»Acqua Acetosa!» »Roba Vecchia!» »Rannocchie!»
Huudot kaduilla kaikuivat Navonan läpi, piazza oli täynnä väkeä,
ja tuntemattomatkin tervehtivät toisiaan kulkiessaan kaduilla,
kun Roma astui kotiinsa. Vanha garibaldilainen toivotti hänelle
hyvää pääsiäistä, ja asunnon ovella seurakunnan pappi, joka oli
pääsiäiskäynnillään talossa ja ruiskutti vihkivettä huoneisiin, hymyili
hänelle ja antoi hänelle siunauksensa. Vanha Francesca asetti kakkuja,
makkaroita ja munia pöydälle ja piilotti sitten kätensä selkänsä taakse
huudahtaen:
»Arvatkaapa signora, mitä minä annan teille!»
Se oli kirje, ja vanha vaimo loisti pelkästä ilosta ja onnesta
antaessaan sen Romalle.
»Trinità dei Montin portinvartia toi sen», sanoi hän, »ja hän kertoi
minulle, että luostarissa nyt on Angelica-niminen maallikkosisar, sekä
pelkäsi, että seuraavat kirjeet ehkä joutuvat hukkaan... Ettekö ole
iloinen kirjeestänne, signora? Minä luulin signoran vallan kuolevan
ilosta ja annoin miehelle kuusi soldia.»
Roma käänteli kirjettä käsissään ajatellen, kuinka hän ennen oli
iloinnut saadessaan kirjeen Rossilta ja miettien, voisiko hän ollenkaan
avata tätä.
»Niin minäkin tein siihen aikaan, kun Tommaso oli sodassa. Mutta nyt
on pääsiäinen, signora, eikä Pyhä Neitsyt anna teille pahoja uutisia
tänään. Kuulkaa! Tuolla kaikuu Gloria. Minä kuulen aina kirkonkellot
pääsiäislauantaina. Kun tulin kuuroksi, oli Giuseppe pieni lapsi, ja
minä otin kääreet pois hänen jaloistaan, ja hän käveli ensi kerran. Voi
minun pientä raukkaani... Mutta minä saatan signoran itkemään.»
Kirje oli Zürichistä ja sisälsi seuraavaa:
»Rakas Romani! — Sinun kirjeesi näyttävät juoksevan kilpaa minun
kanssani, jossa kilpajuoksussa minä nähtävästi voitan. Minun täytyi
lähteä Berliinistä, ennenkuin kauan viipynyt postini ennätti saapua
Lontoosta, ja nyt näyttää varmalta, että minun pitää lähteä Zürichistä
ennenkuin kirjeeni saapuvat Berliinistä. Siitä syystä en ole kuullut
sinusta viikkokausiin — en sitten kun kirjoitit ystävästäsi,
muistathan — ja minä olen levoton tietämään mitä sinulle on tapahtunut
sill'aikaa.
Tulin Sveitsiin toissapäivänä, koska asiat ovat käyneet hyvin
kiireellisiksi. Täällä meillä on viimeinen kansainvälisen
johtokuntamme kokous ennenkuin palaan Italiaan. Kokous on huomenna,
perjantaina, ja lauantaiaamuna lähden Roomaan.
Kuinka toisenlainen palaamisen! on oleva kuin pakoni muutamia viikkoja
sitten! Silloin olin epätoivon vallassa, nyt olen täynnä toivoa.
Silloin sieluni oli epäilysten raatelema, nyt se on täynnä varmuutta.
Silloin aatteeni oli unelma, nyt se on todellisuus!
Oi Roma, minun Romani, kuinka suloista on elää. Maailma ei ole mikään
Getsemane, ja kun miehen omaksi on annettu niin suloinen olento kuin
sinä, annettakoon hänelle anteeksi, jos hän unohtaa kaikki pelkoa
kuiskaavat äänet. Joskus olen kuunnellut niitä tämän pitkän ja
kiduttavan vaitiolon aikana ja silloin olen tehnyt itselleni kamalia
kysymyksiä. Mitä tapahtuu armaalleni siellä vihollisten keskellä? Mitä
hän saa kärsiä minun tähteni? Hän on uljas ja kestää kaikki, mutta
menettelinkö oikein, kun jätin hänet sinne? Bruno kuoli ennemmin kuin
petti minut, ja armaani on valmis tekemään enemmän — tuhat kertaa
enemmän hänen silmissään — hän näkisi ennemmin minun kuolevan kuin
panisi vaaranalaiseksi asian, joka on minulle monta kertaa kalliimpi
kuin elämäni.
Älä säikähdä tällaista puhetta, armas. Sydämeni syvyydessä
tunnen, ettei mitään kauheata ole tapahtuva. En ole koskaan ollut
niin varma tulevaisuudesta. Mitä ajanmerkkejä näen kaikkialla!
Englannissa, huolimatta väliaikaisesta taantumisesta, Ranskassa,
huolimatta armeijan voimasta, Saksassa, huolimatta vanhoillisesta,
ahdasmielisestä hallinnosta, ja itse Venäjälläkin, tuossa despotismin
vanhassa linnoituksessa, huolimatta heikontuneen tsaarikunnan
suonenvetoisista kouristuksista ja meidän omassa, armaassa
Italiassamme, huolimatta Vatikaanin jyrinästä ja Kvirinaalin
salamoista!
Addio, carissima! Säilytä minut sydämessäsi, sillä lempi on vahva
kuin kuolema. Jos rakkautemme voisi kasvaa, kasvaisi se tällaisten
koettelemusten jälkeen. Voi hyvin, armas! Hoida hyvin sitä kallista
elämää, jota ilman minä en voi elää. Muistatko, että helmikuun 2 p:nä
erosimme pimeässä kirkon ovella, ja nyt on pääsiäinen ja ylihuomenna
saamme kuulla pääsiäiskellojen soittoa! Kevät on tullut, ja luonnon
muuttumattomassa muuttuvaisuudessa näen ihmiskunnan ylösnousemuksen ja
kuuntelen Jumalan ylistystä.
Et voi vastata tähän kirjeeseen, rakas, sillä minä olen jo matkalla
Roomaan, kun se saapuu sinulle, mutta sinä voit sähköttää minulle
Chiassoon. Tee niin! Minä haen sähkösanomapojan heti, kun juna
seisahtuu asemalla. Kerro, että olet onnellinen ja voit hyvin sekä
odotat minua, niin luulen näkeväni suloisten huuliesi hymyn ja
silmiesi säihkyn isänmaani kynnyksellä.
Junani saapuu Roomaan sunnuntaiaamuna kello seitsemän. Ehkä olisin
voinut saapua jo lauantai-iltana, mutta eräästä syystä en tahtonut.
Saanko kuiskata sen? En olisi voinut mennä hotelliin, kun sinä
olet niin lähellä — se ei olisi ollut inhimillistä, vai mitä? —
enkä olisi tahtonut mennä Navonalle ennenkuin olemme lopullisesti
vihityt Capitolissa, koska meidän oli pakko siirtää tuo toimitus
tuonnemmaksi. Epäilen hiukan, onko kirkollisella vihkimisellämme
laillista voimaa, koska toinen meistä on kastamaton. Tule vastaani
siis asemalle sunnuntaiaamuna ja anna minun ensimmäiseksi nähdä sinun
kasvosi tullessani Roomaan. Sitten... anna minun kuulla äänesi ja anna
sydämesi riemuita.