Posti oli tuonut Rossille kirjeen Romalta.
»Rakas, rakas ystävä! — Kaikki on lopussa! En välitä hänestä enää!
En välitä hänestä enää! Tuo tuntematon ja näkymätön neitonen, joka
on tuleva sisarekseni, tai oikeammin, joka ei ole tuleva ja jonka ei
pidä tulla sisarekseni, ei ansaitse ajatustakaan. Te sanoitte, että
hän on hyvä ja uljas ja jalomielinen, mutta kumminkin uskottelette
minulle, että hän rakastaa rikkautta ja mukavuutta ja loistoa ja
että hän ei voisi niistä luopua edes suloisimman seikan tähden, mikä
ikinä voi tulla naisen elämään. Onpas hän koko olento! Millaiseksi
hän vaimoa ajattelee? Se on kai lelliteltävä leikkikalu, nukke, joka
on sievästi puettava ja jota on polvella kiikuteltava! Koska hän on
sellainen nainen, niin kyllä tiedän, miksi häntä nimitän. Tuo sana on
kieleni kärjessä ja sormeni päässä ja kynäni terässä, ja minun tekisi
hirveästi mieli kirjoittaa se, mutta en kaiketi uskalla. Mutta älkää
ikinä enää puhuko minulle semmoisen naisen uljuudesta.
Minä sanon uljaaksi sellaista naista, joka on miehensä ystävä, ja jos
hän ymmärtää mitä on olla miehen ystävä sanan täydessä merkityksessä,
niin hän ei pelkää uhrauksia, eikä mitään luokkaerotuksia ole olemassa
heidän välillään. Vaimon ylpeys kuoli samalla hetkellä kuin rakkaus
leimahti hänen katseessaan, ja jos ihmiset puhuvat hänelle rakastetun
miehen köyhyydestä tai halvasta suvusta, niin hän vastaa nauraen:
'Totta on, että hän on köyhä, mutta sitä suurempi kunnia hänelle, että
vaikka hän oli köyhäinkodin poika ja ilman isän ja äidin turvaa, hän
nyt on suuri mies, ja minä olen ylpeä hänestä, eikä kaiken maailman
rikkaudet voi minua erottaa hänestä.'
Oh, kuinka minä toivoisin, että osaisin puhua tuolle naiselle.
Olin kai ajatellut häntä hyvin paljon eilisiltana, sen jälkeen kun
kirjeenne tuli, sillä aamupuoleen yötä heräsin ja näin sitten suloisen
unen. Olin olevinani hovitanssiaisissa Kvirinaalissa ja olin komeammin
puettu ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Ja nuo hyvät, kunniamerkeillä
koristetut ihmiset olivat hyvää minulle, ja minä tanssin tanssimistani
kirkkaassa valossa, mutta koko ajan sydämeni oli poissa pimeässä
erään luona, joka ei voinut olla tanssisalissa, ja kun minä pääsin
pakenemaan, juoksin hänen luokseen, ja hän tuli luokseni, sulki
minut syliinsä ja suuteli minua, ja minä sanoin: 'Ota minut, puserra
minut rintaasi, ole mies, pidä kiinni minusta, eikä kukaan voi meitä
erottaa!'»
Mutta hyvänen aika! Minä otaksun, että Teidän hieno ystävänne, joka
rakastaa itseään niin paljon enemmän kuin hän rakastaa rakkautta,
pitäisi minua hyvän tungettelevana ja ehkäpä huonona naisena,
mutta unelmieni nainen ei välittäisi paljon siitä, ja jos te
olisitte kertonut hänelle ole vanne köyhä sekä vapaaehtoisesti että
välttämättömyyden pakosta, hän olisi riistänyt kaikki timanttinsa
yltään heti.
Yhden seikan sanon vielä tuon olemattoman sisareni puolesta, joka ei
koskaan tule olemaan sisareni. Se on, että Te petytte luullessanne
hänen tyytyvän eroon, jonka syytä hän ei tiedä. On kyllä kaunista,
että kiitätte hänen kauneuttaan ja nuoruuttaan ja luonnollista mielen
raittiuttaan, jotka muka tulevat haihduttamaan tämän ohimenevän
tunteen. Mutta ehkäpä tuo tunne ei olekaan niin aivan ohimenevä. Miten
hänelle silloin käy, jos Te poistutte hänen elämästään? Ettekö ole
ajatellut sitä? Tietysti ette? Minä kerron Teille kuinka käy. Huntu!
Ajatelkaapa sitä! Kuolema, joka ei ole kuolema, mutta julmempi sitä.
Sillä ei ole kuoleman rauhaa eikä välttämättömyyttä eikä sovitusta.
Tyttö rakastaa miestä, mutta saa ajatella häntä kuin kuollutta ja
ehkä itkeä hiukan hänen tähtensä, koska musta varjo on tullut heidän
väliinsä ja kaikki on murtunut. Ja mies rakastaa tyttöä ja itkee
sydämessään, ja nuo kyyneleet polttavat häntä kuin palava tuli.
Ei, ei, ei! Sisar-parkani! Älkää olko niin julma hänelle! Täällä
pimeydessä melkein voin uskotella, että hän on minä ja minä olen hän.
Se on kovin itserakasta, eikö niin? Mutta sanoinhan, että olen Eevan
tytär. Joka tapauksessa olen taistellut kovasti hänen puolestaan ja
voittanut Teidät täydellisesti. Nyt en enää sano: 'Tahdotteko mennä
hänen luokseen?' Te tahdotte — minä tiedän, että menette.
Huomenna menen taas parlamentin istuntoon. Tahdon tietysti nähdä,
kuinka tuo sekasorto loppuu, mutta en tahtoisi mitenkään enää pyytää
pääsylippua samalta taholta kuin ennen ja olisin onnellinen ja ylpeä,
jos Te tahtoisitte lähettää minulle lipun omassa nimessänne, jotta
saisin kerran mennä sinne Teidän siipienne suojassa. Arvaan, että se
olisi piletti kansan lehterille, mutta sitä enemmän pitäisin siitä,
koska juuri koetan vieraantua niistä ihmisistä, jotka jo liian kauan
ovat elämääni myrkyttäneet.
Kuvapatsaani on jo tullut marmorinhakkaajalta ja minun pitäisi
viimeistellä sitä, mutta en ole tehnyt mitään tänään. Olen koettanut,
mutta sielun hehku oli poissa, ja minä vain turmelin kuvaa.
Ei kuulu vielä mitään M:stä, ja sydänvereni hyytyy tuosta vaitiolosta.
Mutta miksi minä pelkäisin, kun Te ette pelkää? Teidän ystävänne ystävä