Se oli hieno, nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin
väännetyt viikset, sama, joka oli seissyt vanhan ranskalaisen herran
vaunujen vieressä pyhän Pietarin torilla.
»Anteeksi, rouva», sanoi hän. »Tahtoisin puhutella herra Rossia. Tuon
hänelle tärkeän sanoman ulkomailta. Hän tulee juuri kansanjoukko
jäljessään, mutta ollakseni varma, että saan tavata hänet, kiirehdin
edellä. Saanko odottaa täällä?»
»Tehkää hyvin! Astukaa sisään, herra! Te sanoitte, että hän on tulossa?
Niinkö? Hän on siis vapaa!»
Vaimon kosteat silmät säkenöivät, ja miehen valpas katse näkyi
huomaavan kaikki.
»Niin, rouva, hän on vapaa. Minä näin, kun hänet vangittiin, ja näin
myöskin, kun hänet vapautettiin.»
»Todellako? Ettekö voisi kertoa siitä? Sepä hyvä! Olen kuullut niin
vähän siitä, mitä tapahtui, mutta en ole poikani kanssa kumminkaan
voinut ajatella mitään muuta. Istukaa, herra!»
»Kun poliisi vei hänet Borgon asemalle», sanoi vieras, »koetti kansa
pelastaa hänet, ja siinä olisikin epäilemättä onnistuttu, ellei hän
itse olisi sitä estänyt».
»Hän siis kielsi, eikö niin? Olen varma, että hän kielsi.»
»Niin hän teki. Kansan lähettiläs oli kolme kertaa varoittanut, ja
päällikkö oli juuri komentamaisillaan ampumaan, kun vanki kohotti
kätensä joukon edessä.»
»Sen arvasin! Entä sitten?»
»'Veljeni', sanoi hän, 'älkää antako veren virrata minun tähteni. Älkää
tehkö ketään äitiä lapsettomaksi, ketään lasta isättömäksi, ketään
vaimoa leskeksi! Me olemme Jumalan kädessä. Menkää kotiinne.'»
»Se oli ihan hänen tapaistaan! Ja sitten, herra?»
»Joukko hajosi kuin saippuakupla, ja poliisiupseeri, joka seurasi
häntä, paljasti päänsä. 'Tehkää tietä parlamentinjäsen Rossille', huusi
hän, ja vanki astui vankilaan.»
Kosteat silmät kyynelehtivät nyt, ja pieni, hellä ääni vapisi:
»Sanoittehan nähneenne, että hänet vapautettiin?»
»Näin. Olin itse aivan äskettäin vielä valtion virassa, ja siitä
syystä minun sallittiin mennä poliisiasemalle, ja kun palauttamiskäsky
tuli, olin läsnä ja kuulin kaikki. 'Herra parlamentin jäsen', sanoi
poliisiupseeri, 'minulla on kunnia ilmoittaa teille, että olette
vapaa.' 'Mutta ennenkuin menen, täytyy minun sanoa jotain', sanoi
Rossi. 'Minulla on ainoastaan käsky vapauttaa teidät', sanoi upseeri.
'Joka tapauksessa minun täytyy tavata ministeriä', sanoi herra Rossi.
Mutta väki oli tunkeutunut sisään ja ympäröi hänet, ja silmänräpäyksen
kuluttua ihmiset olivat vetäneet hänet kadulle huutaen ja hurraten ja
heilutellen hattujaan innostuksen pyörteessä. Ja nyt hänet kuljetetaan
väkisin katujen läpi hurjassa, iloisessa, villissä juhlakulkueessa.»
»Kyllä hän ansaitsee sen ja enemmänkin — paljon, paljon enemmän.»
Vieras katsoi vaimon säkenöiviin silmiin ja sanoi: »Ettehän te ole
hänen vaimonsa — vai mitä?»
»Oh, en! Olen vain erään hänen ystävänsä vaimo», vastasi hän.
»Mutta te asutte täällä?»
»Me asumme ylemmässä kerroksessa — ullakkohuoneissa.»
»Ehkä te hoidatte herra Rossin taloutta?»
»Niin — aivan niin — kyllä me hoidamme hänen talouttaan.»
