III.

Vaikka äiti ei sitä ollenkaan hyväksynyt, että hän aina meni isän

kanssa puhumaan Ellistä, niin ei hän sille kuitenkaan mitään voinut,

että meni. Joka kerta kun hän alkoi ja lopetti puhumisensa, oli hän

sitä mieltä, että olisi parempi olla puhumatta, mutta kuitenkin hän

puhui. Sillä hän ei ollenkaan tiennyt, kuinka tytön kanssa menetellä.

Ei hän osannut saada häntä mitään viitsimään eikä mihinkään ryhtymään,

ja se se häntä huoletti, ja sitä huoltaan piti hänen vasten tahtoaankin

isälle kertoa. Eikähän asia siitä parantunut. Isä heti sanoa tokaisi

jotain tytölle, usein niin, ettei se ollut ollenkaan paikallaan; tyttö

sillä kertaa totteli, jäykästi ja sanaakaan vastaamatta. Mutta äidin

oli aina sen jälkeen hänen kanssaan yhä vaikeampi olla. Tytön

käytöksessä oli aina jotain, joka välistä näytti siltä, että hän

halveksi jotain, ja toisin ajoin taas, niinkuin hänelle joku olisi

tehnyt vääryyttä. Silloin tuli muutamana iltana maata pantua, mutta

vuoteella vielä valvoessa ja miettiessä, äidin mieleen ajatus, että

ehkä olisi tyttö pantava kouluun, ja heti rupesi tuntumaan, että niin

on tehtävä. Selväksi ei syy päässyt mielessä vielä sinä iltana, mutta

siltä vain näytti, että kyllä niin olisi paras. Mutta aamulla herättyä

oli asia niin mahdoton, että hän kummasteli, kuinka se oli tullut

hänelle päähänkään. Päivällä miettiessä sinne tänne oli miten

milloinkin. Mutta toisena iltana hän kuitenkin päätti, että hän

seuraavana aamuna puhuu asiasta isän kanssa...

Kyllä se olisi Ellille kaikista parasta, jos hän pääsisi kotoa pois ...

jotain oppimaan ... ja onhan monin paikoin jo hyvin tavallista, että

tytötkin saavat oppia vähän sitä, mitä pojatkin... Ja kun sitä

ajatteli, niin kyllähän se tyttö, jolla on päätä, saattaa yhtä hyvin

kuin poikakin ... jotka usein ovat huonopäisempiä kuin tytöt... Eikä

äiti luullut Ellillä olevan niinkään huonon pään, vaikka häntä eivät

huvittaneet talouden askareet ... eikähän mitään haittaisi, jos

koetettaisiin...

Äiti kyllä tiesi jo edeltäpäinkin, mitä isä näihin vastaisi, ja tiesi

hän senkin, ettei hän osaisi hänen syitään kumota...

Ellikö kouluun? Mitä varten ei hän saattaisi kotona olla?... Oppii kai

hän lukemaan ja kirjoittamaan sen, minkä naiset tarvitsevat, joiden ei

tarvitse osata oikeinkirjoitustakaan aivan ... kyllä isä sen verran

osaisi opettaa.

--Mutta näethän sinä itse, mimmoinen hän on ... ei hänellä ole halua

mihinkään ryhtyä ... ja minä vain luulen, että jos hän saisi lukea...

--Niin se ei siitä muuttuisi sen kummemmaksi ... minä olen siitä aivan

varma ... minä tunnen naiset paremmin kuin te itse...

Ja sen sanottuaan meni isä taas jonnekin ulos, ja asia jäi.

Mutta muutamana päivänä tuli pappilaan vieraita.

Tietysti se herätti suurta huomiota, kun tuli pappilaan vieraita ... ja

vielä suurempaa, kun ne ajoivat vaunuilla ja kahdella hevosella.

Herra ja rouva istuivat vaunujen perässä ja vastapäätä heitä pieni

tyttö, jolla oli hattu päässä ja hatussa ja käsissä kukkia. Elli sen

näki keittiön rappusten edestä, jossa seisoi ja katseli heidän tuloaan,

kun ajoivat isosta portista pihaan ja seisahtuivat salin rappusten

eteen.

