Vatikaanissa kerrottiin, että paavi ei ollut maannut koko yönä.
Palveluksessa oleva kamariherra, jonka velvollisuus oli valvoa, kun
pyhä isä odotti unta, sanoi kuulleensa hänen rukoilevan pimeänä yönä,
ja kerran hän oli laulanut virrenkin.
Paaville tuo yö oli ollut ankara itsetutkistelun yö. Kuvia hänen
elämästään kulki ohi nopeasti vaihdellen ja pulputen esiin pimeydestä
kuin valovirta, joskus häviten, joskus taas tullen näkyviin.
Ensin hänen mieleensä sukelsi kardinaalikokous, sitten nuo kolme
ääntenlaskijaa, joista hän itse oli yhtenä. Sitten ensimmäinen istunto,
toinen istunto ja kolmas istunto ja hänen oma nimensä yhä uudestaan
kaikuen, kun hän luki äänestyslippuja kovalla äänellä, jotta kaikki
kuulisivat. Yksi ääni vielä hänelle, sitten taas, sitten taas; hänen
pelkonsa, hänen pyörtymisensä, kardinaalin lempeä ääni, joka sanoi:
»Levätkää hetkinen, veljeni.» Sitten seurasi vaali ja tuo peloittavan
juhlallinen tunne, että Jumala oli hänet valinnut, sitten melkein
yliluonnollinen ilo tuona juhlallisena hetkenä, jolloin hänestä tuli
Kristuksen edustaja maan päällä.
Sitten hän astui vaalisalin hämärästä päivän valoon, ja hänet
julistettiin Kaikkivaltiaan edustajaksi, Jumalan käskyläiseksi,
erehtymättömäksi. Sitten hän näki synkän kappelin, valkoisen ja
punaisen pukunsa, kalastajasormuksen, suuren ihmisjoukon piazzan
kimmeltelevien valkeiden valossa, sitten seurasi hiljaisuus ja sitten
kajahti kardinaalidiakonin kirkas ääni ilman läpi: »Ilmoitan teille
ilon — kunnianarvoisa kardinaali Leone on valittu paaviksi ja ottanut
nimekseen Pius X.» Sitten hopeatorvet alkoivat soida, ja tuhannet
ihmisäänet huusivat riemuhuutoja, ihmisjoukot liikkuivat, ilokellot
kertoivat tuon uutisen kaikissa Rooman kirkoissa, että Jumala oli
antanut maailmalle uuden kuninkaan ja paavin.
Kuinka pitkä aika tuosta tuntui kuluneen! Ja mitä muuta sitten oli
tapahtunut? Kymmenen vuotta vangittuna samassa talossa pääsemättä
koskaan kauemmaksi kuin tuon pienen maatilkun rajalle, näkemättä
koskaan muiden kasvoja kuin niiden, jotka polvistuivat hänen
jalkainsa juuressa, kuulematta koskaan muita ääniä kuin niiden, jotka
ylistivät häntä Kaikkivaltiaan edustajana! Mutta siitä huolimatta
hän oli tuntenut ainoastaan yhden päämäärän, ajatellut yhtä ainoata
ajatusta, hautonut yhtä ainoata toivoa, yhtä ainoata unelmaa —
maallisen vallan saavuttamista, kirkon valtaa koko maailman yli,
evankeliumin kulta-aikaa, jolloin Kristus itse edustajansa persoonassa
oli hallitseva kansaansa, jolloin Ikuinen Kaupunki annettaisiin
laillisen kuninkaansa haltuun, jolloin Pietarin pyhä miekka perustaisi
hengellisen ja maallisen hallituksen ja rakentaisi sen Jumalan
valtakunnan, joka oli leviävä yli kaikkien valtakuntien maan päällä!
_Christus vincit, Christus regnat, Christus triumphat!_
Sitten myöhään yöllä paavi nukahti ja unen haltia antoi hänen nähdä
unen. Se oli toinen kuva — kuva, joka oli seurannut häntä hyvin usein
sekä nukkuessa että valvoessa tuon suuren päivän jälkeen, jolloin hän
astui parvekkeelle ja häntä tervehdittiin jumalana. Hän sanoi sitä
aavistukseksi. Ympäristö oli aina sama. Himmeä huone, kappeli, alttari,
hän itse polvillaan ja joku kumartuneena hänen ylitseen ja kamala ääni
huutaen hänen korviinsa: »Sinä Kristuksen edustaja! Sinä tuo kallio,
jolle Vapahtaja rakensi kirkkonsa! Sinä Jumalan ääni! Sinä erehtymätön!
Sinä, joka istut maailman ylimmällä istuimella — _muista, että olet
maan tomua_!»
Paavi heräsi säpsähtäen ja poistaakseen kiusalliset ajatuksensa hän
sytytti tulen, asettui istumaan vuoteelleen ja ottaen kirjan yöpöydältä
alkoi lukea. Se oli katolilainen legenda isästä, joka oli tuomittu
tuhoamaan poikansa tai kärsimään sen, että poika tuhoaa hänet. He
olivat eronneet pojan ollessa nuorena, ja nyt, kun he taas tapasivat
toisensa, olivat he vihollisia ja poika veti miekkansa isäänsä vastaan
tietämättä kuka hän oli.
Yksitellen nuo kertomuksen eri tapahtumat liittyivät eilispäivän
tapahtumiin, ja Vatikaanin vanha, yksinäinen mies — lapseton, heimoton,
koditon huolimatta kaikesta ympäröivästä komeudesta ja erossa kaikista
ihmissiteistä — rupesi ajattelemaan asioita, jotka olivat vielä
vanhempia kuin hänen vaalinsa paaviksi — asioita, jotka luonto näytti
lempeästi haudanneen peittoon haudan ruohoin ja kukin.
Hän näki suloiset, nuoret kasvot, kainot ja luottavaiset. Sitten
seurasi järistys, joka pani maan vapisemaan jalkain alla, rikoksen
ja häpeän tunne, käsittämätön, aiheeton, mieletön, mutta pysyväinen,
suuri nöyryytyksen aika, uuden maailman avautuminen, vaatimaton
asema luostarinsa, apulaisena keittiössä. Sitten ääretön kaiho ja
levottomuus, poistuminen luostarista, munkkilupaus, armeliaisuustyöt,
matkoja vieraisiin maihin ja alituista hakemista julman kaupungin
kaduilla sen yhden löytämiseksi, joka oli kadonnut, mutta jota ei
koskaan löytynyt.
Paavi laski pois kirjan ja sammutti valon. Sitten hän rukoili ja lauloi
virren.
Kun Cortis toi paaville aamiaisen aamuhämärässä (sillä Vatikaanissa
noustaan aikaisin), kuiskasi kamariherra makuusuojan ulkopuolella
palvelijalle: »Pyhä isä on puhunut enkelien kanssa koko yön.»
Aamulla oli paavillinen jumalanpalvelus Pietarinkirkossa
juhlakulkueineen ja messuineen ylösnousemuksen muistoksi, mutta paavi
ei ottanut osaa siihen. Hän istui yksin yksinkertaisessa huoneessaan,
jossa uutimet olivat vedetyt vuoteen eteen, ja piteli ristiä, joka
riippui hänen kaulassaan, sekä odotti pääsiäiskellojen kaikua.
Pieni ovi koridoriin avautui hiljaa, ja isä Pifferi astui huoneeseen.
»Miten ovat asiat?» kysyi paavi.
»Kaikki on ohi», sanoi kapusiinilainen.
»Jaksoiko lapsiparka... kestää sen?»
»Hyvin uljaasti, teidän pyhyytenne.»
»Eikö hän osoittanut heikkoutta? Ei pyörtynyt, eikä murtunut lopussa?»
»Päinvastoin, hän oli tyyni — aivan tyyni ja rauhallinen.»
»Kiitos Jumalan!»
»Se oli aivan ihmeellistä. Vaimo syytti miestään ja kumminkin pysyi
tyynenä, hirvittävän tyynenä.»
»Jumala auttoi häntä kantamaan taakkaansa. Jumala auttakoon meitä
kaikkia tuskan hetkellä.»