkuin

tuhansia asioita johtuu toisinaan mieleen tiedottomasti, silloinkin kun

viedään mestattavaksi... unessa muistui mieleeni. Sinä juuri oletkin

tuo uni! Sinä olet uni eikä sinua ole olemassa!

— Kiihkosta, jolla sinä minut kiellät, — alkoi gentlemanni nauraa, —

minä tulen vakuutetuksi, että sinä kuitenkin uskot minuun.

— En vähintäkään! En usko sadasosaakaan!

— Mutta tuhannennen osan uskot. Homeopaattiset osathan ehkä

ovatkin kaikkein voimakkaimpia. Tunnusta, että uskot, no, vaikkapa

kymmentuhannesosaksi...

— En hetkeäkään! — huusi Ivan raivoissaan. — Minä muuten haluaisin

uskoa sinuun! — lisäsi hän äkkiä omituisesti.

— Ehee! Siinäpä sentään tunnustus! Mutta minä olen hyväntahtoinen, minä

autan sinua tässäkin. Kuule: minähän sain sinut kiinni etkä sinä minua!

Minä kerroin tahallani sinulle sinun oman anekdoottisi, jonka sinä olit

unohtanut, jotta sinä lopullisesti lakkaisit minuun uskomasta.

— Valehtelet! Ilmestymisesi tarkoituksena on saada minut uskomaan, että

sinä olet olemassa.

— Aivan niin. Mutta horjuminen, mutta levottomuus, mutta uskon ja

epäuskon taistelu — sehän on toisinaan sellainen kidutus tunnolliselle

ihmiselle, semmoiselle kuin esimerkiksi sinä, että parempi on mennä

hirteen. Nimenomaan tietäen, että sinä hitusen uskot minuun, minä

synnytin sinussa lopullisesti epäuskon kertomalla tämän anekdootin.

Minä kuljetan sinua edestakaisin uskon ja epäuskon välillä, ja

tässä minulla on omat tarkoitukseni: Uusi metodi: kun sinä kokonaan

menetät uskosi minuun, silloinhan sinä heti alat vakuuttaa minulle

vasten silmiä, että minä en ole uni, vaan olen todella olemassa,

kyllä minä sinut tunnen; silloinpa minä saavutankin tarkoitukseni.

Mutta tarkoitukseni on jalo. Minä heitän sinuun vain pienen pienoisen

uskonsiemenen, mutta siitä kasvaa suuri tammi — vieläpä semmoinen

tammi, että sinä sen tammen oksilla istuessasi haluat kuulua

»erakkoisien ja puhtaitten vaimojen» joukkoon; sillä suuresti, suuresti

sinä tätä salaisuudessa halajat, rupeat syömään heinäsirkkoja, vetäydyt

erämaahan sielusi pelastuksen takia!

— Siis sinä, lurjus, puuhaat sieluni pelastusta!

— Täytyyhän edes joskus tehdä hyvä työ. Sinä olet vihastunut, huomaan

minä, olet vihastunut!

— Narri! Entä oletko sinä koskaan koettanut vietellä noita tuollaisia,

jotka syövät heinäsirkkoja ja rukoilevat seitsemäntoista vuotta

autiossa erämaassa ja jotka jo ovat sammaltuneet?

— Ystäväni, sitähän minä vain olen tehnytkin. Voi unohtaa koko maailman

ja maailmat ja takertua yhteen tuommoiseen, sillä hän on kallisarvoinen

jalokivi; yksi tuollainen sielu saattaa toisinaan olla kokonaisen

tähtisikermän arvoinen, — meillähän on oma laskuoppimme. Se on

suuriarvoinen voitto! Ja monet heistä ovat toden totta sinun tasollasi

kehityksessä, vaikka sinä et sitä usko: voin nähdä samana hetkenä niin

pohjattoman syvää uskoa ja epäuskoa, että toisinaan näyttää riippuvan

vain hiuskarvasta — niin ihminen jo lentää »nurinniskoin kuperkeikkaa»

kuten näyttelijä Gorbunov sanoo.

— No, ja saitko pitkän nenän?

— Ystäväni, — huomautti vieras moralisoivasti, — pitkän nenän saaminen

on sentään parempaa kuin että toisinaan jää kokonaan nenättömäksi,

kuten äskettäin lausui eräs markiisi (lienee ollut spesialistin

hoidossa) ripittäytyessään rippi-isälleen jesuiittapapille. Minä olin

siinä läsnä — sepä vasta hauskaa oli. »Hankkikaa minulle takaisin,

sanoo, nenäni!» Ja lyö rintaansa. »Poikani», kiemuroi pater, »kaikki

täyttyy Kaitselmuksen tutkimattomien kohtaloitten mukaan, ja näennäinen

onnettomuus tuo toisinaan mukanaan harvinaisen, joskin näkymättömän

edun. Jos ankara kohtalo on vienyt teiltä nenän, niin teillä on tästä

se etu, ettei kukaan koko elämänne aikana uskalla teille sanoa,

että olette saanut pitkän nenän.» — »Pyhä isä, ei tämä ole mikään

lohdutus!» huudahtaa epätoivoissaan oleva mies. — »Minä päinvastoin

olisin ihastuksissani, jos koko elämäni ajan joka päivä saisin pitkän

nenän, kunhan se vain olisi asianmukaisessa paikassa!» — »Poikani»,

huokaa pater, »ei kaikkea hyvää voi vaatia samalla kertaa, ja tämä on

jo napinaa Kaitselmusta vastaan, joka ei tässäkään ole teitä hylännyt;

sillä jos te parutte niinkuin äsken, että mielellänne ottaisitte

pitkän nenän koko elämänne ajaksi, niin tässä on toivomuksenne jo

epäsuorasti täytetty, sillä kun te menetitte nenänne, niin te juuri

siten tavallanne saitte pitkän nenän...»