Isä juoksi juoksemalla vastaan, eikä Elli ollut vielä milloinkaan ennen

nähnyt isää niin vikkelänä. Ennätti vaunun porttia jo avaamaan, auttoi

maahan vierasta rouvaa ja suuteli hänen kättään. Sitten halasi herraa,

ja ne nauroivat ja melusivat niin, että Ellin piti vetää esiliinansa

helma suun eteen. Mutta se Elliä eniten kummastutti, että isä kumartui

pienen tytön puoleen ja kysyi niinkuin aikaihmiseltä, kuinka hän voi ja

onko hän matkasta väsynyt, johon tyttö taas vastasi niinkuin

aikaihminen, ettei hän erittäin ole. Samassa tuli äitikin ulos vähän

hämillään olevan näköisenä, ja kun antoi kättä vieraalle rouvalle,

niiasi äiti, vaikka vieras rouva vain päätään taivutti. Mutta sitten

repäisi isä auki porstuan toisenkin oven, levitti kumartaen kumpaakin

kättään ja pyysi vieraita astumaan sisään. Ne menivät, rouva ensin,

sitten tyttö ja sen jälestä herra ja isä yhtaikaa, mutta äiti meni

vasta viimeksi ja tuli kohta takaisin melkein juoksujalassa kiirehtien

kyökkiin.

--Ketä ne oli nuo?

--Se herra on papan vanha tuttu.--Muuta ei äiti joutanut vastaamaan.

Mutta kyytimies oli kuullut kysymyksen ja selitti, että herra kuului

olevan rovastina suuremmassa pitäjässä kuin tämä ja että ne kuuluivat

olevan muutenkin ylhäisiä. Ylhäisiä ne kai ovatkin, koska kannattaa

kulettaa omaa kuskia, vaikka kyydillä ajavat...

Elli katseli hevosten riisumista ja kummallisia valjaita ja vaunuja,

joissa oli pehmeät istuimet kuin sohvat.

Kierteli ne joka puolelta ja kävi seisomassa kummallakin astuimella,

jolloin vaunut vähän hytkähtivät. Elli koetteli enemmänkin hytkytellä,

mutta silloin kuuli hän jonkun kulkevan salin ovessa ja hyppäsi melkein

säikähtäen pois.

Isä taas melkein juoksemalla juoksi ulos ja aivan punaisena hohti, kun

huusi kuskille jotain, että kantaisi herrasväen kapineet huoneeseen.

Sitten keksi hän Ellin ja käski tulla sisään...

--Sukkelaan, Elli, sisään ... mitä sinä täällä seisot ... siellä on

pieni tyttö, sinun täytyy tulla hänen kanssaan olemaan!

ja isä odotti, kunnes Elli tuli saliin.

Vieraat istuivat jo, herra keinutuolissa, rouva sohvassa ja pikku tyttö

sen vieressä eri tuolilla. Äiti tuli myöskin sisään ja istuutui

syrjemmälle salia.

--Tässä on meidän tyttäremme ... Elli, kuinka sinä seisotut ovensuuhun?

Elli meni antamaan kättä vieraille.

--Hyvää päivää, pikku Elli, kuinka sinä voit?... No? etkö sinä

tahdokaan suudella?--Elli oli vetänyt päänsä pois, kun vieras rouva

tahtoi suudella.

--Hän on niin ujo, kun niin harvoin näkee vieraita, selitti äiti

hämillään ja vilkaisi isään, joka jo katsoi häneen tyytymättömän

näköisenä.

--Kuinka vanha sinä olet? kysyi vieras rouva Elliltä.

--En minä tiedä.

--Et sinä niin saa vastata, Elli, neuvoi isä.--Sinun pitää sanoa:

kiitoksia kysymästä, hyvä tantti, minä olen yhdentoista vuoden vanha.

Mutta kun ei Elli ollut sillä lailla ennenkään sanonut, ei hän nytkään.

--Kuinka vanha on herrasväen tyttö? kiiruhti äiti kysymään, hämärästi

peläten jotain.

--Sano nyt, kuinka vanha sinä olet, kultuseni.

--Yhdentoista vuoden vanha, äiti.

--Siis ne ovat yhtä vanhat ... teidän tyttärennehän on myöskin

yhdentoista...?

Äiti kiiruhti taas sanomaan, että kyllä ne siis ovat yhtä vanhat.

--Elli sinä, elä mene sinne syrjään, komensi taas isä ... sinä annat

vieraasi istua aivan yksin etkä mene hänelle näyttämään nukkejasi ja

leikkujasi, vaikka hän on tullut sinua näin pitkän matkan päähän

katsomaan...

--Ei minulla ole nukkeja eikä leikkuja.

--Eikö sinulla ole? Onhan sinulla ennen ollut?

