Kello yksitoista seuraavana aamuna nuori mies paavin ylimyskaartista
odotti Davido Rossia Piazza Navonan kulmassa. He astuivat vaunuihin ja
ajoivat pitkin Tiberin rantaa. Vaunut kääntyivät ylös pitkin Ripettaa,
vilkasta liikekatua, ja seisahtuivat harmaan palatsin eteen, jonka
Rossi tunsi. Se oli jesuiittain opisto.
Mutta portti, joka muistutti linnojen laskuristikkoa, sulki
porttikäytävän suun erottaen laitoksen ulkomaailmasta. Kellonsoittoon
vastattiin heti, ja sanaakaan sanomatta astuivat molemmat miehet
pitkin kiviportaita yläkertaan. Kalpea, laiha nuori pappi odotti heitä
portaitten päässä. Hän johti heidät ääneti erääseen huoneeseen ja
poistui. Huoneen ikkunat olivat kadulle päin, mutta niissä oli tiheät
uutimet, ja se oli pimeä ja ummehtunut, kuten ainakin sellainen huone,
jonka ikkunoita harvoin avataan. Miesten laulua kajahteli pihalta.
Seinillä oli kaksi suurta taulua. Toinen kuvasi valkopukuista olentoa,
toinen aivan mustapukuista.
»Me nimitämme noita valkoiseksi ja mustaksi paaviksi», sanoi nuori
upseeri.
Mustan paavin alla riippui taulu, jossa oli sanat: »Johtakoon
päällysmies niitä, jotka tahtovat elää kuuliaisuudessa, niinkuin
ruumista johdetaan ja sen toimintaa määrätään.» Pöydällä seinän
vieressä oli Madonnan kuva lasilaatikossa. Sillä oli ihanat kasvot ja
vartalo ‒ se oli puhtaan naisellisuuden ihannekuva, joka luostarin
kopissakin antaa voimaa miehelle. Davido Rossi katseli sitä hyvin
hellästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja miesten laulu alhaalta
hymisi taas hänen korvissaan.
Laulu taukosi, ulkoa kuului askeleita, ovi avautui, ja iso mies,
puettuna mustaan, punaisella kirjailtuun kaapuun ja päässä punainen
patalakki, astui huoneeseen.
Nuori upseeri suuteli piispansormusta, esitti Rossin, hymyili ja
poistui.
»Olkaa hyvä ja istukaa, herra Rossi», sanoi kardinaali ja asetti tuolin
hänelle vastapäätä ikkunaa.
Vaikka hänen äänensä oli luonnostaan karkea, oli sen sointu nyt
pehmeä ja lempeä, ja vaikka hänen vartalonsa oli kömpelö, oli hänen
käytöksensä kohtelias ja sulava.
Hän istui selin valoon ja aloitti keskustelun leikillisesti lausumalla
toivovansa, ettei Rossi pelkää jesuiittoja.
»Minä ymmärsin, että hänen pyhyytensä tahtoo sanoa minulle jotain»,
sanoi Rossi.
Vastaamatta siihen kardinaali lausui muutamia pikku kohteliaisuuksia
Rossille itselleen. Näinä päivinä, jolloin valtiomiehet ylipäänsä ovat
kevytmielisiä, vieläpä aivan turmeltuneitakin henkilöitä, jolloin
koko valta valtioissa on Antikristuksen palvelijain käsissä, jolloin
salaisten seurojen, varsinkin vapaamuurarien myrkyllinen vaikutus
tuntuu niin selvästi, on todellakin ilahduttavaa löytää valtiomies,
joka niin hartaasti suosii uskontoa. Euroopan hallitsevat piirit
tarvitsevat sellaista miestä.
»Ehkä meidän taivaallinen Herramme sallii tuollaista pahaa maailman
puhdistukseksi, mutta te, hyvä herra, olette todistanut, että ihmisen
ei tarvitse olla uskonnoton ollakseen vapaamielinen eikä hänen myöskään
tarvitse loukata siveyden periaatteita voidakseen rakastaa isänmaataan.»
»Tietääkö pyhä isä», sanoi Davido Rossi, »että minä olen sama mies,
joka koetti seisahduttaa hänen juhlakulkueensa ja jonka sotilaat veivät
pois?»
»Tuo oli hetki», sanoi kardinaali hiukkasen viivähtäen, »jolloin
lämmin sydän voitti kylmän järjen käskyt. Pyhä isä on työväen paavi,
eikä mikään ole lähempänä hänen isällistä sydäntään kuin sorrettujen
aineellinen menestys.
