Saavuttuaan kotiin Davido Rossi tapasi apulaistoimittajansa odottamassa
huolestuneen näköisenä.
Toimistosta kuului pahoja uutisia. Poliisi oli ottanut Koiton
aamupainoksen takavarikkoon sen kirjoituksen johdosta, joka kosketteli
kuninkaan puhetta ja kulkua. Näytenumero painoksesta oli edellisenä
iltana lähetetty _Procuratore del Re'lle_, mutta tänä aamuna kello 11
kaikki myymättömät kappaleet oli otettu sanomalehtimyyjiltä. Lehden
omistajat olivat suuttuneet toimittajaan ja tahtoivat tavata häntä heti.
»Sanokaa heille, että olen toimistossa kello neljä, kuten tavallista»,
sanoi Rossi ja istuutui kirjoittamaan kirjettä.
Se kirje oli Romalle. Samana hetkenä, jona hän tarttui kynään
kirjoittaakseen tuota kirjettä, koko ilma tuntui olevan täynnä suloista
naisen läsnäoloa, joka poisti kaiken muun. Hän tunsi puhuvansa Romalle.
Roma oli hänen vieressään. Hän kuuli Roman vienot vastaukset.
»Jos olisi mahdollista tehdä vielä katkerammiksi ne tunteet, joita
tunsin, kun uhrasin kaikki toiveeni velvollisuudelleni, niin Teidän
kirjeenne olisi liian vaikea kestää. Se este, josta puhutte, ei
ole minun pääesteeni, mutta sekin on todellinen este, jota Teidän
suloinen, hellä naisellisuutenne ei voi poistaa. Minua huolestuttaa
eniten tuo ääretön ero miehen ottamisen ja naisen antamisen välillä.
Suurenmoinen rakkaus, jolla nainen on valmis liittämään kohtalonsa
miehen kohtaloon, saattaa minut vielä selvemmin tuntemaan, kuinka
itsekäs mies on, jos hän vastaanottaa noin suuren lahjan.
Minussa tuollainen itsekkyys, jos alistuisin siihen, olisi vielä
suurempi kuin kenessäkään muussa, ja kaikista miehistä, jotka ovat
uhranneet naisen oman elämänsä hyväksi, minä olisin rikoksellisin enkä
millään tavoin puolustettavissa. Minun rakas tyttöni, lemmittyni, on
jalosukuinen ja elää rikkaudessa ja loistossa, kun taasen minä olen
köyhä — köyhä omasta tahdostani ja siitä syystä ikuisesti köyhä,
ilman isää ja äitiä, kasvatettu löytölapsena ja ilman nimeäkin, jota
uskaltaisin omakseni sanoa.
En valita sitä, ja tähän saakka olen muistellut sitä ilomielin, vaikka
se joskus on tuottanut tuskaakin. Se oli kutsumukseni valtakirja,
Jumalan tahdon todistus, joka erottaa minut kaikista maallisista
siteistä työhön maailman hyväksi. Kymmenen vuotta olen ollut siinä
työssä, jonka luonto itse on minulle määrännyt. Ja mikä on seuraus?
Minä olen kurja hylkiö, jonka täytyy olla valmis kestämään mitä
vaaroja tahansa sen työn tähden, jonka hän on ottanut tehdäkseen —
ilman ystäviä, ilman sukua, ilman rakkautta, ilman iloa ja yksin.
Entä sitten? Voiko sellainen mies pyytää hänen kaltaistaan naista
omaan elämänpiiriinsä, vaihtamaan rikkautensa miehen köyhyyteen,
mukavuutensa miehen kärsimyksiin? Ei!
Paitsi sitä, kuka nainen siihen suostuisi, jos pyytäisin? Naiset
voivat olla epäitsekkäitä, uskollisia, jaloja, mutta .— miksi minun
pitää sanoa sellaista, mitä en tahtoisi sanoa — naiset rakastavat
rikkautta, loistoa ja mukavuutta. Heitä peloittaa kärsimys ja köyhyys
ja levottoman elämän hyörinä. Ja miksi heidän pitäisi siihen antautua?
Taivas heidät pelastakoon sellaisista kärsimyksistä, jotka ovat
yksinomaan miehen kannettavia!
Mutta en voi ollenkaan mainita kaikkein suurinta estettä, joka on
minun ja rakkaan tytön välillä ja pakottaa minut nyt eroamaan hänestä,
maksoi mitä maksoi, sillä se on jyrkkä velvollisuuteni. Minä rukoilen,
ettette pyydä minua selittämään enempää. Uskokaa minua, että hänen
tähtensä on päätökseni järkähtämätön, huolimatta Teidän suloisista
pyynnöistänne.
Eräs asia vielä. Voi olla mahdollista, että hän rakastaa minua, kuten
sanoitte, vaikka minulla ei ole mitään oikeutta uskoa sitä, mutta se
lisää vain minun onnettomuuttani, kun ajattelen kuinka hänenkin täytyy
kärsiä. Mutta hän on voimakas ja uljas, hän on isänsä tytär, ja minä
luotan hänen terveeseen mieleensä, hänen nuoruuteensa ja kaikkiin
niihin mahdollisuuksiin, joita elämä tarjoaa niin kauniille ja
lahjakkaalle naiselle. Tuo kaikki voi poistaa tämän satunnaisen surun.
Hyvästi vielä kerran! Jumala Teitä siunatkoon.