»Tietysti te ihailette häntä hyvin paljon?»
»Ei kukaan voi olla häntä ihailematta, herra. Hän on niin hyvä, niin
epäitsekäs. Hän on aivan täydellinen — hänessä ei tosiaankaan ole
mitään vikaa. Hän on —»
Hän vaikeni, sillä tuon miehen katseessa oli jotain, joka esti häntä
puhumasta.
»Saanko kysyä, mikä miehenne nimi on?»
»Bruno Rocco, ja kun minä sanon, että hän on herra Rossin ystävä, ette
suinkaan saa ajatella, että tahdon pöyhkeillä. Ehkä se tapa, jolla he
tutustuivat, teki heistä niin hyvät toverit. He kohtasivat toisensa
vankilassa.»
»Vankilassa?»
»Tarkoitan sotilasvankilassa. Herra Rossia oli vaadittu
sotapalvelukseen, ja hän kieltäytyi, ja siksi hänet lähetettiin linnaan
kärsimään rangaistustaan. Vihdoin he määräsivät hänelle rangaistuksen
ja pitivät häntä pakkopaidassa neljäkymmentäkahdeksan tuntia piinaten
ja rääkäten kuin Kristusta. Mutta hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa
eikä vaikeroinut, ja sotamies, jonka he olivat asettaneet häntä
kiusaamaan — se oli Bruno, olen kuullut hänen kertovan siitä — meni
kapteenin luo ja sanoi: 'Kapteeni, minä en voi tehdä sitä työtä enää.'
'Etkö voi?' sanoi kapteeni ivaten. 'Ehkä voit tehdä sen toisen miehen
työtä sen sijaan?' 'Pankaa minut siihen, jos tahdotte', sanoi Bruno,
'kyllä suostun, ja jos Jumala niin tahtoo, kannan sen helpommin kuin
oman työni.'»
»Panivatko siis hänetkin pakkopaitaan?»
»Panivat, ja Bruno ja herra Rossi joutuivat kärsimään vieretysten.
Mutta heidän piinansa ei kestänyt kauan. Se tuli tunnetuksi
ulkopuolella, ja siellä pantiin toimeen sellainen kiihoitus, että
täytyi vapauttaa molemmat.»
»Joku linnan väestä kai kertoi siitä?»
»Minä kerroin. Minä olin pesijättärenä kasarmeissa, herra, mutta sen
jälkeen minut erotettiin siitä toimesta; isä ja äiti, jotka olivat
asuneet siellä kaiken ikänsä, ajettiin myöskin pois. Mutta se ei ollut
sen vaarallisempaa. Bruno nai minut heti sen perästä, ja me tulimme
hoitamaan herra Rossin taloutta, ja sitten hänen toimestaan _padrone_
otti isäni ovenvartijaksi tuonne alas.»
Samassa pimeä huone helähti täyteen päivänpaistetta, ja jostakin
näkymättömästä paikasta kuului viserrystä aivan kuin etäisen virran
lirinää.
»Siellä on lintuja», sanoi vaimo ja avasi ikkunan, joka samalla oli
ovi ja johti katolle, missä noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua
harjoitteli pientä kurkkuaan jättiläishäkissä.
»Ovatko ne herra Rossin?»
»Ovat. Hän rakastaa niin eläimiä — koiria ja kissoja ja kaniineja ja
oravia — varsinkin oravia.»
»Oravia?»
»Hänellä on valkoinen orava häkissä katolla nyt. Mutta hän ei ole kuten
monet muut, jotka rakastavat eläimiä — hän rakastaa myöskin lapsia.
Pikku Giuseppe esimerkiksi —»
»Sekö pieni poika, joka huusi 'Davido-setä' ovella?»
»Sama juuri. Eräänä päivänä Bruno sanoi 'Davido-setä' herra Rossille,
ja siitä asti hän on ollut Davido-setä meidän pikku pojallemme.»
»Teidän miehenne ja herra Rossi eivät ole hyvin paljon toistensa
näköisiä, vai mitä?»
