Piazza Navona on vanhan Rooman sydän ja sielu. Muissa osissa tuota
kaupunkia te joudutte kiusaukseen kysyä: »Onko tämä Lontoo?» tai »Onko
tämä Pariisi?» tai »Onko tämä New York tai Berliini?» mutta Piazza
Navonalla te tiedätte varmaan: »tämä on Rooma!»
Se on kuin hämähäkki keskellä pikku katujen verkkoa, ja sitä yhdistää
kapeat käytävät pääkatuihin, ja käytävien suussa ovat rautakanget
muistoina noilta levottomilta ajoilta, jolloin oli välttämätöntä
kahleilla estää roskaväkeä tunkeutumasta esiin. Koko paavillisen
Rooman historia voidaan lukea Piazza Navonasta yksin, sillä sen kivet
todellakin puhuvat.
Toinen pää Piazzaa on komea. Siellä on Braschi'n palatsi, jossa nyt on
sisäasiainministeriö, vaikka sen alakerta vieläkin on rautaristikoilla
varustettu. Braschi'n seinää vastaan nojaa Pasquinon murtunut patsas,
jonka loistavat muistot ovat synnyttäneet melkein puolet kaikesta
maailman suuresta taiteesta. Lähellä on Pamfili'n palatsi, paavin
vaakuna portin yläpuolella, kaikki sen kivet tahrattuina sen paavin
verellä, joka antoi palatsin eräälle Jezebelille voimainsa päivinä ja
sai kuoltuaan palkakseen saastutetun ruumiinsa häväistystä. Lähinnä
Pamfili'a on pyhän Agneksen kirkko, rakennettu loistavasta marmorista,
ja keskellä piazzaa on kolme suihkulähdettä sekä ylinnä obeliski, jonka
päällä istuu kyyhkynen lupauksen oksa nokassaan.
Mutta siitä huolimatta nousee vedenpaisumus taas, ja noilta
lukemattomilta kaduilta tuolla takana, missä hedelmäkojut ovat
katukäytävillä, missä ei ikkunoita koskaan pestä ja missä lintuhäkkejä
riippuu pitkin seiniä, noilta kaduilta vyöryy Navonan toisesta päästä
suuri laine tyylittömiä kirkkoja, puoteja, kahviloita, holvikäytäviä,
vuokrataloja — huuhtoen pois yksitellen vanhan Rooman palatsit
murtuneine pylväineen, kuvapatsaineen, vesisäiliöineen, sekä myöskin
sammaleet ja kiertelevät köynnökset, jotka vuosisatojen kuluessa ovat
peittäneet noita komeita raunioita.
Yhdessä näistä uudenaikaisista vuokrataloista, melkein vastapäätä
obeliskia ja kirkkoa, oli Davido Rossi asunut ne seitsemän vuotta,
jotka hän oli ollut parlamentissa Rooman edustajana. Pohjakerros siinä
talossa on _trattoria_, puoleksi ruokapaikka, puoleksi viinimyymälä.
Pitkin sen liimaväreillä maalattuja seiniä on karkeita freskoja, jotka
kuvaavat Napolin lahtea ja purkautuvaa Vesuviusta. Käytävä, joka kulkee
trattorian ohi, johtaa ylempiin kerroksiin, ja portaitten juurella on
ovenvartijan asunto, pienoinen soppi, jossa aina palaa lamppu valaisten
pimeätä käytävää kuin punoittava silmä.
Tuossa kopissa asui vanha punapaitainen garibaldilainen vanhan vaimonsa
kanssa, joka oli ryppyinen kuin kalkkuna ja piti päässään punaista
hopeaneulalla kiinnitettyä huivia. Davido Rossin huoneistoon kuului
kolme huonetta neljännessä kerroksessa, kaksi kadulle päin ja kolmas
pihalle päin, mistä pääsi ulos lyijykatolle.
Toisessa etuhuoneessa istui paavin juhlapäivän iltana nuori vaimo
kutoen sukkaa, ja hänen sylissään oli avoin kirja, kun taas noin
seitsenvuotinen poika oli polvillaan hänen vieressään muka lukien
läksyjään. Vaimo oli miellyttävä, mutta ujo, ja hänen silmänsä
olivat kosteat ja ääni suloinen. Poikanen oli tuuheatukkainen pikku
jättiläinen, aivan kuin nuoren jalopeuran poikanen.
»Jatka, Giuseppe», sanoi vaimo osoittaen sukkapuikollaan riviä
kirjassa. »Ja sitten tapahtui...»
Mutta pojan pienet silmät vilkuilivat ensin uuninreunalla olevaan
kelloon ja sitten ikkunaan torille päin.
»Etkö sanonut, äiti, että he tulisivat kello kahden ajoissa?»
»Niin, kultaseni. Herra Rossi oli päästettävä vapaaksi heti, ja isä,
joka toi kotiin sen iloisen uutisen, läksi häntä noutamaan.»
»Oh! 'Ja tapahtui, että hän rakasti naista Sorekin laaksossa, jonka
nimi oli Delilah...' Äiti?»
»Mitä, poikaseni?»
»Miksi poliisi vangitsi Davido-sedän?»
»Siksi että hän on hyvä mies ja rakastaa kansaa.»
»Oh!»
»Jatka, Giuseppe, 'Ja filistealaisten päälliköt...'»
»'Ja filistealaisten päälliköt tulivat hänen luokseen ja sanoivat
hänelle: houkuttele hänet ja ota selvä, missä hänen suuri voimansa
piilee...' Mutta äiti, etkö sinä sanonut, että poliisi panee ihmisiä
vankeuteen, jos he tekevät pahaa?»
»Jatka nyt läksyäsi, Giuseppe. Nyt minä en tiedä missä olemmekaan.
Missä se on? 'Ja hän pani hänet nukkumaan polvilleen ja kutsui erään
miehen ajamaan pois nuo seitsemän kiharaa hänen päästään...' Mutta
äiti, ei niitä ole leikattu pois tuossa kuvassa.»
Jalopeuranpoikasta muistuttava isopäinen pienokainen juoksi ikkunaan
katsomaan naapurin aidalla olevaa kirjavaa ilmoituskuvaa, joka esitti
Simsonia sokeana ja avuttomana vihollistensa huoneessa.
»Giuseppe, sinä olet hyvin paha poika tänään. Etkö sinä luvannut oppia
läksysi, jos antaisin sinun lukea Simsonista setä Rossin raamatusta?»
Mutta samassa kuului koputus ovelle, ja huudahtaen ilosta ja kasvot
loistaen juoksi poika hypellen pois huoneesta.
»Davido-setä! Se on Davido-setä!»
Lapsen iloinen ääni kajahteli koko huoneiston läpi, kunnes poika saapui
ovelle. Silloin se yhtäkkiä vaikeni jyrkästi.
»Kuka tuli, Giuseppe?»
»Vieras herra», sanoi poika.