X.

Ennen kello kahta seuraavana päivänä parlamentti oli jo aivan täynnä

väkeä. Kuninkaallinen istuin ja kunniakatos olivat poistetut, ja niiden

sijalla oli presidentin tavallinen penkki. Presidentin penkkiä alempana

oli ministerien pöytä ja sen kymmenen tuolia oli vielä tyhjinä.

Ministerien pöydän ja ensimmäisen ympyrärivin välillä oli tyhjä paikka,

jossa ei ollut muuta kuin virallisten pikakirjoittajain pöytä.

Jäsenten paikat olivat enimmäkseen täynnä, vaikka muutamat jäsenet

vielä seisoivat pienissä ryhmissä lattialla. Keskilehterillä oli

kaksi riviä sanomalehtimiehiä, muutamat piirtäen, toiset kirjoittaen

selittäviä alkulauseita. Sivulehterit olivat täynnä senaattoreita,

valtiomiehiä, naisia ja tavallista yleisöä.

Kun pääministeri oli asettunut paikoilleen kylmänä, tyynenä,

hymyilevänä, moitteettomassa puvussa ja kukka napinlävessä,

tervehdittiin häntä muutamin kättentaputuksin, ja naisten

lehteriltä kuului viuhkojen hiljainen kahina. Vastapuolueen johtaja

vastaanotettiin vähemmän huomattavalla tavalla, ja kun Davido Rossi

astui paikalleen äärimmäisessä vasemmistossa, kuului suhinaa ja

supatusta.

Sitten astui presidentti sisään kirjuriensa ympäröimänä ja kävi

istumaan keskimmäiselle istuimelle nuoren kuninkaan kuvapatsaan

juurelle. Vahtimestarit, joilla oli valkoisen, punaisen ja vihreän

kirjavat nauhat käsivarsissaan, seurasivat häntä kantaen salkkuja

ja pieniä tarjottimia vesipulloineen ja laseineen. Puhelu lakkasi,

ja presidentti soitti vieressä olevaa kelloa sekä ilmoitti istunnon

alkaneen.

Ensimmäinen tärkeä tehtävä sinä päivänä oli vastauksen antaminen

kuninkaan puheeseen, ja presidentti kutsui esiin sen jäsenen, jolle

tämä oli uskottu tehtäväksi. Nuori parlamentinjäsen, kirjailija,

astui silloin ministerien tuolien takana olevan aitauksen luo ja luki

painetusta paperista kaunopuheisen vastauksen hallitsijalle.

Vastaus kertasi kuninkaan puheen eri pykälät hyväksyvin lausein.

Hänen majesteettinsa parlamentti iloitsi kuullessaan, että hallitus

aikoi lisätä armeijan voimaa ja tehoa. Se iloitsi myöskin siitä,

että hengen ja omaisuuden turvallisuutta vahvistettaisiin sellaisten

toimenpiteiden avulla, joiden tarkoituksena on lakia ja järjestystä

häiritsevien rikoksellisten rankaiseminen. Eniten kaikesta se iloitsi

siitä, että nuo rikkaruohon tapaiset yhdistykset, jotka kylvävät

kapinan ja anarkismin siemeniä kansaan, masennettaisiin sillä tavoin,

että painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset kokonaan

muutettaisiin.

Kun hän oli lukenut tuon painetun paperinsa, alkoi hän esittää

vastausta erityiskohtiin.

Kuninkaan ja hallituksen ehdotusta armeijan enentämiseksi hänen ei

tarvinnut sen enempää käsitellä. Se ei kaipaa mitään suosituspuheita.

Kansa rakastaa isänmaataan ja on valmis uhraamaan viimeisen

veripisaransa sen puolustukseksi. Ainoat henkilöt, jotka eivät tahdo

kannattaa kuningasta hänen harrastuksissaan armeijan hyväksi, ovat

kansan ja hallitsijasuvun salaisia vihollisia ja liitossa heidän

vastustajiensa kanssa.

»Tämä», jatkoi puhuja, »saattaa meidät seuraavaan pykälään

vastauksessamme hänen majesteettinsa armolliseen puheeseen. Me

tiedämme, että äskenmainituissa yhdistyksissä on vallan erilaisia

voimia liittoutunut keskenään — sosialismin, tasavaltalaisuuden,

uskottomuuden ja anarkismin voima on yhtynyt kirkon ja Vatikaanin

voimiin.