— Hyi, kuinka typerää! — huudahti Ivan.

— Ystäväni, minä tahdoin vain naurattaa sinua, mutta, vannon sen,

tämä on juuri oikeata jesuiittain kasuistiikkaa, ja vannon sinulle,

että kaikki tämä tapahtui pilkulleen niinkuin olen sinulle kertonut.

Tämä tapaus sattui äskettäin ja tuotti minulle paljon huolta.

Kotiinsa palattuaan onneton nuori mies ampui itsensä samana yönä;

minä olin hänen luonaan eroamattomasti viimeiseen hetkeen saakka...

Nuo jesuiittain pienet kojut, jossa saa tehdä tunnustuksia, ovat

todellakin minun hauskin huvitukseni elämän surullisina hetkinä. Kerron

sinulle vielä yhden tapauksen, aivan näinä päivinä sattuneen. Vanhan

paterin luo saapuu vaaleaverinen, pohjoismaalaisen näköinen, noin

kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö. Kaunotar, ruumiin muodot ja olemus

saavat ihan veden nousemaan suuhun. Hän kumartui, kuiskuttaa reiästä

paterille syntinsä. — »Kuinka, tyttäreni, oletteko tosiaankin taas

langennut?...» huudahtaa pater. »_O Sancta Maria_, mitä minä kuulen:

nyt aivan toisen kanssa. Miten kauan tätä oikein tulee jatkumaan ja

eikö teitä hävetä!» — »Ah, mon père», vastaa syntinen nainen silmät

täynnä katumuksen kyyneliä: — »_Ça lui fait tant de plaisir et à moi

si peu de peine_!» No, ajattelehan, millainen vastaus! Silloin minä jo

vetäydyin syrjään: siinä huusi itse luonto, se on, jos tahdot, parempaa

kuin itse viattomuus! Annoin heti hänelle hänen syntinsä anteeksi ja

käännähdin mennäkseni pois, mutta minun oli aivan samassa pakko palata

takaisin: kuulen paterin määräävän reiästä tytölle illalla kohtauksen,

— vaikka hän on vanha ukko, vahva kuin piikivi, mutta lankesipa

silmänräpäyksessä! Luonto, luonnon totuus pääsi oikeuksiinsa! Mitä,

taasko nyrpistät nenääsi, taasko olet äkäinen?

— Jätä minut, sinä jyskytät aivoissani painajaisena, josta olen

pääsemättömissä, — vaikeroi Ivan surkeasti voimatta mitään näylleen, —

minun on ikävä sinun kanssasi, sietämätöntä ja piinallista! Antaisin

paljon, jos saisin sinut karkoitetuksi!