»He ovat niin erilaisia kuin ihmiset olla voivat, herra — kaikissa
asioissa erilaisia. Bruno ei vielä ikinä ole pannut kaulusta kaulaansa,
puhumattakaan hännystakista, mutta herra Rossi on täydellinen
gentlemanni. Bruno on miehekäs ja inhimillinen ja hyväluontoinen,
ja vaikka häntä sanotaan anarkistiksi, ei hän koskaan toimita muita
räjähdyksiä kuin naurun räjähdyksiä, mutta hän on hirveä tappelija
kumminkin eikä vähääkään epäröi loukata vihollistaan niin kovasti kuin
suinkin — mutta herra Rossi —»
»Mitä?»
»Herra Rossi on tulinen ja kiivas, mutta hän ei voisi vihata pahinta
vihollistaankaan, ja kun häntä loukataan, sanoo hän vain: 'Sehän ei
loukkaa ketään muita kuin minua.'»
»Mitä hän sillä tarkoittaa?»
»Että hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, jotka tuntisivat ne
kymmenkertaisesti. Mutta yhdelle henkilölle hän ei anna anteeksi.»
»Kenelle?»
»Itselleen. Ja jos hän luulee loukanneensa ketään, hän olisi valmis
vaeltamaan paljain jaloin Rooman joka kirkkoon.»
Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen kainot silmänsä olivat uljaat ja
loistavat, aivan kuin hän olisi katsellut auringonlaskua ja huomannut
sen loistavammaksi ja suurenmoisemmaksi kuin se onkaan, siksi että hän
näkee sen maan tomujen läpi.
»Tämä on kai hänen ruokahuoneensa?» sanoi vieras kylmällä äänellään.
»Niin on, ikävä kyllä.»
»Miksi, ikävä kyllä?»
»Sillä tuossa on eteinen, ja tuossa on pöytä, eikä siinä ole edes
verhoa välillä. Heti kun ovi avautuu, voi jokainen nähdä hänet. Ihmiset
tietävät sen myöskin ja käyttävät sitä hyväkseen. Hän antaa vaikka
lintupaistin lautaseltaan, ellei hänellä ole muuta. Minun täytyy joskus
hiukan torua häntä — en voi muuta. Ja isä sanoo, että hän on pidentänyt
kaksinkertaisesti aikansa kiirastulessa kaikilla niillä valheillaan,
joilla hän koettaa estää ihmisiä tulemasta tänne.»
»Tämä kai on hänen makuuhuoneensa?» sanoi vieras osoittaen ovea, josta
poika juuri oli kulkenut.
»Ei, se on hänen vastaanottohuoneensa. Se, jossa hän vastaanottaa
toisia parlamentinjäseniä ja sanomalehtimiehiä ja valitsijoitaan ja
kirjanpainajia j.n.e. Astukaa sisään, herra.»
Seinillä riippui Mazzinin, Garibaldin, Kossuthin, Lincolnin,
Washingtonin ja Cromwellin kuvat, ja tuo huone, jossa alkujaan oli
ollut kirjavalla pumpulikankaalla päällystetyt huonekalut, oli nyt
täynnä mitä erilaisimpia kapineita.
»Giuseppe, nyt sinä taas olet ollut paha poika! Minun pikku poikani
leikkii ovenvartijaa, ja nyt hän on saanut isänsä ongenvavan ja repinyt
palasiksi nenäliinansa laittaakseen siitä tupsun ovenvartijakeppiinsä.»
Sitten hän jatkoi osoittaen ympärilleen: »Kaikki lahjoja, herra. Hän
saa lahjoja kaikkialta ympäri maailmaa. Piano on Englannista, mutta
koska kukaan ei soita sitä, ei sitä ole koskaan avattu. Kirjat ovat
Saksasta, ja tuo pronssikuva on Ranskasta, mutta omituisin kapine on
tuo.»
»Fonografi?»
»Se on hyvin hauska. Viikko sitten lähetettiin levy siihen Eihän
saarelta.»
»Elbasta? Luultavasti joltain vangilta?»
»Kuolevan miehen tervehdys, niin herra Rossi sanoi. 'Meidän täytyy
hankkia kone, jolla saamme selvän siitä', sanoi herra Rossi, mutta
seuraavana päivänä kantaja toi fonografin.»