»Mutta jos hän sellaisella hetkellä olisi ojentanut kätensä heidän
puoltajalleen, olisi se ollut loukkaus hallitsevia valtoja kohtaan ja
vallankumouksellisen hengen yllyttämistä.»
Davido Rossi aikoi puhua, mutta hymyillen ja tyynnyttävällä liikkeellä
kardinaali kohotti kättään, niin että timanteilla ympäröity safiiri
hänen sormuksessaan kimalteli valossa.
»Me olemme tulleet lähemmäksi toisiamme sen jälkeen, herra Rossi.
Uudet lakiehdotukset, jotka ovat tähdätyt teitä vastaan, ovat myöskin
tähdätyt meitä vastaan. Uusi katkeruuden aihe on lisätty suruihimme, ja
me molemmat kärsimme valtion vihamielisyydestä.»
Sitten kardinaali puhui niistä monista kirkon yhteydessä olevista
seuroista, veljeskunnista, pankeista, klubeista, yhdistyksistä ja
kouluista, joita tuo ehdotettu laki tulisi loukkaamaan.
»Poliisi voi helposti löytää tekosyyn, jolla saadaan hävitetyksi kaikki
nuo yhdistykset, jotka vuosikausien kuluessa ovat työskennelleet
kirkon ja kansan hyväksi. Ei ole enää mahdollista pitää kokousta
tai kantaa lippua, jota poliisi ei suvaitsisi pitää loukkaavana.
Kirkollisten seurain hävittäminen olisi todellakin uskonsotaa, ja
me emme ole ollenkaan varmat siitä, ettei tarkoitus juuri olekin
sodan aikaansaaminen itse Vatikaania vastaan julkisen turvallisuuden
ja anarkismin vastustuksen nimessä. Mutta olkoonpa tuo asia kuinka
tahansa, se on ainakin selvää, että samat puolustuskeinot, jotka ovat
edullisia teidän yhdistyksillenne, ovat edullisia myöskin meille.»
»Mitä keinoja tarkoitatte, teidän ylhäisyytenne?»
»Kardinaali yskähti vähän.
»Te tiedätte, että pyhä isä on kieltänyt uskollisia lapsiaan ottamasta
osaa sellaisen hallituksen toimiin, jonka olemassaolo perustuu paavin
oikeuksien sortoon ja hänen aarteittensa hävitykseen.»
Rossi kumarsi myöntäen.
»Mutta kirkko ei kiellä itseltään oikeutta ottaa osaa Italian
yksityisasioihin milloin se voi toivoa siitä hyviä tuloksia katoliselle
kirkolle, ja tuollainen osanotto ei myöskään ole ristiriidassa minkään
kunniallisen vapaussuunnitelman kanssa, joka on yhtäpitävä siveyden ja
uskonnon kanssa.»
»Te ajattelette katolista puoluetta parlamentissa?»
»En, herra Rossi. Katolisen puolueen Italian parlamentissa täytyisi
alkaa toimintansa kieltämällä paavin maallisen vallan vaatimukset. Se
ei ole tarpeellista. Joku olemassa olevista puolueista — esimerkiksi
teidän — voisi ajaa tuota asiaa aivan yhtä hyvin.»
»Te tarkoitatte», sanoi Rossi, »että pyhä isä vapauttaisi kansansa
käskystään ja neuvoisi sitä äänestämään minun hyväkseni?»
»Miksikä ei? Meidän valtiolliset aikeemme ovat tätä nykyä aivan samat.
Te ette voi puoltaa omia seurojanne puoltamatta samalla meidän. Mutta
te olette heikkoja, me väkeviä. Kirkollisia klubeja on yli koko
Italian. Ne tietävät kansan toiminnasta kaikkialla, ovat yhteydessä
meidän kanssamme, Rooman kanssa, ja me voimme kutsua ne toimintaan
sovitulla merkillä. Kun teillä on meidän voimamme takananne, voitte
helposti sanoa parlamentille, että ministerit eivät edusta maata,
ja vaatia heitä todistamaan valtaansa. Te voitte kukistaa koko
hallituksen.»
»Ja sitten?»
»Te olette pelastanut Italian julmasta uskonsodasta, suojannut julkista
kokoontumisoikeutta ja pelastanut omanne sekä kirkon yhdistykset.»
»Ja sitten?»