— Toistan sinulle, vähennä vaatimuksiasi, älä vaadi minulta »kaikkea

suurta ja kaunista», niin saat nähdä, miten hyvät ystävykset meistä

tulee, — lausui gentlemanni vakuuttavasti. — Totisesti sinä olet

äkäinen minulle siitä, etten minä ilmestynyt sinulle jonkinmoisessa

rusohohteessa, »jyristen ja salamoiden», tulisin siivin, vaan esiinnyin

näin vaatimattomassa muodossa. On loukattu ensiksikin sinun esteettisiä

tunteitasi ja toiseksi sinun ylpeyttäsi: kuinka, muka, näin suuren

miehen luo on voinut tulla noin alhainen piru? Ei, sinussa on sentään

tuo romanttinen suoni, jota jo Belinski niin ivaili. Minkäpä sille voi,

olet nuori mies. Minä aioin äsken, kun tein lähtöä luoksesi, piloillani

esiintyä täysinpalvelleen todellisen valtioneuvoksen muodossa, miehen,

joka on ollut virassa Kaukaasiassa ja jolla on Leijonan ja Auringon

ritarimerkit hännystakissa, mutta minua peloitti kovin, sillä sinä

olisit antanut minulle selkään vain siitä syystä, että uskalsin

kiinnittää hännystakkiini Leijonan ja Auringon, enkä pannut siihen

vaikkapa vain Pohjantähteä tai Siriusta. Ja aina sinä vatkutat sitä,

että minä olen tyhmä. Mutta, hyvä Jumala, enhän minä pyydä ollakaan

sinun veroisesi älyssä. Kun Mefistofeles ilmestyi Faustin luo, todisti

hän itsestään, että hän tahtoo pahaa, mutta tekee vain hyvää. No,

tehköön hän miten tahtoo, minun laitani on päinvastoin. Minä olen

kenties ainoa ihminen koko luomakunnassa, joka rakastan totuutta ja

vilpittömästi tahdon hyvää. Minä olin läsnä, kun ristinpuussa kuollut

Sana meni taivaaseen kantaen sylissään hänen oikealle puolelleen

ristiinnaulitun ryövärin sielua, minä kuulin kerubien iloisen vinkunan,

kun he huusivat ja lauloivat: »hoosianna», ja serafien ukkosen

kaltaisen riemukarjunnan, joka sai taivaan ja koko maailmanrakennuksen

tärisemään. Ja silloin, vannon sen kaiken kautta, mikä on pyhää, minä

tahdoin yhtyä kuoroon ja huutaa kaikkien kanssa »hoosianna!» Se jo

oli lähdössä, se irtautui jo rinnasta... minähän, kuten tiedät, olen

hyvin tunteellinen ja taiteellisesti vastaanottavainen. Mutta terve

järki — oi, minun luontoni onnettomin ominaisuus — pidätti minua

nytkin sopivissa rajoissa, ja minä päästin hetken ohitseni! »Sillä

mitä», ajattelin minä sillä hetkellä, »mitä olisi seurannut minun

'hoosiannani' jälkeen? Heti olisi kaikki maailmassa sammunut eikä olisi

enää sattunut mitään tapahtumia.» Ja niinpä minun yksinomaan viran

puolesta ja yhteiskunnallisen asemani vuoksi oli pakko tukahduttaa

itsessäni hyvä momentti ja jäädä saastaan. Hyvästä ottaa joku itselleen

kaiken kunnian, ja minun osakseni on jätetty vain iljettäväisyydet.

Minä en kadehdi kunniaa elää toisten kustannuksella, minä en ole

kunnianhimoinen. Miksi kaikista maailman olennoista ainoastaan minut on

määrätty saamaan osakseni kaikkien kunnon ihmisten kiroukset, vieläpä

potkuja saappaitten kärjistä, sillä ruumiillistuessani minun on pakko

toisinaan kärsiä sellaisiakin seurauksia? Tiedänhän minä, että tässä

on salaisuus, mutta salaisuutta ei millään ehdolla tahdota minulle

ilmaista, koska minä silloin, päästyäni selville, mistä on kysymys,

kenties kiljaisen »hoosianna», ja silloin heti katoaa välttämätön

miinus ja koko maailma tulee järkeväksi, ja silloin tietysti on kaikki

lopussa, sanomalehdet ja aikakauskirjatkin, sillä kuka niitä silloin

tilaisi. Minähän tiedän, että loppujen lopuksi minä teen sovinnon,

minäkin kuljen kvadriljoonani ja saan tietää salaisuuden. Mutta siihen

mennessä kuin tämä tapahtuu minä oleilen ja mieltäni rohkaisten

täytän kutsumukseni: tuhoan tuhannen, jotta yksi pelastuisi. Miten

paljon esimerkiksi pitikään tuhota sieluja ja tahrata rehellisten

ihmisten mainetta, jotta saataisiin yksi ainoa vanhurskas Joonas,

johon nähden minua niin pahasti petkutettiin muinoin maailmassa! Ei,

niin kauan kuin salaisuus on ilmaisematta, on minulla kaksi totuutta:

toinen sikäläinen, heidän totuutensa, jota minä toistaiseksi en

tunne, ja toinen minun omani. Eikä vielä tiedetä, kumpi niistä on

rehellisempää... Oletko nukkunut?

— Vielä mitä, — ähki Ivan vihaisesti, — kaiken sen, mikä luonnossani on

typerää, jo ammoin elettyä, järkeni moneen kertaan jauhamaa, raatona

pois heitettyä, — sen sinä tuot minulle esiin aivan kuin uutuutena!

— En osannut nytkään olla mieliksi! Ja minä kun tahdoin imarrella sinua

kirjallisella esitystavalla: tuon »hoosiannan» taivaassa, senhän minä

todellakin kerroin hyvin? Sitten heti tuo sarkastinen sävy à la Heine,

mitä, eikö totta?

— Ei, minä en koskaan ole ollut sellainen lakeija! Kuinka sieluni on

voinut synnyttää sellaisen lakeijan kuin sinä?

— Ystäväni, minä tunnen erään erinomaisen ja perin miellyttävän

venäläisen herran: nuoren ajattelijan ja suuren kirjallisuuden sekä

kaunoasiain harrastajan, lupaavan »Suur-inkvisiittori» nimisen

runoelman tekijän... Häntä minä vain ajattelinkin!

— Minä kiellän sinua puhumasta »Suur-inkvisiittorista», — huudahti Ivan

kovasti punastuen häpeästä.

— No, entä »Geologinen mullistus»? Muistatko? Sepä vasta runoelma!

— Ole vaiti tai minä tapan sinut!