»Ja sitten hän sai selvän sanomasta?»
»En tiedä. En tullut kysyneeksi. Hän kääntää usein silinteriä
huvittaakseen poikaa, mutta en ole kuullut hänen koettaneen juuri sitä.
Tuossa on makuuhuone — astukaa sisään.»
Se oli pieni huone, hyvin valoisa ja kirkas, vuoteella valkoinen peite,
sen ympärillä valkoiset uutimet ja peiliä peittämässä valkoinen harso,
joka suojasi sitä kärpäsiltä.
»Kuinka miellyttävä!» sanoi vieras.
»Nämä eivät ole miellyttäviä», sanoi vaimo ja osoitti toiselle puolen
huonetta, jossa molempien ikkunoiden välissä oli kirjoituspöytä täynnä
avaamattomia sanomalehtikääröjä, jotka viruivat hujanhajan kuin juuri
verkosta pudonneet silakat.
»Tämä on kai myöskin lahja?» sanoi vieras. Hän oli ottanut pöydältä
tikarin, jossa oli lapis-lazulista tehty kahva, ja koetti sen terää
kynteensä.
»Niin on, herra, ja hän on muuttanut sen paperiveitseksi. Eilen saapui
kuusipiippuinen revolveri, mutta sitä hän ei voinut käyttää, vaan pani
sen syrjään. Se on tuolla sanomalehtien alla.»
»Ja kuka tämä on?» kysyi muukalainen. Hän katseli vaalennutta
valokuvaa, joka eebenpuisissa puitteissa riippui vuoteen vieressä. Se
oli vanha mies, jolla oli kaunis otsa ja patriarkalliset kasvot.
»Joku herra Rossin englantilaisista ystävistä, arvattavasti.»
»Englantilainen kuva tosin, mutta kasvot näyttävät minusta siitä
huolimatta roomalaisilta. Mutta _tämä_ on aivan englantilainen», sanoi
vieras. Hän oli ottanut naulasta samanlaisen taulun, joka oli puoleksi
vuodeuutimien peitossa. Se oli hopeapuitteinen kirjoitus, jommoisia
hartaat ihmiset ennen muinoin kirjoittivat jonkunmoisiksi liitoiksi
Jumalan kanssa ja joita he pitivät aina läheisyydssään.
»Hän rakastaa Englantia, herra, eikä ikinä väsy kiittämään sen kunniaa
ja suuruutta. Hän rakastaa sen kieltäkin, ja luullakseni hän kirjoittaa
kaikki yksityiset kirjoituksensa englanninkielellä.»
Sillä hetkellä kuului tuhansia iloisia ääniä ulkoa, ja suuri väen
paljous tulvi kapeilta kaduilta alas leveälle piazzalle. Samassa
poika huusi viereisessä huoneessa, ja toinen ääni, joka pani seinät
värähtelemään, kuului ovelta.
»Nyt he tulevat! Se on minun mieheni! Bruno!» huudahti vaimo, ja hänen
hameensa kahina ilmaisi vieraalle, että hän oli mennyt.
Vieras seisoi siinä, mihin vaimo oli hänet jättänyt, pieni
taulu kädessään, ja sillä aikaa kuin ihmiset ulkona lauloivat
Garibaldi-hymniä ja marssivat sen mukaan, hän luki mitä taulun lasin
alla oli kirjoitettuna englanninkielellä:
»Mistä minut on kutsuttu pois?
Rakastamasta rikkautta, rakastamasta kunniaa, rakastamasta kotia,
rakastamasta naista.
Mihin minut on kutsuttu?
Köyhyyteen, puhtauteen, kuuliaisuuteen, Jumalan kunnioittamiseen,
ihmiskunnan palvelemiseen.
Miksi minut on kutsuttu?
Siksi, että Kaikkivaltias armossaan on tehnyt minut ystävättömäksi,
kodittomaksi kulkijaksi, maanpakolaiseksi, isättömäksi, äidittömäksi,
ettei minulla ole sisarta tai veljeä, sukua tai heimoa. Toivoen,
että sydämeni ei minua petä, pelokkaasti ja vavisten piirrän tähän
vähäarvoisen nimeni.