»Sitten», sanoi kardinaali leikkien kultaketjulla, joka riippui
hänen kaulassaan, »te muistatte, mikä voima auttoi teidät valtaan,
ja ymmärrätte, kuinka surullisissa oloissa se on, kun paavillista
palatsia hallitsee kuningas ja luostarit muutetaan kasarmeiksi ja
poliisikamareiksi, paavin aarteet otetaan takavarikkoon ja hänen
pyhyydeltään riistetään se itsenäisyys, jota hänen apostolisen virkansa
vapaa hoitaminen ehdottomasti edellyttää.»
»Lyhyesti», sanoi Rossi, »meidän tulisi palkaksi teidän avustanne
parantaa se haava, joka on Italian ja pyhän istuimen välillä jälleen
herättämällä voimaan paavin maallinen valta?»
Kardinaali kumarsi vastaamatta mitään.
»Vaadittaisiinko meiltä mitään muuta?»
»Herra Rossi», sanoi kardinaali, »minulla on ollut kunnia lukea
muutamia teidän kirjoituksistanne, ja olen iloinen teidän uskostanne
Rooman tulevaisuuteen. Meidän vakaumuksemme on myöskin se, että
ikuinen kaupunki kerran vielä on hallitseva maailmaa ja että Jumala
on määrännyt sille erikoisen tehtävän. Erityisesti tämä on pyhän isän
vakaumus, ja jos te voitte kynällä tai kielellä edistää suuren liiton
syntymistä kaikkien maailman valtioitten kesken, joita kaikkia oma
hallitsija hallitsisi, mutta jotka kumminkin kaikki olisivat Rooman
alamaisia, niin mainitaan nimenne kansojen ja kirkon suurimpain
hyväntekijäin joukossa.»
Davido Rossi ei vastannut heti, ja kardinaali lisäsi:
»Mutta ehkä se on ihme, jota emme saa odottaa näkevämme vielä —
vaikka», hänen silmissään välähti viekas valo, »sellainen kirjoitus
kuin teidän tämänpäiväinen sanomalehtikirjoituksenne militarismin
turmiollisuudesta ja kuninkaitten väärinkäyttämistä oikeuksista
tietysti antaa tukea pyhän isän jalolle unelmalle hengellisestä
valtakunnasta maan päällä, joka olisi Kristuksen edustajan hallinnon
alainen.»
Nyt seurasi pitkä vaitiolo, ja sitten Davido Rossi sanoi hiljaa:
»Olen pahoillani, teidän ylhäisyytenne, mutta ehdotuksenne on vallan
mahdoton. Kansani on heikko ja sen oikeudet ovat vaarassa, mutta en
olisi rehellinen mies, jos ottaisin vastaan apunne.»
»Miksi?» kysyi kardinaali.
»Siksi, etten näe mitään erotusta niiden periaatteiden välillä, joita
vastustan, ja niiden, joita te pyydätte minua puoltamaan, paitsi mitä
ulkonaiseen muotoon tulee. En näe mitään erotusta kuninkaan eilisen
juhlakulun ja paavin kuukausi sitten pidetyn juhlakulun välillä, paitsi
että puvut olivat erilaiset.»
Kardinaali hymähti hiukan pilkallisesti, ja kultasolkinen kenkä sekä
punainen sukka pistivät esiin mustan kaavun alta.
»Me vaihtaisimme kuninkaan paaviin siinä kaikki», sanoi Rossi.
»Ettekö samalla vaihtaisi erehtyvää, turmeltunutta johtajaa
erehtymättömään ja turmeltumattomaan?» kysyi kardinaali.
»Onko paavi erehtymätön tosiolojen maailmassa?» sanoi Rossi.
»Paavit», sanoi kardinaali, »eivät ole erehtymättömiä muussa kuin
uskossa ja siveydessä, mutta henkinen ja aineellinen ovat niin
läheisessä yhteydessä keskenään, että muutamat jumaluustieteen tutkijat
arvelevat, että on vaikea sanoa, missä paavin erehtymättömyys loppuisi,
kun hän hoitaisi valtion asioita.»
»Tuo», sanoi Rossi, »on juuri samaa mitä sanottiin pakanallisista
keisareista ja kuninkaista. He väittivät olevansa ei ainoastaan
jumalien hengenheimolaisia, vaan myöskin heidän lihaansa ja vertansa.
Jos meidän päiviemme paavi asetetaan valtiota hallitsemaan, täytyy
hänen väittää, että hänen hallituksensa on taivaallista alkuperää.