»Niin luonnolliset viholliset tarjoavat kättä toisilleen kukistaakseen

kansan ja hallituksen. Kirkko, jolle me vakuutimme vapauden sen

uskonnollisten oikeuksien käytössä, maksaa jalomielisyytemme kylvämällä

vihan siemeniä valtiota vastaan. Sen sanomalehdet ja papit kirjoittavat

ja opettavat, että valtakunnan laitoksista ei tarvitse välittää. Kirkon

ruhtinas, joka kovaäänisesti saarnaa rauhaa muulle maailmalle, ei

koskaan avaa huuliaan valittamatta maallisen valtansa menettämistä.

Tuolla valituksella ei tietysti ole mitään tarkoitusta, ellei se ole

aiottu kiihoittamaan kansaamme veljessotaan tai yllyttämään Euroopan

hallituksia tarttumaan aseisiin hänen puolestaan.»

Tämä vastaanotettiin melkein yleisillä kättentaputuksilla, joiden

aikana puhuja sekoitti itselleen lasin jäävettä maljasta, jonka

vahtimestari toi hänelle. Sitten hän joi sen ja jatkoi:

»Tämän lisäksi, hyvät herrat, kirkko kannattaa kaikkea kiihoitusta,

jonka yllykkeenä on viha valtiota vastaan, ja hallitus tietää,

että muutamat henkilöt, jotka ovat vannoneet uskollisuuden valan

hallitsevalle kuninkaalle tämän parlamentin jäseninä, ovat läheisessä

suhteessa Vatikaanin lähettiläiden ja pappien kanssa.»

Nyt syntyi levottomuutta. Vasemmiston jäsenet vastustivat äänekkäästi

huutaen: »Se ei ole totta», ja samassa koko seurakunnan kielet ja

käsivarret joutuivat vilkkaaseen liikkeeseen. Presidentti soitti

kelloaan, ja puhuja lopetti:

»Kiinnittäkööt molemmat puolueet huomionsa tuohon salaiseen liittoon,

jottei se koskaan enää voisi käyttää köyhyyden ja tyytymättömyyden

voimia häiritäkseen julkista järjestystä.»

Kun puhuja istui, kiirehtivät hänen ystävänsä hänen ympärilleen

puristamaan hänen kättään ja onnittelemaan.

Sitten jäsenten ja yleisön silmät kääntyivät Davido Rossiin. Hän

istui käsivarret ristissä ja pää kumarassa, kun hänen puoluelaisensa

äänekkäästi vastustivat puhetta. Ojentaen paperin presidentille hän

sitten nousi ja sanoi:

»Pyydän saada esittää lisäyksen parlamentin vastaukseen kuninkaan

puheeseen.»

»Teillä on sanan vuoro», sanoi presidentti.

Davido Rossi luki lisäyksensä. Majesteetin jalkain juuressa se nöyrästi

esitti sen mielipiteen, että nyt ei ollut otollinen aika panna uusia

taakkoja kansan niskoille armeijan lisäämiseksi, sillä kansa ei

jaksanut niitä kantaa enää. Kurjuus ja kärsimykset olivat nousseet

ylimmilleen. Kansan surun malja oli täysi.

Muutamat jäsenistä naurahtivat. Kuului huutoja »järjestykseen!»

»hävetkää!» ja sitten uudistui nauru. Presidentti soitti kelloaan, ja

vihdoin syntyi taas hiljaisuus. Davido Rossi alkoi puhua tyynellä,

päättävällä äänellä.

»Jos», sanoi hän »tuo viittaus, että tämän parlamentinjäseniä on

liitossa paavin ja Vatikaanin kanssa, tarkoittaa minua ja minun

puoluettani, niin vallan yksinkertaisesti kiellän sen. Ja koska toivon,

että tuo parjaus ei uudistu enää, sanon nyt kerta kaikkiaan, että

paaviuden ja meidän edustamamme kansan välillä ei ole eikä koskaan voi

olla mitään yhteistä. Ajallisissa asioissa paaviuden teoria vastustaa

kansanvaltaisuuden teoriaa. Kansanvaltaisuuden teoria samoin vastustaa

paaviuden teoriaa. Toinen vaatii taivaallista hallitsemisoikeutta

paavin persoonassa, siksi että hän on paavi. Toinen kieltää kaiken

taivaallisen oikeuden, paitsi kansan oman oikeuden hallita itseään.

