Äidin olisi usein tehnyt mieli tietää, mitä tytön mielessä liikkui
tähän aikaan. Hän näytti ikäänkuin kasvavan ja vanhentuvan päivä
päivältä ja tulevan yhä totisemmaksi. Isää hän kartteli ja äitiä
melkein yhtä paljon. Ei se ollut kumma, jos isää, joka kerran alkuun
päästyään yhä ahdisteli ja pilkkasi samasta asiasta, mutta olihan äiti
koettanut olla ystävällisempi ja hellempi kuin ennen. Ruokapöytään
muiden kanssa syömään häntä ei varsinkaan tahtonut saada tulemaan. Ja
usein hän oli suorastaan itsepäinen siinä asiassa. Täytyi äidin olla
ankarakin välistä, ennenkuin sai tottelemaan. Ja joskus hän katosi
päivällisen ajaksi kokonaan niin, etteivät auttaneet huudot eivätkä
etsimiset. Vasta monissa miehin etsittyä löytyi tyttö jostain
kummallisesta paikasta metsästä tai pellon pientarelta, jonne oli
nukkunut. Silloin täytyi äidin torua, mutta siitä heidän välinsä yhä
jäykistyi.
Isä ei sitä huomannut, että iloinen tyttö oli muuttunut sulkeutuneeksi.
Välistä vain huomasi hän sen, että tyttö ei tullut pöytään, ja kun oli
pahalla tuulella, torui, mutta hyvällä tuulella ollessaan laski
leikkiä, jonka Elli otti pilkaksi. Varsinkin silloin kiusasi isä, kun
sattui olemaan joku vieras.
--Oletko sinä, Elli, nyt jo monta hametta repinyt tänä päivänä? alkoi
isä taas muutaman kerran.
--En ole repinyt yhtään.
--Etkä ole puussakaan käynyt kukkumassa?
--En.
--Tämä meidän Elli se on linnun sukua ... jos sillä vain olisi
siivet ... mutta ehkä ne vielä kasvavat.
Vieraat nauroivat isän mukana, mutta äiti näki, että tytön kasvojen
piirteet ikäänkuin jähmettyivät.
--Lintuhan se on ... käki ... kukkuu puiden latvoissa, niin että
pitäjällä kysyvät, että onko teillä elättikäki.--Kukkuisit nyt, niin
että vieraatkin kuulisivat.--Annapas leipäkori tänne, Elli!
Mutta Elli ei liikahtanut.
--Elli, anna isälle leipäkori, sanoi äiti.
Mutta Elli tuijotti jäykästi eteensä tyhjälle lautaselle.
--Elli...?~--mitä tämä merkitsee?
--Mene ulos, Elli! käski äiti ja työnsi leipäkorin isälle.
Elli nousi, mutta kaasi noustessaan tuolinsa, niin että se pahasti
rämähti selälleen, eikä äiti ollut varma siitä, tapahtuiko se
vahingossa vai kaasiko hän sen tahallaan. Mutta isä oli niin vihainen,
että tuskin osasi hillitä itseänsä lyömästä nyrkkiä pöytään. Ja pitkän
aikaa hän katseli vihaisin silmin äitiin toiselle puolen pöytää,
ikäänkuin koko tapaus olisi ollut tämän syy. Vieraat olivat hämillään
eivätkä tienneet, kuinka olisivat.
Vieraiden mentyä meni äiti isän kamariin, jossa tämä kulki edestakaisin
lattialla ja poltti vihaisesti piippuaan.
--Ei hän kärsi sitä, että sinä aina häntä pilkkaat ... sinun pitäisi
lakata siitä...
--Hänen täytyy! ... vai semmoinen letukka? ... vai onko tuommoinen
käytös sopiva sinun mielestäsi ... ja vieraiden läsnäollessa?
--Enhän minä sitä sanokaan...
--Niin no! Ja äidin täytyy pitää huolta siitä, ettei hänen lapsensa
osoita röyhkeyttä isälleen! Semmoinen letukka... Ja on kumma, ettei
äiti osaa lapsiaan sen paremmin... Minun täytyy ottaa hänet
huostaani ... hänen kasvatuksensa on laiminlyöty--
--Mutta ei häntä saa sillä tavalla...
--Milläs tavalla?
Ja odottamatta toisen puolustusta meni isä tavallisesti tällaisissa
keskusteluissa jonnekin ulos.
Ja äiti meni toimeenpanemaan isän käskyjä, vaikka hän joka kerta tunsi,
että olisi pitänyt jotenkin toisin.
Jos vain olisi tiennyt, kuinka oli oikeammin, ja ymmärtänyt. Mutta
mistä sen tiesi? Olihan häntä itseään kasvatettu samalla tavalla kuin
hän olisi oikeastaan tahtonut kasvattaa Elliä. Mutta sitäpä hän nyt
epäili, kummin olisi ollut hänen parempi ... niinkö vai aivan toisin.
Ja jos toisin, niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla
niinkuin hän halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin
halutti ja mieli teki. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa
semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty ... ettei
se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi.--Hän itse ei ollut
milloinkaan saanut luonnolleen valtaa antaa, ei missään suhteessa.