Muutoin se olisi väärä, aiheeton, epäjohdonmukainen. Mutta jos se on
taivaallista hallintoa, täytyy sen olla sen ainoan olennon hallintoa,
joka on sekä erehtymätön että synnitön ja kiusauksiin lankeematon.
Sellainen on ainoastaan Jumala, ja ihmisen asettaminen Jumalan
paikalle on epäjumaloimista. Kristinusko tuli poistamaan pakanuuden
epäjumalanpalvelusta. Ja kumminkin kirkko vaatii maailmaa palaamaan
takaisin epäjumaloimiseen. Sitä se ei tule koskaan tekemään. Se ei voi
sitä tehdä. Maailma on kehittynyt tuollaista pitemmälle.»
Kardinaali liikahti tuolillaan ja sanoi erinomaisen kohteliaasti:
»Siis vaikka kuninkaitten hallitus militarismeineen ja turmeluksineen
on kurja, ei teidän mielestänne paavin maallinen valta olisi sitä
parempi?»
»Se olisi paljon pahempi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Rossi.
»Kristinuskon kaksituhatvuotisesta olemassaolosta maailmassa on ollut
seurauksena sen hullun taikauskon häviäminen, että kuninkaan tahto
on Jumalan tahto, ja me syöksemme huonon kuninkaan valtaistuimelta
epäröimättä. Mutta asettakaapa hallitsijaksi henkilö, joka vaatii
itselleen erehtymättömyyden tunnustusta joko hengen tai aineen
maailmassa tai molemmissa, niin perustatte sellaisen taikauskon ahjon,
että vääryyttä harjoittavaa paavia vastaan nouseminen olisi yhtä
kamalaa kuin Jumalaa vastaan nouseminen.»
»Te ette siis ollenkaan pidä mahdollisena, että paavi harjoittaisi
oikeutta eikä vääryyttä — että hän olisi kaikkien ihmisten isä, jolla
ei olisi muuta toivoa kuin koko ihmiskunnan menestys?»
»En ollenkaan», sanoi Rossi, »sillä noin sanotaan jokaisesta
hallitsijasta, ja se on osoittautunut tyhjäksi puheeksi. Paavi on
ihminen, ja ihmisellä on omat etunsa huolehdittavina ennen muitten
etuja.»
»Te ette siis myöskään pidä mahdollisena, että armon elämä pyhässä
isässä ehkä voisi masentaa inhimillisen olennon kurjan itsekkyyden?»
sanoi kardinaali.
»Pidän kyllä sen mahdollisena. Mutta toiselta puolen otan huomioon
myöskin ympäristön, joka aina koettaa vaikuttaa rajattoman vallan
pitäjään siten, että epäitsekäs ihminen muuttuu itsekkääksi, vaatimaton
ylpeäksi, hyvä pahaksi. Paavin ympäristö on aivan samanlainen kuin
kuninkaan ympäristö, täynnä matelemista ja imartelua. Se kehittää
sielun pahat ominaisuudet eikä sen hyviä ominaisuuksia. Ei kukaan
ihminen ole parempi siksi, että hän on paavi, eikä jalo mies ole
huonompi siksi, että hän ei ole.»
Kardinaalin tuoli narisi hänen liikahdellessaan, ja kultainen risti,
joka oli ollut kiinnitetty kaapuun, irroittui.
»Ja ellei», sanoi hän, »maailman taivaallista hallintoa voi odottaa
paavilta eikä kuninkailta, niin tahtoisin mielelläni tietää, mistä se
on tuleva.»
»Ihmiskunnasta», sanoi Davido Rossi.
Kardinaali kohotti molemmat kätensä osoittaen ivaa, jota ei edes hänen
kohteliaisuutensa voinut peittää.
»Miksikä ei», sanoi Davido Rossi. »Ihmiskunnan tunne on jaloin
ja pyhin maailmassa. Se on meidän ainoa todistuksemme Jumalasta,
kuolemattomuudesta, oikeasta ja väärästä.»
»Ihmiskunta-raukka! Entä sen kamalat erehdykset? Sen helvetilliset
purkaukset?» sanoi kardinaali.
»Se ei merkitse mitään», sanoi Davido Rossi, »ei mitään muuta kuin
että niillä on ollut alkunsa taivaassa. Pahimmatkin purkaukset ovat
johtuneet hyvistä alkusyistä ja päätyneet hyviin tuloksiin. Ihmiskunta
on ainoa taivaallinen tekijä tässä maailmassa. Siihen ei voi vedota
samalla lailla kuin kuninkaihin tai paaviin käyttämällä hyväksi sydämen
ja aistien huonoimpia puolia. Se vastaa ainoastaan tosiin ja jaloihin
vetoamisiin.»