— Minutko sinä tapat? Ei, suo anteeksi, puhun puhuttavani. Minä

tulinkin nauttimaan tästä hauskuudesta. Oi, minä pidän intomielisten,

nuorten, elämänhalusta värisevien ystävieni haaveista! »Siellä on uusia

ihmisiä», päätit sinä jo viime keväänä hankkiutuessasi tulemaan tänne,

»he aikovat kukistaa kaikki ja alkaa antropofagiasta. Tyhmyrit, eivät

kysyneet minulta! Minun mielestäni ei tarvitse kukistaa mitään, pitää

vain hävittää ihmisestä jumala-aate, siitä on työ aloitettava! Siitä,

siitä on aloitettava, — voi sokeita, jotka eivät ymmärrä mitään! Kun

ihmiskunta luopuu viimeistä miestä myöten Jumalasta (ja minä uskon,

että tämä periodi tulee geologisten periodien tavoin), niin itsestään,

ilman antropofagiaa, luhistuu koko entinen maailmankatsomus ja, mikä

on tärkeintä, koko entinen moraali, ja sijalle tulee aivan uutta.

Ihmiset liittyvät yhteen ottaakseen elämältä kaiken, mitä se voi antaa,

mutta ehdottomasti vain tämän maailman onnea ja riemua. Ihminen tulee

suureksi jumalallisen, titaanisen ylpeyden hengen kautta, ja maailmaan

tulee jumalaihminen. Voittaessaan joka hetki aivan rajattomiin asti

luonnon tahdollansa ja tieteen avulla ihminen juuri sen kautta tuntee

joka hetki niin korkeata nautintoa, että se korvaa hänen kaiken

aikaisemman luottamuksensa taivaallisiin nautintoihin. Jokainen tulee

tietämään, että hän kuolee kokonaan, ylösnousematta, ja hän ottaa

kuoleman vastaan ylpeästi ja levollisesti niinkuin jumala. Hän ymmärtää

ylpeyden tähden, ettei hänellä ole syytä napista sen johdosta, että

elämää on ainoastaan silmänräpäys, ja silloin hän rakastaa veljeään

ilman palkkiota. Rakkaus tyydyttää vain silmänräpäyksen kestävää

elämää, mutta jo pelkkä tietoisuus sen hetkellisyydestä tekee sen tulen

yhtä voimakkaaksi, kuin sen ennen teki haudantakaisen ja loppumattoman

rakkauden toivo»... no ynnä muuta, ynnä muuta samaan suuntaan.

Herttaista!

Ivan istui painaen kiinni korviaan molemmin käsin ja katsellen maahan,

mutta koko hänen ruumiinsa alkoi vapista. Vieras jatkoi:

— Kysymys on nyt siitä, ajatteli nuori ajattelijani, onko mahdollista,

että sellainen periodi joskus tulee vai eikö. Jos se tulee, niin

kaikki on ratkaistu ja ihmiskunnan elämä järjestyy lopullisesti.

Mutta koska ihmiseen juurtuneen tyhmyyden tähden tämä kenties ei

tapahdu vielä tuhanteenkaan vuoteen, niin jokaisen, joka jo nyt tuntee

totuuden, on luvallista järjestää elämänsä aivan niinkuin hän tahtoo

uusille perustoille. Tässä mielessä hänelle »kaikki on luvallista».

Eikä siinä kyllin: vaikka tämä periodi ei koskaan tulisikaan, niin

koska Jumalaa ja kuolemattomuutta kuitenkaan ei ole olemassa, niin

uuden ihmisen on lupa tulla jumala-ihmiseksi, vaikkapa yksinään koko

maailmassa, ja tässä uudessa arvossaan tietysti hän saa kevein sydämin

hypätä kaikkien entisen orja-ihmisen siveellisten aitauksien yli,

jos se on tarpeellista. Jumalalle ei ole lakia! Mihin Jumala asettuu

seisomaan, siellä on jo Jumalan poika! Mihin minä asetun, siinä on heti

ensimmäinen paikka... »kaikki on luvallista» ja sillä hyvä! Kaikki tämä

on hyvin herttaista; mutta jos mielesi tekee olla veijari, niin miksi

sitä varten oikeastaan vielä tarvitaan totuuden hyväksyvä vahvistus?

Mutta sellainen on nykyaikainen venäläinen: ilman vahvistusta hän ei

rupea petkuttajaksikaan, siinä määrin hän rakastaa totuutta...

Vieras ilmeisesti puhuessaan viehättyi omaan kaunopuheisuuteensa,

koroitti yhä enemmän ääntään ja katseli ivallisesti isäntää. Mutta hän

ei saanut puhua loppuun: Ivan tempasi yhtäkkiä pöydältä juomalasin ja

paiskasi sen puhujaa vastaan.

— Ah, _mais c'est bête enfin!_ — huudahti tämä hypäten sohvasta ja

pudistellen sormillaan päältään teepisaroita. — Muisti Lutherin

mustepullon! Pitää minua unena ja paiskelee laseilla unta! Tämä on

naisten tapaista! Sitä minä epäilinkin, että sinä vain olit tukkivinasi

korvasi ja kuuntelit...

— Ulkoa kuului yhtäkkiä kova ja itsepintainen kolkutus ikkunanpieleen,

Ivan hypähti ylös sohvalta.

