Kapusiinilainen ei vastannut.
»Isä Pifferi, minä kysyn teiltä, kuka hän on?»
Kapusiinilainen ei vastannut vieläkään, ja paavi hymyili tuskallisesti
koskettaen munkin käsivartta hyväilevin liikkein ja sanoi sitten:
»Älkää peljätkö pyhää isää, carissimo. Jos tuo lapsiparka, joka
mieluummin tahtoi kuolla kuin uhrata miehensä, saattoi olla niin tyyni
ja uljas...»
»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »kun pyysitte tuota nuorta naista
syyttämään Davido Rossia, ajattelitte tätä ainoastaan kirkon ja sen
päämiehen vihollisena, jonka tarkoitus on molempien hävittäminen ja
järjestetyn yhteiskunnan tuhoaminen — eikö niin?»
Paavi nyökkäsi.
»Pyhä isä, jos... jos olisitte tiennyt, että hän oli jotakin muuta...
jotakin lähempää... esimerkiksi... jonkun papin sukulainen, olisitteko
vaatinut hänen syyttämistään kumminkin?»
Vanha kapusiinilainen oli vaivoin lausunut sanansa, mutta paavi vastasi
lujalla äänellä: »Se ei olisi muuttanut asiaa, poikani. Pyhä raamattu
ei peitä Juudaksen syntiä. Pitäisikö siis meidän peittää niiden synnit,
jotka kuuluvat oman perheemme piiriin?»
»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »jos teille olisi sanottu, että hän
on sukua teidän omaan ympäristöönne kuuluvalle papille...»
Hän vaikeni ja paavi vastasi hiukan vapisevalla äänellä: »Se ei
sittenkään olisi muuttanut asiaa. Kaikkivaltiaan viholliset vartioivat
yöt ja päivät, ja tulisiko pyhää kirkkoa alentaa hänen palvelijainsa
heikkouden tähden?»
»Pyhä isä, jos... jos teille olisi kerrottu... että hän oli kardinaalin
sukulainen?»
Paavi koetti hillitä itseään. »Sittenkään ei asia olisi muuttunut. Olen
vanha ja heikko, mutta Jumala olisi vahvistanut minua, ja vaikka minun
olisi pitänyt uhrata oikea käteni tai antaa ruumiini poltettavaksi,
niin...»
Hänen äänensä vapisi ja sammui. Syntyi hetken äänettömyys.
»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen kääntäen katseensa pois, »jos olisi
sanottu, että hän on mitä läheisintä sukua itselleen paaville...»
Paavin risti putosi, hän vapisi ja nousi istuimeltaan. »Silloin...
silloinkin... ei olisi... mutta tapahtukoon Jumalan tahto», virkkoi
hän, mutta ei voinut sanoa sen enempää.
Samassa pääsiäiskellot alkoivat soida. Pietarin-kirkon syvä-ääninen
kello kajahti ensin iloisesti kajahtaen ja sitten muut kellot kaupungin
kirkoissa yhtyivät riemusoittoon. Katedraalissa oli esirippu alttarin
edessä reväisty kahtia, ja laulettiin Gloria in Excelsis.
Silloin valkopukuinen pappi astui paavin huoneeseen ja sanoi polvistuen
keskelle lattiaa: »Pyhä isä, ilmoitan teille suuren ilon. Halleluja!
Herra on noussut kuolleista.»
Paavi koetti nousta istuimeltaan, mutta ei voinut. »Auttakaa minua,
monsignor», sanoi hän heikosti, ja pappi nosti hänet seisomaan. Sitten
hän nojautuen papin olkapäähän astui yksityisen kappelinsa ovelle.
Tultuaan sinne kääntyi hän isä Pifferiin, joka aikoi hiljaa poistua
huoneesta.
»Hyvästi, carissimo», sanoi hän surkealla äänellä, mutta
kapusiinilainen ei voinut vastata.
Hetken kuluttua paavi oli yksin. Pienen kappelin kaari-ikkunoiden
edessä riippui punaiset uutimet, mutta kellojen kaiku, urkujen hyminä
ja laulavan kansan äänet, kun suurta Hallelujaa veisattiin, kuuluivat
tuohon pimeään huoneeseen asti. Mutta yli kaikkien äänien alttarin
portailla makaava paavi kuuli yhden ainoan äänen, joka sanoi: »Sinä,
Jeesuksen Kristuksen edustaja! Sinä, kallio, jolle Vapahtaja rakensi
kirkkonsa! Sinä, Jumalan ääni! Sinä erehtymätön! Sinä, joka istut
maailman ylimmällä istuimella — _muista, että olet maan tomua vain_!»