I.

Piazza Navona on vanhan Rooman sydän ja sielu. Muissa osissa tuota

kaupunkia te joudutte kiusaukseen kysyä: »Onko tämä Lontoo?» tai »Onko

tämä Pariisi?» tai »Onko tämä New York tai Berliini?» mutta Piazza

Navonalla te tiedätte varmaan: »tämä on Rooma!»

Se on kuin hämähäkki keskellä pikku katujen verkkoa, ja sitä yhdistää

kapeat käytävät pääkatuihin, ja käytävien suussa ovat rautakanget

muistoina noilta levottomilta ajoilta, jolloin oli välttämätöntä

kahleilla estää roskaväkeä tunkeutumasta esiin. Koko paavillisen

Rooman historia voidaan lukea Piazza Navonasta yksin, sillä sen kivet

todellakin puhuvat.

Toinen pää Piazzaa on komea. Siellä on Braschi'n palatsi, jossa nyt on

sisäasiainministeriö, vaikka sen alakerta vieläkin on rautaristikoilla

varustettu. Braschi'n seinää vastaan nojaa Pasquinon murtunut patsas,

jonka loistavat muistot ovat synnyttäneet melkein puolet kaikesta

maailman suuresta taiteesta. Lähellä on Pamfili'n palatsi, paavin

vaakuna portin yläpuolella, kaikki sen kivet tahrattuina sen paavin

verellä, joka antoi palatsin eräälle Jezebelille voimainsa päivinä ja

sai kuoltuaan palkakseen saastutetun ruumiinsa häväistystä. Lähinnä

Pamfili'a on pyhän Agneksen kirkko, rakennettu loistavasta marmorista,

ja keskellä piazzaa on kolme suihkulähdettä sekä ylinnä obeliski, jonka

päällä istuu kyyhkynen lupauksen oksa nokassaan.

Mutta siitä huolimatta nousee vedenpaisumus taas, ja noilta

lukemattomilta kaduilta tuolla takana, missä hedelmäkojut ovat

katukäytävillä, missä ei ikkunoita koskaan pestä ja missä lintuhäkkejä

riippuu pitkin seiniä, noilta kaduilta vyöryy Navonan toisesta päästä

suuri laine tyylittömiä kirkkoja, puoteja, kahviloita, holvikäytäviä,

vuokrataloja — huuhtoen pois yksitellen vanhan Rooman palatsit

murtuneine pylväineen, kuvapatsaineen, vesisäiliöineen, sekä myöskin

sammaleet ja kiertelevät köynnökset, jotka vuosisatojen kuluessa ovat

peittäneet noita komeita raunioita.

Yhdessä näistä uudenaikaisista vuokrataloista, melkein vastapäätä

obeliskia ja kirkkoa, oli Davido Rossi asunut ne seitsemän vuotta,

jotka hän oli ollut parlamentissa Rooman edustajana. Pohjakerros siinä

talossa on _trattoria_, puoleksi ruokapaikka, puoleksi viinimyymälä.

Pitkin sen liimaväreillä maalattuja seiniä on karkeita freskoja, jotka

kuvaavat Napolin lahtea ja purkautuvaa Vesuviusta. Käytävä, joka kulkee

trattorian ohi, johtaa ylempiin kerroksiin, ja portaitten juurella on

ovenvartijan asunto, pienoinen soppi, jossa aina palaa lamppu valaisten

pimeätä käytävää kuin punoittava silmä.

Tuossa kopissa asui vanha punapaitainen garibaldilainen vanhan vaimonsa

kanssa, joka oli ryppyinen kuin kalkkuna ja piti päässään punaista

hopeaneulalla kiinnitettyä huivia. Davido Rossin huoneistoon kuului

kolme huonetta neljännessä kerroksessa, kaksi kadulle päin ja kolmas

pihalle päin, mistä pääsi ulos lyijykatolle.

Toisessa etuhuoneessa istui paavin juhlapäivän iltana nuori vaimo

kutoen sukkaa, ja hänen sylissään oli avoin kirja, kun taas noin

seitsenvuotinen poika oli polvillaan hänen vieressään muka lukien

läksyjään. Vaimo oli miellyttävä, mutta ujo, ja hänen silmänsä

olivat kosteat ja ääni suloinen. Poikanen oli tuuheatukkainen pikku

jättiläinen, aivan kuin nuoren jalopeuran poikanen.

»Jatka, Giuseppe», sanoi vaimo osoittaen sukkapuikollaan riviä

kirjassa. »Ja sitten tapahtui...»

Mutta pojan pienet silmät vilkuilivat ensin uuninreunalla olevaan

kelloon ja sitten ikkunaan torille päin.

»Etkö sanonut, äiti, että he tulisivat kello kahden ajoissa?»

»Niin, kultaseni. Herra Rossi oli päästettävä vapaaksi heti, ja isä,

joka toi kotiin sen iloisen uutisen, läksi häntä noutamaan.»

»Oh! 'Ja tapahtui, että hän rakasti naista Sorekin laaksossa, jonka

nimi oli Delilah...' Äiti?»

»Mitä, poikaseni?»

»Miksi poliisi vangitsi Davido-sedän?»

»Siksi että hän on hyvä mies ja rakastaa kansaa.»

»Oh!»

»Jatka, Giuseppe, 'Ja filistealaisten päälliköt...'»

»'Ja filistealaisten päälliköt tulivat hänen luokseen ja sanoivat

hänelle: houkuttele hänet ja ota selvä, missä hänen suuri voimansa

piilee...' Mutta äiti, etkö sinä sanonut, että poliisi panee ihmisiä

vankeuteen, jos he tekevät pahaa?»

»Jatka nyt läksyäsi, Giuseppe. Nyt minä en tiedä missä olemmekaan.

Missä se on? 'Ja hän pani hänet nukkumaan polvilleen ja kutsui erään

miehen ajamaan pois nuo seitsemän kiharaa hänen päästään...' Mutta

äiti, ei niitä ole leikattu pois tuossa kuvassa.»

Jalopeuranpoikasta muistuttava isopäinen pienokainen juoksi ikkunaan

katsomaan naapurin aidalla olevaa kirjavaa ilmoituskuvaa, joka esitti

Simsonia sokeana ja avuttomana vihollistensa huoneessa.

»Giuseppe, sinä olet hyvin paha poika tänään. Etkö sinä luvannut oppia

läksysi, jos antaisin sinun lukea Simsonista setä Rossin raamatusta?»

Mutta samassa kuului koputus ovelle, ja huudahtaen ilosta ja kasvot

loistaen juoksi poika hypellen pois huoneesta.

»Davido-setä! Se on Davido-setä!»

Lapsen iloinen ääni kajahteli koko huoneiston läpi, kunnes poika saapui

ovelle. Silloin se yhtäkkiä vaikeni jyrkästi.

»Kuka tuli, Giuseppe?»

»Vieras herra», sanoi poika.

Ikuinen kaupunki · 第 26 / 216 题