»Paavin ajallinen valta joko Roomassa tai koko maailmassa voidaan

perustaa ainoastaan siihen periaatteeseen, että paavi on itsevaltias

ainakin periaatteellisesti, vaikka kohta ei käytännössä, ja että

paavi on erehtymätön sekä teossa että opissa, kun taasen demokratian

tarkoitus on poistaa itsevallan ja erehtymättömyyden _ignis fatuus_

sekä paavista että kuninkaista. Ei, kansan asian ja paavin maallisten

vaatimusten välillä ei voi olla mitään yhteyttä. Niiden välillä on

katkera sota. Toinen kuuluu tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, ja

paavin maallista valtaa tuomitsevat kaikki edistyksen lait. Kansan

johtajat eivät koskaan liittoudu kuolleen toiveen kanssa.»

Tämä vastaanotettiin sekä kättentaputuksilla että naurulla, kuuluipa

muutamia hermostuneita huudahduksiakin. Presidentti soitti taas

kelloaan, ja Davido Rossi jatkoi:

»Ehdotus armeijan lisäämiseksi», jatkoi hän, »kun on rauha ulkomailla,

mutta kotona tyytymättömyys, on pahin erehdys, minkä maan hallitus

voi tehdä. Asiain käydessä luonnollista menoaan parlamentin tulisi

olla kansan omanatuntona, ja hallituksen pitäisi olla tämän omantunnon

palvelija, ja kaikki kapinallisuus olisi mahdotonta. Mutta tämä

hallitus on valtakunnan herra, joka masentaa kansaa väkivallalla ja

verolla. Parlamentti on kuollut. Haudatkaamme se siis herran nimessä!»

Äänekkäät huudot seurasivat noita sanoja, ja muutamat jäsenistä

nousivat paikoiltaan ja tunkeutuen puhujan ympärille avonaiselle

paikalle ministeripöydän eteen huusivat ja kiljuivat kuin koirat.

Davido Rossi seisoi tyynenä leikkien kellonvitjoillaan, kun presidentti

soitti kelloaan ja vaati hiljaisuutta. Vihdoin hiljeni hälinä, ja

puhuja jatkoi:

»Jos te kysytte minulta, mikä on syynä siihen tyytymättömyyteen, joka

saa aikaan anarkistien rikokset, niin mainitsen ensiksi hallituksen

itsevaltaisuuden ja puhe- sekä kokoontumisvapauden puutteen. Muissa

maissa tyytymättömät saavat ilmaista kärsimyksensä, eikä heitä

rangaista, elleivät he ryhdy väkivaltaan, mutta ainoastaan Italiassa

ja Venäjällä ihminen asetetaan ulkopuolelle lakia, riistetään kodista,

omaisten, rakkaiden parista ja lähetetään _domicilio coatto'_on elämään

tai kuolemaan haudan hiljaisuudessa. Oh, kyllä tiedän mitä sanon.

Olen itse nähnyt kaiken. Olen nähnyt kuinka isä riistettiin erilleen

lapsestaan ja äiditön lapsi heitettiin isän vihollisten armoille.»

Tuo viittaus tyynnytti kuulijat, ja hetkeksi syntyi haudan hiljaisuus.

Sitten kuului outo ääni hiljaisuuden läpi, ja presidentti vaati

lehterillä olijoita tyyntymään. Yksi sanomalehtimiehistä nousi ylös,

teki kieltävän liikkeen kädellään ja osoitti naisten lehteriä.

Eräs naisista oli huudahtanut. Davido Rossi kuuli myöskin tuon

äänen, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen oma äänensä lempeä ja

värähtelevä.

»Seuraavana syynä anarkismiin Italiassa, kuten muuallakin, on köyhyys.

Odottakaapa helmikuun 1 päivää, niin saatte nähdä sellaisen armeijan

astuvan Roomaan, jommoista ette ole koskaan ennen uneksineet. Minä

vakuutan, että kolmen kilometrin päässä tästä paikasta, kristikunnan

pääkaupungin porttien lähellä, on ihmisolentoja, jotka elävät kurjempaa

elämää kuin mitkään raakalaiset.

»Asuen olkimajoissa, nukkuen puun lehvillä, puettuina ryysyihin tai

melkein alasti, syöden maissia ja pähkinöitä ja tammen terhoja,

tehden työtä kahdeksantoista tuntia päivässä ja kärsien tarkastajien

tyranniutta, tarkastajien, joille maanomistajat uskovat maittensa

hoidon itse laiskotellessaan Rooman ja Pariisin salongeissa —

sellaisessa tilassa miehet ja naiset elävät, ja heitä kohdellaan

julmemmin kuin orjia, ruoskitaan kovemmin kuin koiria.»