— Kuuletko, parasta on, että avaat, — huudahti vieras, — se on sinun

veljesi Aljoša, ja hän tuo sangen odottamattoman ja mielenkiintoisen

uutisen, minä vastaan sinulle!

— Ole vaiti, petturi, minä tiesin ennen kuin sinä, että se on Aljoša,

minä aavistin hänen tulonsa, eikä hän tietystikään suotta tule,

tietenkin hänellä on »uutinen!»... — huudahti Ivan raivostuen.

— Avaa toki, avaa hänelle. Ulkona on lumimyrsky, ja hän on veljesi.

_Monsieur, sait-il le temps qu'il fait? C'est à ne pas mettre un chien

dehors_...

Kolkutus jatkui. Ivan tahtoi rientää ikkunan luo; mutta oli kuin jokin

olisi äkkiä sitonut hänen jalkansa. Hän ponnisti kaikki voimansa

katkaistakseen siteensä, mutta turhaan. Kolkutus akkunaan kävi yhä

voimakkaammaksi ja kuuluvammaksi. Viimein siteet yhtäkkiä katkesivat ja

Ivan Fjodorovitš hypähti sohvalta. Hän katseli hurjasti ympärilleen.

Molemmat kynttilät olivat miltei loppuun palaneet, juomalasi, jonka

hän juuri oli viskannut vierastansa vastaan, seisoi hänen edessään

pöydällä, eikä vastapäisellä sohvalla ollut ketään. Koputus ikkunan

kehykseen jatkui tosin itsepintaisesti, mutta ei ollenkaan niin

kovasti kuin hänestä äsken unessa oli tuntunut, vaan päinvastoin hyvin

hillitysti.

— Tämä ei ole unta! Ei, minä vannon, ettei se ollut unta, se kaikki oli

äsken todella täällä! — huudahti Ivan Fjodorovitš, syöksyi ikkunan luo

ja avasi tuuletusruudun.

— Aljoša, minähän kielsin tulemasta! — huudahti hän tylysti veljelleen.

— Sano lyhyesti: mitä sinä tahdot? Lyhyesti, kuuletko?

— Tunti sitten Smerdjakov hirttäytyi, — vastasi Aljoša ulkoa.

— Mene ulkoportaitten luo, minä avaan sinulle heti, — sanoi Ivan ja

lähti avaamaan Aljošalle.

10.

»Hän sen sanoi!»

Tultuaan sisälle Aljoša kertoi Ivan Fjodorovitšille, että vähän enemmän

kuin tunti sitten oli hänen asuntoonsa juossut Maria Kondratjevna

ja ilmoittanut Smerdjakovin tappaneen itsensä. »Menen sisään hänen

luokseen korjaamaan pois teekeitintä, ja hän on seinustalla naulassa

riippumassa.» Aljošan kysymykseen: »Oletteko ilmoittanut asianomaiseen

paikkaan?» oli hän vastannut, ettei ollut ilmoittanut kenellekään, vaan

»suoraan rientänyt ensin teidän luoksenne ja kulkenut juoksujalkaa koko

matkan». Hän oli kuin sekaisin päästään, kertoi Aljoša, ja värisi kuin

lehti. Kun Aljoša oli yhdessä hänen kanssaan juossut heidän taloonsa,

niin hän oli löytänyt Smerdjakovin yhä riippumassa. Pöydällä oli

lappu: »Lopetan elämäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään

ole syytettävä.» Aljoša oli jättänyt tämän lapun paikoilleen pöydälle

ja mennyt suoraan poliisipäällikön luo, ilmoittanut tälle koko asian,

»ja sieltä suoraan sinun luoksesi», lopetti Aljoša katsellen tarkasti

Ivanin kasvoja. Koko kertomuksensa aikana hän ei ollut kääntänyt

silmiään pois hänestä, aivan kuin veljen kasvojen ilmeessä jokin olisi

häntä suuresti hämmästyttänyt.

— Veljeni, — huudahti hän äkkiä, — sinä olet varmaankin hyvin sairas!

Sinä katselet etkä näytä ymmärtävän puhettani.

— Hyvä on, että sinä tulit, — lausui Ivan ikäänkuin mietteissään ja

aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullutkaan Aljošan huudahdusta. — Minäpä

tiesin, että hän on hirttäytynyt.

— Keneltä sait tietää?

— En tiedä keneltä. Mutta minä tiesin. Tiesinkö minä? Niin, hän sanoi

minulle. Hän sanoi sen äsken juuri minulle...

Ivan seisoi keskellä huonetta ja puhui edelleen yhtä miettivänä ja

katsellen maahan.

— Kuka _hän_? — kysyi Aljoša katsahtaen tahtomattaan ympärilleen.

— Hän on pujahtanut pois.

Ivan nosti päänsä ja hymyili hiljaa:

— Hän pelästyi sinua, sinua kyyhkyläistä. Sinä olet »puhdas kerubi».

Sinua Dmitri nimittää kerubiksi. Kerubi... Serafien ukkosenkaltainen

riemukarjunta! Mitä on serafi? Kenties kokonainen tähtisikermä.

Mutta kenties koko tähtisikermä onkin vain jonkinmoinen kemiallinen

molekyyli... On olemassa Leijonan ja Auringon tähtisikermä, etkö tiedä

sitä?