»Ihmiskunta-raukka!» sanoi taas kardinaali. »Se ei eroa
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla kymmenennestä vuosisadasta
enempää kuin kaleidoskoopin kirjavat kuvat ja kumminkin se on tehty
jumalaksi! — Mutta minä en tahdo vaivata teitä enää jatkamalla
keskusteluamme», lisäsi hän nousten tuoliltaan. »Pyhä isä ajatteli niin
hyvää teistä, että hän tulee olemaan hyvin pahoillaan kuullessaan,
että tekin kuulutte niiden joukkoon, jotka seuraten väärän demokratian
oppeja viivyttävät sielujen rauhoittamista evankeliumin kautta.»
»Evankeliumilla», sanoi Rossi nousten hänkin, »on ollut monta
ilmaisumuotoa, teidän ylhäisyytenne. Ensinnä se otti asuntonsa eräässä
juutalaisessa ja sai juutalaisen värityksen. Se ei jäänyt siihen,
kiitos siitä pyhälle Paavalille, vaan valitsi asunnokseen seuraavalla
kerralla roomalaisen keisarin. Onnetonta kyllä on katolinen kirkko
sulkenut evankeliumin itseensä — paaviensa, senaattinsa, pyhien
opistojensa avulla. Mutta evankeliumilla on ollut toinen ja suurempi
ilmaisumuoto — ihmiskunnassa. Maailma on juuri nyt tullut tähän
kehityskauteen. Ihmiskunta on kahdennenkymmenennen vuosisadan paavi!»
Kardinaali, joka oli siirtynyt ovelle, seisahtui ja kuunteli.
»Se paavi, jota minä uneksin, tulevaisuuden ylevä paavi», sanoi
Rossi, »ei tyydy elämään roomalaisen keisarin muumiossa. Hän elää
itse ihmiskunnassa. Hän ymmärtää, että vanha hallitsijoiden maailma
on kuollut ja kansojen maailma on tullut sijaan. Hän ymmärtää, että
Rooman kristikunta on laajeneva maailman kristikunnaksi. Hän ei katso
hallitsijoita ja säätyluokkia, jotka ovat katoavia varjoja, vaan hän
katsoo kansoja, jotka ovat todellisuus ja pysyvät ikuisesti. Hän
tietää, että kirkon voima kaikkina aikoina ja kaikissa valtakunnissa
on köyhissä, ja kun he polvistuvat hänen eteensä rukoillen häntä
suojaamaan heidän leipäänsä, niin hän uhraa kaikki ajalliset etunsa
pelastaakseen vaikkapa yhden ainoan lapsen nälkää näkemästä.»
Kardinaali oli liikutettu vastoin vakuutustaankin, ja ollen rehellinen
mies hän ei koettanut peittää sitä.
»Olen pahoillani», sanoi hän, »ja pyhä isä tulee olemaan pahoillaan,
kun mies, jolla on noin syvä uskonnollinen tunne, tästälähin on
luettava kirkon vihollisten — sen vaarallisimpien vihollisten joukkoon.»
»Kunnioittavin tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi Rossi matalalla
äänellä. »Sanokaa hänelle, jos tahdotte, että nöyrä, tuntematon mies
katsoo häneen mitä syvimmän rakkauden ja kunnioituksen tuntein. Sanokaa
hänelle, että isätön mies tuntee samaa tunnetta häntä kohtaan, vaikka
hän on niin paljoa ylempänä, kuin poika isäänsä kohtaan, jonka kättä
hän kerran edes tahtoisi koskettaa. Mutta Jumala antoi minulle vapaan
tahdon, enkä minä voi antaa edes pyhimmän pyhimyksen sitoa sitä.»
»Hyvästi, poikani», sanoi kardinaali. »Ajattelen teitä usein. Teidän
uskonne ihmiskuntaan on kaunis, mutta te herätätte jättiläisen, ja
Luoja tietää, mitä se tulee tekemään. Varokaa, varokaa!»
Kardinaali saattoi vieraansa mustalle katu-ovelle ja palasi sitten
kylmien käytävien kautta pää kumarassa. Liike kadulla oli suuri ja
meluava, mutta aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti.