Kun kauhujen kuningasta ei enää voinut estää tulemasta, lähetti
kreivitär hakemaan pappia. Ennen hänen tuloaan kreivitär tahtoi
välttämättömästi pukeutua aamutakkiin, jota hän oli käyttänyt ilon ja
voiman päivinään vastaanottaessaan tuttaviaan.
Mustakauhtanainen pappi tuli, ja kreivitär näkyi ilmeisesti säikähtävän
nähdessään hänet. Mutta hän oli yksinkertainen mies, joka uskoi,
mitä opetti, koettamatta kovin syvästi ymmärtää sitä, ja parilla
hellällä sanalla hän tyynnytti kreivittären. Kreivitär oli aivan kuin
leikattavana ollut henkilö, eikä hän aluksi voinut suostua olemaan
kahdenkesken papin kanssa. Kun hän vihdoin oli voittanut tuon kammonsa,
pelkäsi hän, että huoneen ovet eivät ole aivan lukossa ja että ihmiset
kuuntelevat avaimen rei’istä. Pappi tyynnytti häntä siinäkin suhteessa
ja lankesi toiselle polvelleen, jotta kreivitär voisi kuiskata hänen
korvaansa.
Kreivittären tunnustuksen aikana Roma istui omassa huoneessaan,
sydämessä pelko, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Jotain
persoonallista ja hyvin tuttua liikkui hänen sielussaan. Hän kuuli
silloin tällöin papin äänen epäselvän hyminän, jota seurasi kuiskaukset
ja nyyhkytykset.
Tunnustusta kesti neljännestunnin, ja sitten pappi tuli pois huoneesta.
»Nyt on sukulaisenne sopinut Jumalan kanssa», sanoi hän, »ja nyt hänen
tulee saada pyhä sakramentti, viimeinen voitelu ja apostolinen siunaus.»
Hän meni valmistamaan näitä toimituksia, ja englantilainen sisar tuli
tapaamaan Romaa. »Kreivitär on kuin toinen ihminen nyt jo», sanoi hän,
mutta Roma ei mennyt sairaan huoneeseen.
Pappi palasi puolen tunnin kuluttua. Hänellä oli mukanaan
kaksi apulaista, joista toinen kantoi ristiä ja lippua, toinen
vihkivesimaljaa ja roomalaisen kirkon käsikirjaa. Sisar ja Felice
vastaanottivat heidät ovella, sytytetyt kynttilät kädessä.
»Rauha olkoon tälle talolle!» sanoi pappi.