— Veljeni, istuudu! — lausui Aljoša pelästyneenä. — Istuudu Jumalan

tähden sohvaan. Sinä hourailet, käy makaamaan tyynyä vastaan, kas näin.

Tahdotko märän pyyheliinan päähäsi? Kenties se tekee olon paremmaksi?

— Anna pyyheliina, se on tuossa tuolilla, viskasin sen äsken siihen.

— Tässä ei ole sitä. Älä ole huolissasi, minä tiedän, missä se

on; tässä se on, — sanoi Aljoša löydettyään huoneen toisesta

nurkasta Ivanin pesupöydän luota puhtaan, vielä kokoon taitetun ja

käyttämättömän pyyheliinan. Ivan katsoi omituisesti pyyheliinaan; oli

kuin hänen muistinsa olisi silmänräpäyksessä palannut.

— Odota, — sanoi hän nousten sohvalta, — äsken, tunti takaperin, minä

otin tämän saman pyyheliinan tuolta ja kastelin sen vedessä. Käärin sen

päähäni ja paiskasin tänne... kuinka se on kuiva? Toista pyyheliinaa ei

ollut.

— Kääritkö sinä tämän pyyheliinan päähäsi? — kysyi Aljoša.

— Kyllä, ja kävelin huoneessa, tunti takaperin... Miksi kynttilät ovat

palaneet niin pieniksi? Paljonko kello on?

— Kohta kaksitoista.

— Ei, ei, ei! — huudahti yhtäkkiä Ivan. — Se ei ollut uni! Hän oli, hän

istui täällä, tuolla sohvalla. Kun sinä koputit ikkunaan, paiskasin

minä häntä vastaan juomalasin... tämän... Odota, minä olen ennenkin

nukkunut, mutta tämä uni ei ole uni. Ja on ollut ennenkin. Minä näen,

Aljoša, nykyään unia... mutta ne eivät ole unia, vaan tulevat valveilla

ollessani, minä kävelen, puhun ja näen... mutta nukun. Mutta hän istui

tässä, hän oli, kas tuolla sohvalla... Hän on hirveän tyhmä, Aljoša,

hirveän tyhmä, — alkoi Ivan yhtäkkiä nauraa ja rupesi astelemaan

huoneessa.

— Kuka on tyhmä? Kenestä sinä puhut, veli? — kysyi Aljoša taas

surullisena.

— Piru! Hän on ruvennut käymään luonani. Kaksi kertaa on ollut,

melkeinpä kolmekin. Hän ärsytteli minua sillä, että minä muka olen

äkäinen, kun hän on yksinkertaisesti piru eikä tulisiipinen saatana

ukkosen jyrinässä ja salamoissa. Mutta hän ei ole saatana, sen hän

valehtelee. Hän on vieraan nimen anastaja. Hän on yksinkertaisesti

piru, jonninjoutava pieni piru. Hän käy saunassa. Riisu hänet

alastomaksi, niin varmasti löydät hännän, pitkän, iljettävän, aivan

kuin tanskalaisella koiralla, arssinan pituisen, pörrökarvaisen...

Aljoša, sinä olet paleltunut, sinä olet ollut lumessa, tahdotko teetä?

Mitä? Kylmää? Tahdotko, niin käsken panna tulelle? _C'est à ne pas

mettre un chien dehors_...

Aljoša juoksi nopeasti pesulaitteen luo, kostutti pyyheliinan, sai

Ivanin taas istuutumaan ja pani märän pyyheliinan hänen päänsä

ympärille. Itse hän istuutui hänen viereensä.

— Mitä sinä minulle vähän aikaa sitten puhuit Lisestä? — alkoi Ivan

taas. (Hän oli tullut hyvin puheliaaksi.) — Lise miellyttää minua. Minä

sanoin sinulle hänestä jotakin rumaa. Minä valehtelin, hän miellyttää

minua... Pelkään huomenna Katjan puolesta, pelkään kaikkein enimmän.

Tulevaisuutta. Hän hylkää huomenna minut ja polkee jalkojensa alle.

Hän luulee, että minä mustasukkaisuudesta hänen takiansa syöksen

turmioon Mitjan! Niin, hän luulee sitä! Mutta eihän! Huomenna risti,

mutta ei hirsipuu. Ei, minä en hirttäydy. Tiedätkö, etten minä koskaan

voi riistää itseltäni henkeä, Aljoša! Johtuuko se alhaisuudesta, vai

kuinka? Minä en ole pelkuri. Elämänhalusta! Mistä minä tiesin, että

Smerdjakov on hirttäytynyt? Niin, hän sen minulle sanoi...

— Ja oletko sinä vahvasti vakuutettu, että joku on istunut tässä? —

kysyi Aljoša.