Nyt syntyi ääretön melu. »Se on valhe!» »Petturi!» kajahti

hyväksymishuutojen ja naurun seasta. Silloin Davido Rossi ensi kerran

menetti mielenmalttinsa ja kääntyen parlamenttiin säihkyvin silmin ja

ääni vavisten hän huusi:

»Te otatte nuo seikat hyvin kevyesti, — te, jotka ette tiedä millaista

nälkä on, te, joilla on ruokaa kyllin ja jotka ainoastaan toivotte

saavanne unta sen sulattamiseksi. Mutta _minä_ tiedän nuo asiat

— katkerasta kokemuksesta. Älkää puhuko minulle te, jotka olette

asuneet mukavissa kodeissa isän ja äidin hoitamina. Minulla ei ole

ollut mitään sellaista. Minua hoidettiin köyhäinkodissa, kasvatettiin

mökissä Campagnalla. Teidän edeltäjienne kurjien lakien uhrina äitini

heittäytyi Tiberiin, ja minä sain kokea millaista on nälkä. Ja minä

olen ainoastaan yksi monesta. Itse Rooman ovella, kristillisen

hallituksen alamaisina, ihmiset kärsivät siveellistä kalvetustautia ja

ruumiillista surkastumista, joka on paljon kamalampaa kuin se kurjuus,

joka saattoi pakanallisen runoilijan sanomaan kaksituhatta vuotta

sitten: _Paucis vivit humanum genus_ — ihmissuku on olemassa muutamien

harvojen hyödyksi.»

Äänettömyys oli täydellinen puhujan kertoessa itsestään, ja kun

hän istui paikalleen lausuttuaan jyrkän tuomion militarismista,

joka turmelee sivistyneen maailman sydämen, oli kamari liian

hämmästyksissään osoittaakseen epäsuosiotaan.

Kuolonhiljaisuudessa, joka nyt seurasi, presidentti lausui

välttämättömät kysymykset, mutta lisäys hylättiin ilman äänestystä ja

painettu vastaus hyväksyttiin.

Sitten sotaministeri nousi tekemään esitystään sotalaitoksen

edellyttämistä lisämäärärahoista ja ehdotti, että se lähetettäisiin

kustannusehdotuksia käsittelevään valiokuntaan.

Paroni Bonelli nousi sitten sisäasiainministerinä ja esitti

lakiehdotuksen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden vahventamista

muuttamalla painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset.

Hän puhui terävästi ja katkerasti ja hän oli nähtävästi kiihoittunut,

vaikka hän koetti säilyttää tavallisen tyyneytensä.

»Sen puheen jälkeen, minkä tänään olemme kuulleet», sanoi hän, »ja

sen tiedon nojalla, joka meillä on aiotusta joukkokokouksesta, ei

parlamentti hämmästyne, että pidän tätä lakiehdotusta kiireellisenä

ja ehdotan, että me käsittelemme sitä noudattaen kolmen lukemisen

periaatetta sekä toimitamme ensimmäisen lukemisen neljän päivän

perästä.»

Vasemmistosta kuului muutamia huutoja, mutta ministeri jatkoi:

»Se ei myöskään hämmästyttäne parlamenttia, että estääkseni sellaisten

jäsenten verukkeita, jotka alinomaa veisaavat valitusvirsiä, pyydän

parlamenttia suostumaan lukemisiin ilman keskustelua.»

Samassa koko jäsenistö oli sekasorrossa puiden nyrkkejään toisten

nenän edessä. Turhaan soitti presidentti kelloaan saadakseen aikaan

hiljaisuutta. Vihdoin hän pani lakin päähänsä ja poistui salista, ja

istunto oli lopussa.

Ulkona eteisessä joukko Rossin puoluelaisia odotti johtajaansa.

»Mitä nyt on tehtävä?» kysyivät he.

»Tulkaa _Koiton_ toimistoon huomenna kello neljä iltapäivällä», vastasi

hän ja läksi sitten kotiin.

Astuessaan sivukadulle hän näki vilahdukselta vaunujen, joiden ajurilla

oli punainen livrea, ajavan piazzan yli, mutta Davido Rossi kulki pää

kumarassa eteenpäin.