Äiti vastasi Ellin sijasta:

--Eihän Ellillä ole ollut kuin hyvin pienenä ... ei hän ole milloinkaan

pitänyt nukeista.

--Tyyra pitää niistä niin erinomaisen paljon, sanoi vieras rouva ...

hän ei voi tulla toimeen ilman että hänellä on aina joku mukana ...

menepäs, kultaseni, noutamaan se, joka sinulla on vaunuissa ... missä

se on siellä jossain?

--Se on vis à vis-istuimen alla omassa huoneessaan ... se nukkuu nyt,

kun on matkasta väsynyt.

Sekä herra että rouva hymyilivät tyytyväisinä...

--Hänellä on niin erittäin vilkas mielikuvitus siihen katsoen, että hän

on vielä niin nuori ... hän on koko matkan puhunut nukkensa kanssa...

Mene nyt häntä herättämään, kyllä hän nyt jo voi nousta...

Ja rouva hymyili yhä vielä, ja kun tyttö oli mennyt ulos ja isä

käskenyt Ellin mennä mukana, niin ei rouva voinut pidättäytyä, vaan

kertoi vielä uudelleen saman asian, että oli oikein omituista katsoa,

kuinka Tyyra ei hetkeksikään unohtanut nukkeansa ja kuinka hän hoiti

sitä ja puki päälle ja riisui ja käski olla hiljaa, ettei hänen

hoidettavansa heräisi...

--Sinulla on erittäin miellyttävä pieni tyttö, sanoi isä vanhalle

koulutoverilleen.

Tyyra olikin heidän ainoa lapsensa, sanoivat herra ja rouva ... he

eivät voineet olla erillään hänestä hetkeäkään ... ottivat aina hänet

mukaan, jos mihin matkustivat ... mutta heti kohta kotiin tultuaan

täytyi heidän erota hänestä, kun Tyyran taas täytyi lähteä kouluun ...

heillä oli ikävämpi kuin lapsella itsellään.

--Vai niin ... herrasväki on antanut tyttönsä käydä koulua? kysyi äiti.

--Niin, kyllä se on tarpeellista ... me olemme päättäneet antaa

lapsellemme niin täydellisen kasvatuksen kuin vain voimme, eikä hän

kotona enää voi oppia sitä, mitä sivistyneeltä ihmiseltä vaaditaan...

--Kyllä se voi niin olla, sanoi äiti.

--Eikö sinun Ellisi ole vielä koulussa? kysyi vieras herra isältä.

--Ei, ei hän ... ei hän ainakaan vielä ... se on kyllä totta, että olen

minä sitä vähän ajatellut...

--Tyyra on ollut jo kaksi vuotta koulussa, ja kyllä me olemme tulleet

siihen huomioon, että sekä hänen tietonsa erittäinkin että koko hänen

muu kasvatuksensa, niin hyvin henkinen kuin ruumiillinenkin,

esimerkiksi mitä ulkokäytökseenkin tulee, ovat suuresti edistyneet.

--Niin, kyllä kaikesta näkyy, että hän on hyvin kasvatettu, sanoi

isä ... missä koulussa hän on?

--On kyllä totta, että koulukin on paras laatuaan meidän maassamme,

saksalainen tyttökoulu pääkaupungissa...

--Tuleeko siellä kuinka kalliiksi pitää...?

--Kalliiksihan se tulee, sanoi herra, mutta meidän mielestämme on

vanhemman velvollisuus antaa lapselleen kasvatus semmoinen, joka,

niinkuin sanottu, vastaa sen ajan vaatimuksia, jossa eletään, ehkäpä

vielä parempikin. Ja ainakin on se välttämätöntä tytölle, jonka

vaikutusala ja elämän toimi on avioliitto, johon hän kaikki rakentaa.

Siksi on se välttämätöntä, että hän, kun hän joutuu naimisiin--

--No, August, torui hänen rouvansa, nyt sinä taas menet siihen ... on

liian aikaista vielä puhua siitä...

--Elä sano, mamma, ei mikään ole liian aikaista, kun on pidettävä

huolta lapsensa onnesta.

--Niin, niin, kyllä se on totta...

--Niin, mitä aioitte sanoa siitä, kun joutuu naimisiin? kysyi äiti.

--Sitä juuri, että vaimo, joka on saanut hyvän sivistyksen, paljoa

paremmin voi tehdä miehensä ja perheensä onnelliseksi kuin muutoin, sen

olen minä pitkällisenä papintoimeni aikani kyllin usein tullut

huomaamaan ja siksi minä...

--Se on aivan totta, se on aivan totta, sanoi isä melkein hartaasti,

mutta äiti istui vähän aikaa totisena eteensä katsoen ja nousi sitten

ja meni katsomaan, eikö kahvi jo olisi valmista.

Kuppeja toisessa huoneessa tarjottimelle järjestäessään näki hän Ellin

ja vieraan tytön vaunuissa. Vieras tyttö näytteli nukkeaan Ellille,

mutta Elli ei siitä näyttänyt olevan juuri milläänkään ... katseli

melkein kuin oudoksuen vuoroin tyttöön, vuoroin nukkeen.

--Onko sinun nimesi Tyyra? kysyi hän yhtäkkiä.

--Minun nimeni on Tyyra Hedvig.

--Äitisihän kutsui sinua joksikuksi muuksikin ... miksikä se

kutsuikaan?

--Kultuseksiko? niinkö?--Äiti sanoo aina minua niin, kun minä olen hyvä

tyttö.

--Miksikäs se sanoo, jos olet paha?

--En minä ole milloinkaan paha... Tantti sanoo aina koulussa, että minä

olen paras tyttö koko luokalla ... minä olen primus...

--Mikä se on se?

--Etkö sinä tiedä, mikä on primus? ... etkö sinä ole ollut koulussa?

--Enkä ole ollut...

--Voi, voi, sepä on ikävä se ... mennään puutarhaan noutamaan kukkia

Ainille ... onko teillä ruusuja, Aini rakastaa ruusuja...

--Ei meillä ole mitään ruusuja ... saat herneen kukkia, jos tahdot.

--Ei Aini huoli semmoisista...

--Tahdotko sinä istua venheen perässä, niin mennään rantaan...?

--Minä menen kysymään äidiltä ... en minä ennen tule ... pitää aina

kysyä äidiltä ensin...

--En minä sitten lähdekään, jos menet kysymään.

--Miksikä et?

--Siksi vain! En minä virka kenellekään mitään, kun menen vain...

--Hyvä tyttö aina kysyy äidiltään ensin, ennen kuin menee minnekään.

Elli katsoi vähän aikaa ääneti toveriinsa, sitten hän sanoi:

--Sinä olet olevinasi!

--Minäpä menen äidin luo ja otan Ainin mukaan, sanoi toinen

loukkautuneena ja lähti pois.

Sen parempia ystäviä ei tytöistä tullut, vaikka isä niinä päivinä,

jotka vieraat viipyivät talossa, koetti kaikella tavalla saada heitä

olemaan yhdessä. Isän mielestä oli vieras tyttö esikuva hyvin

kasvatetusta lapsesta ja hänen oma tyttönsä huonosti kasvatetusta. Se

tuli joka hetki yhä selvemmin näkyviin. Käytöksessään oli toinen siro

ja miellyttävä, toisesta ei saattanut sanoa, että hän edes

käyttäytyikään ... oli vain, jurrotti, ja tuskin vastasi siihen, mitä

kysyttiin, jota vastoin vierasten lapsi otti osaa puheihin ja oli

valmis aina vastaamaan. Ruokapöydässä se varsinkin tuli näkyviin.

Tuskin tarvitsi muuta tarjoilijaa pöydässä. Tyyra huomasi, jos keneltä,

varsinkin jos isältä tai äidiltä, loppui leipä, ja lennätti sitä

heille, samoin kuin kaikkea muutakin niinkuin voita, juustoa tai lohta.

Isä sitä ihmetteli julkisesti kaikkien kuullen ja käski Ellin ottaa

esimerkkiä.

--Heitä kasvatetaan siellä pensionissa kaikkeen tämmöiseen niin

erittäin hyvin, sanoivat vanhemmat. Ja heidän tyttärensä tuli siitä yhä

kohteliaammaksi, niin että hänen äitinsä viimein täytyi sanoa hänelle,

että hän muistaisi itseäänkin eikä aina vain pitäisi huolta muista.

Muutaman päivän perästä menivät vieraat, ja Ellistä tuntui kappaleen

helpommalta, kun he olivat hyvästinsä heittäneet ja istuutuneet

vaunuihin eikä vieras rouva ollut tahtonutkaan suudella.

Isä hääräsi vaunujen ympärillä, sulki itse vaunujen ovet ja lähti

kulkemaan vaunujen kupeella portille saakka. Ja Elli kuuli hänen

sanovan vieraalle tytölle, että hän toivoi, ettei sillä lie kovin ikävä

ollut, vaikka häneltä puuttuikin sopivata toveria.