— Tuossa sohvassa, nurkassa. Sinä olisit ajanut hänet pois. Ja

sinähän ajoitkin hänet pois: hän katosi, kun sinä tulit. Minä pidän

sinun kasvoistasi, Aljoša. Oletko tietänyt, että minä pidän sinun

kasvoistasi? Mutta _hän_ — se olen minä, Aljoša, minä itse. Kaikki,

mikä minussa on alhaista, kaikki, mikä minussa on halpamaista ja

halveksittavaa! Niin, minä olen »romantikko», hän on huomannut sen...

vaikka se onkin panettelua. Hän on hirveän tyhmä, mutta tällä hän

saa yliotteen. Hän on viekas, eläimellisen viekas, hän tiesi, millä

minut saa raivostumaan. Hän ärsytti minua koko ajan sillä, että

minä uskon häneen, ja sillä hän sai minut kuuntelemaan itseään. Hän

veti minua nenästä niinkuin poikanulikkaa. Muuten hän sanoi minulle

paljon totta minusta. Minä en koskaan olisi sanonut sitä itselleni.

Tiedätkö, Aljoša, tiedätkö, — lisäsi Ivan hirveän vakavana ja ikäänkuin

luottamuksellisesti, — minä tahtoisin hyvin mielelläni, että hän

todellakin olisi _hän_ eikä minä!

— Hän on kiusannut kovasti sinua, — sanoi Aljoša katsoen osaaottavasti

veljeään.

— Hän ärsytti minua! Ja, tiedätkö, ovelasti, ovelasti: »Omatunto!

Mitä on omatunto? Minä teen sen itse. Miksi minä sitten kidun?

Tottumuksesta. Yleismaailmallisen inhimillisen tottumuksen vuoksi, joka

on seitsemäntuhatta vuotta vanha. Tottukaamme siitä pois ja olkaamme

jumalia.» — Hän sen sanoi, hän sen sanoi!

— Vaan et sinä, et sinä? — huudahti Aljoša voimatta hillitä itseään ja

katsoen kirkkain silmin veljeään. — No, vähät hänestä, anna hänen olla

ja unohda hänet! Vieköön hän mukanaan pois kaiken sen, mitä sinä nyt

kiroat, älköönkä tulko koskaan takaisin.

— Niin, mutta hän on ilkeä. Hän pilkkasi minua. Hän oli röyhkeä,

Aljoša, — lausui Ivan vavahdellen loukkaantumisesta. — Mutta hän

panetteli minua, hän panetteli monessa suhteessa. Valehteli minusta

minulle itselleni vasten silmiä. »Oi, sinä menet suorittamaan hyveen

sankaritekoa, ilmoitat, että olet tappanut isäsi, että palvelija on

sinun yllyttämänäsi tappanut isäsi...»

— Veli, — keskeytti Aljoša, — hillitse itseäsi: et, sinä ole tappanut.

Se ei ole totta!

— Hän sen sanoi, hän, ja hän tietää sen. »Sinä olet menossa

suorittamaan hyveen sankaritekoa, mutta hyveeseen sinä et kuitenkaan

usko — se juuri sinua suututtaa ja kiusaa, sentähden sinä olet niin

kostonhimoinen.» — Tätä hän sanoi minulle minusta itsestäni, ja hän

tietää, mitä puhuu...

— Sinä sitä puhut eikä hän! — huudahti Aljoša surullisena. — Ja sinä

puhut sairaana, houreissa, itseäsi kiusaten!

— Ei, hän tietää mitä puhuu. »Sinä», sanoo hän, »menet ylpeydestä,

asetut seisomaan ja sanot: 'Minä olen murhaaja, ja mitä te

kiemurtelette kauhusta, te valehtelette! Minä halveksin teidän

mielipiteitänne, halveksin teidän kauhistustanne.'» Tätä hän sanoi

minusta, ja yhtäkkiä hän sanoo: »Tiedätkö, sinä tahtoisit, että he

kehuisivat sinua: Hän, mukamas, on rikollinen ja murhaaja, mutta

kuinka jalot tunteet hänellä onkaan, hän tahtoi pelastaa veljensä ja

tunnusti!» Mutta tämä on valhetta, Aljoša! — huudahti Ivan yhtäkkiä

silmät säkenöiden. — Minä en tahdo, että roskaväki minua kehuu! Sen hän

valehteli, Aljoša, hän valehteli, vannon sen sinulle! Minä paiskasin

senvuoksi juomalasin häntä vastaan, ja se meni säpäleiksi hänen

naamaansa.

— Veli, rauhoitu, lakkaa! — pyyteli Aljoša.

— Ei, hän osaa kiusata, hän on julma, — jatkoi Ivan kuulematta häntä. —

Minä aavistin aina, miksi hän käy luonani. »Olkoonpa», sanoo hän, »että

menit ylpeydestä, mutta ainahan oli olemassa toiveita, että Smerdjakov

julistetaan syylliseksi ja hänet lähetetään pakkotyöhön, että Mitja

pääsee vapaaksi ja sinut tuomitaan ainoastaan _siveellisesti_ —

kuuletko, hän ivaili tällä! — ja toiset sinua kehuvat. Mutta nyt on

Smerdjakov kuollut, hirttäytynyt, — no, kuka siellä oikeudessa nyt

sinua yksin uskoo? Mutta sinähän menet, menet, sinä menet kuitenkin,

olet päättänyt mennä. Mitä varten sinä menet tämän jälkeen?» Se on

kauheata, Aljoša, minä en kestä tällaisia kysymyksiä. Kuka uskaltaa

tehdä minulle semmoisia kysymyksiä?