Eivät olleet vieraat vielä maantielle ehtineet, kun Elli luikaisi

rantaan, istui venheen perään ja heitti melalla vettä niin korkealle,

että sitä räiskähti melkein korkeammalle kuin nuottakodan katto. Ja

silloin vasta hänestä tuntui oikein siltä, että vieraat olivat menneet.

Portin kiinni pantuaan meni isä kamariinsa, pisti piippuunsa ja käveli

poltellen edestakaisin lattialla. Sitten istuutui hän keinutuoliinsa ja

huusi äidin toisesta huoneesta luokseen.

--Elli täytyy minun mielestäni jo tänä syksynä lähettää kouluun ...

minun mielestäni on se nyt ihan välttämätöntä ... jos hän saa täällä

kotona kaiken ikänsä olla, niin ei hän kuuna päivänä opi ihmisten

tapoja. Näitkö sinä, kuinka hän käyttäytyi vierasten läsnäollessa ...

täytyi miltei hävetä hänen tähtensä, ja saa nähdä, saako häntä enää

muuttumaan. Mutta täytyy koettaa parastaan!

--Mihin kouluun sinä...

--Jos olisi varoja, lähettäisin minä hänet samaan pensioniin, jossa

Tyyra on, mutta nyt se tulisi liian kalliiksi. Mutta minä olen

ajatellut--ja sitä mieltä oli Augustkin--että sopisi panna Elli oman

kaupungin ruotsalaiseen kouluun, jossa opetetaan melkein saman metodin

mukaan kuin pääkaupungissakin. Ja minä olen sitä mieltä, että se on

hyvä metodi.

--Mutta onkohan se niin hyvä?

--Minkä tähden ei olisi?

--Niin, en minä tiedä muuta kuin miltä minusta näyttää. Ei minua oikein

miellyttänyt, en tiedä, onko se koulun syy vai vanhempain, mutta ei

minua oikein miellyttänyt sen Tyyran kasvatus...

--Ei miellyttänyt?--Sepä kumma! Ja minun mielestäni on hän parhaiten

kasvatettuja tyttöjä mitä milloinkaan olen nähnyt! Jos voisin antaa

Ellille samanlaisen kasvatuksen, olisin onnellinen... Sepä ... sepä

minua todellakin kummastuttaa!

Elli ei tahtonut ensin oikein uskoa, että hänet pannaan kouluun, että

saa ajaa pitkän matkan, kulkea höyrylaivalla ja tulla kaupunkiin. Mutta

kun äiti sen varmaksi vakuutti, että niin oli isä päättänyt, niin tyttö

hypähti ilosta lattialla.

--Onko se sinusta niin hauskaa?

--On, on!... Enkös minä saa ajaa pitkää matkaa, paljoa edemmä kuin

sinne, missä maantie menee piiloon ... ja höyrylaivallako kanssa?

--Niin, ja saat nähdä kaupungin.

--Ja saan nähdä kaupungin!--Se kyllä tuntui hauskalta sekin, vaikka hän

ei vielä oikein osannut kuvitella, minkälainen kaupunki olisi. Mutta ei

hän sitä nyt joutanut ajattelemaan.

Hän pyörähti kantapäillään, kiiruhti ulos ja juoksi rantaan venheen

perään. Ja siellä hän taas heitti vettä melalla ilmaan ... korkeammalle

kuin milloinkaan ennen. Ei malttanut kauan olla rannassa. Näki niityllä

metsän reunassa vasikat ja riensi niitä kohti. Likelle tultuaan

hihkaisi niille riemuissaan, leimahutti helmojaan ja löi käsiään

yhteen, niin että elukat säikähtivät pahanpäiväisiksi ja pötkivät

mölisten kymmenelle haaralle.

Yöllä ei tahtonut saada unta silmiin millään lailla. Kaikenlaista tuli

ja meni mielessä yhtä perää. Mutta ei mistään jäänyt vakavata kuvaa.

Kaupunki ei varsinkaan ottanut asettuakseen. Viimein kuitenkin rupesi

tuntumaan, että se oli korkealla mäellä ... niinkuin Iinmäellä ...

jossa oli paljon taloja, jotka päiväpaisteessa pitkän matkan päähän

hohtavat ja ikkunat kimmeltävät... Ja se kuva jäi mieleen niin

varmaksi, ettei aamusella tullut sitä äidiltä tarkemmin kysellyksi.