— Veli, — keskeytti Aljoša jähmettyen kauhusta, mutta yhä ikäänkuin

toivoen, että saa Ivanin tulemaan järkiinsä, — kuinka hän on voinut

puhua sinulle Smerdjakovin kuolemasta ennen minun tuloani, kun ei

kukaan vielä tietänyt siitä eikä kukaan ollut ennättänytkään saada

siitä tietoa?

— Hän sanoi, — lausui Ivan lujasti panematta kysymykseenkään, että

asiaa voisi epäillä. — Tästä hän vain puhuikin, jos niin tahdot. »Ja

jos sinä edes», sanoo, »uskoisit hyveeseen: olkoot uskomatta minua,

menen periaatteen takia. Mutta sinähän olet porsas, aivan samoin kuin

Fjodor Pavlovitš, ja mitä sinulle merkitsee hyve? Miksi sinä vääntäydyt

sinne, jos sinun uhrisi ei vie mihinkään tuloksiin? Siksi vain, että

sinä itsekään et tiedä, minkä tähden menet! Oi, sinä antaisit paljon,

saadaksesi itse tietää, minkä tähden menet! Ja niinkuin muka olisit

päättänyt mennä! Sinä et vielä ole päättänyt! Sinä tulet koko yön

istumaan ja hautomaan päätöstä: Mennäkö vai ei? Mutta sinä menet

kuitenkin ja tiedät, että menet, itse tiedät, että koetapa päättää

miten tahansa, niin ratkaisu ei riipu sinusta. Menet, koska et uskalla

olla menemättä. Miksi en uskalla, — arvaa se itse, siinä on sinulle

arvoitus!» Nousi ja lähti. Sinä tulit ja hän lähti. Hän sanoi minua

pelkuriksi, Aljoša! _Le mot de l'énigme_, että minä olen pelkuri! »Ei

tuollaisista kotkista ole liitelemään korkeuksissa!» Sen hän lisäsi,

sen hän lisäsi! Ja Smerdjakov puhui samaa. Hänet pitää tappaa! Katja

halveksii minua, olen jo kuukauden ajan huomannut sen, ja Lisekin alkaa

halveksia! »Menet, jotta sinua kehuttaisiin», — se on petomainen valhe!

Ja sinäkin jo halveksit minua, Aljoša. Nyt rupean taas vihaamaan sinua!

Ja petoakin minä vihaan, petoakin vihaan! En tahdo pelastaa petoa,

mädätköön pakkotyössä! Olen ruvennut laulamaan hymniä! Oi, huomenna

menen, asetun heidän eteensä ja syljen heitä kaikkia vasten silmiä!

Hän hyppäsi ylös raivostuneena, paiskasi pois päästään pyyheliinan ja

alkoi uudelleen astella huoneessa. Aljoša muisti äskeiset sanat: »on

kuin nukkuisin valveillani... Kävelen, puhun ja näen, mutta nukun».

Oli kuin juuri noin olisi nyt tapahtunut. Aljoša ei poistunut hänen

luotaan. Hänen päähänsä välähti ajatus juosta lääkärin luo ja tuoda

hänet tänne, mutta hän ei uskaltanut jättää veljeään yksikseen: ei

ollut ketään, jonka silmälläpidettäväksi hänet olisi voinut antaa.

Viimein Ivan alkoi vähitellen kokonaan menettää muistinsa. Hän puhui

yhä edelleen, puhui vaikenematta, mutta aivan sekavasti. Hän äänsi

huonosti sanatkin ja horjahti yhtäkkiä pahasti paikallaan. Mutta Aljoša

ennätti tukemaan häntä. Ivan antoi viedä itsensä vuoteelle, Aljoša

riisui häneltä jotenkuten vaatteet ja laittoi hänet makuulle. Itse

hän istui vuoteen ääressä vielä pari tuntia. Sairas nukkui sikeästi,

liikahtamatta, hiljaa ja tasaisesti hengittäen. Aljoša otti tyynyn ja

kävi sohvalle makaamaan riisuutumatta. Ennen nukkumistaan hän rukoili

Mitjan ja Ivanin puolesta. Ivanin sairaus kävi hänelle ymmärrettäväksi:

»Ylpeän päätöksen tuskat, syvä omatunto!» Jumala, johon hän ei uskonut,

ja Hänen totuutensa olivat valtaamassa sydämen, joka yhä vieläkään ei

tahtonut alistua. »Niin», liikkui Aljošan mielessä hänen jo maatessaan

pää tyynyllä, »niin, kun kerran Smerdjakov on kuollut, niin Ivanin

todistusta ei kukaan usko; mutta hän menee ja todistaa!» Aljoša hymyili

hiljaa: »Jumala voittaa!» ajatteli hän. »Joko hän nousee ylös totuuden

valossa, tai... hän sortuu vihaan, kostaen itselleen ja kaikille siitä,

että on palvellut sitä, mihin ei usko», lisäsi Aljoša katkerasti ja

rukoili taas Ivanin puolesta.