Tuskin oli saanut juostakaan, vielä vähemmin puihin kiipeillä ja olla
lentelevinään. Se oli sopimatonta ja se oli syntiä hänen lasna
ollessaan. Vaikka ei hän milloinkaan ollut saanut siitä vakuutetuksi
itseään. Vaan hänen oli _täytynyt_ silloin ja täytynyt jälkeenpäin. Ei
milloinkaan, mitä itse oli halunnut, aina sitä, mitä muut tahtoivat. Ja
olihan hän tottunut siihen ja elänyt tähän asti. Olisikohan hänen
elämänsä ollut sittenkään parempi, jos olisi saanut omaa mieltään
noudattaa, niinkuin muutamat muut tässä maailmassa?... Mutta _tämä_ oli
ainakin väärä ajatus ja synnillinen. Ei saisi moittia sitä, mikä on
sallittu, eikä kadehtia muita. Kullekin on oma kohtalonsa annettu, ja
kunkin täytyy ristinsä kärsivällisesti kantaa. Sitähän hänen olisi
pitänyt oppia koko elämänsä kaiken, mutta sitäpä hän ei juuri ollut
oppinut. Ei ollut milloinkaan _kaikki_ hänessä tukahdutettu, vaikka hän
oli välistä niin luullut. Ehkei oltu häntä kyllin ankarasti jo
lapsuudesta... Ehkä olikin siinä syy eikä missään muussa...
Näin äiti ajatteli, kun jäi isän ulos mentyä istumaan paikoilleen,
mutta kun hän nousi lähteäkseen Ellin luo, tunsi hän, ettei hän
kuitenkaan osaisi tehdä läheskään niin kuin _oikeastaan_ olisi pitänyt.
Ja oikeastaan hänen olisi pitänyt tehdä niinkuin isä, repiä säälimättä
haaveilemisen ja rajun luonteen ituja, ja jos tyttö sitä luontoaan
näyttäisi, olla ankara ja kurittaa. Mutta hyvähän oli isän, joka ei
tiennyt, kuinka semmoinen koskee. Mutta hän sen tietää ja hän sen
tuntee nyt vielä monien vuosien päästä... Ei, ei hän osaa ... ei
ainakaan nyt vielä ... vaikka oikeastaan olisi pitänyt jo aivan ensi
kerralla olla ankara...
--Sinä teit siinä hyvin pahasti, Elli ... kuinka sinä voit sillä
tavalla?--Mene nyt pyytämään isältä anteeksi.
Elli seisoi selin huoneeseen ja katseli ulos ikkunasta eikä kääntynyt,
kun äiti puhui.
--Ei sinun sovi, Elli, tuolla tavalla olla ja kantaa vihaa mielessäsi
... sinun olisi pitänyt antaa leipäkori isälle, kun isä pyysi ... Ja on
suuri synti olla tottelematon vanhemmilleen... Etkö muista mitä
neljännessä käskyssä sanotaan?...
Äidistä tuntui aivan kuin olisi hän kuullut oman äitinsä puhuvan
silloin, kun hän itse oli Ellin sijassa. Se vain oli eroa, että hänen
äitinsä ääni oli ollut ihan toisenlainen. Mutta hän kuuli kyllä oman
äänensä heikkouden ja ymmärsi sen, ettei ollut kumma, jos ei se
vaikuttanut. Eikä hän itsekään ollut varma siitä, tarkoittiko hän
todella sitä, että Ellin olisi pitänyt mennä anteeksi pyytämään.
--Ja minkä tähden sinä oikeastaan et antanut isälle leipäkoria ja
kaasit tuolin kumoon?...
--Minkä tähden--isä aina--pilkkaa minua? sanoi Elli jyrkkätaitteisella
äänellä.
--Eihän isä pilkkaa ... ja jos pilkkaisikin, niin et sinä kuitenkaan
saa ... ja ehkä se vain olikin leikkiä ... ei lapsi saa olla
tottelematon ... Jumala rankaisee, ja se on suuri synti...
Äiti huomasi, että rupesi tulemaan sitä, mitä jo oli ennen sanonut. Ja
mitä siinä hyvin puhuminen auttoi ... olihan tytöllä ollut syytä
tavallaan, ja äiti muisti taas itsestään, kuinka vähän puheet olivat
silloin vaikuttaneet. Muu oli häneen pantu vaikuttamaan, vitsa, mutta
ei äiti sitä osannut käyttää. Eikä hän tahtonutkaan, ei, vaikkei olisi
mitenkään muuten... Ei, ennen kaikkea muuta kuin sitä, että tyttö ehkä
vielä, kun äiti muistuu mieleen, tuntisi vitsan kivut...
--Sinä saat nyt, Elli, vielä tämän kerran anteeksi, mutta toisen
kerran, jos semmoista sattuu...
Äidin täytyi häpeäkseen tunnustaa, että hän sen sanoi enemmän itse
päästäkseen kunnialla pulasta kuin tyttöä peloittaakseen.
Isä oli tästä lähin vähän aikaa kasvattavinaan, vaati esimerkiksi joka
päivä leipäkorin, mutta unohti sitten koko tytön. Mutta tyttö muuttui
totisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi. Ei ollut juuri koskaan iloinen, ei
hänen nähty leikkivän eikä ollut hänellä halua mihinkään ryhtyä. Jos
joskus oli luonto kevenemäisillään ja ilo tulemaisillaan, niin hän
kohta melkein kuin säikähti sitä ja herkesi. Pihasalla ei hän tahtonut
millään viihtyä, ja joka kerta, kun hän jonnekin loittoni, näytti
siltä, kuin hän olisi tahtonut päästä kenenkään näkemättä. Äiti sen
huomasi ja alkoi pitää häntä silmällä. Tyttö meni ensin takapihalle,
poikkesi sieltä huoneiden taitse pellon pientarelle ja hiipi melkein
kumarassa aitovartta myöten rantaan. Siellä pujahti hän nuottakodan
taa ... ja kerran lähti äiti häntä sinne salaa seuraamaan. Nuottakodan
suojasta näki hän, että tyttö oli työntänyt pyöriviltä teloilta venheen
puoleksi veteen ja istuutunut perään. Mela oli hänellä kädessä, ja hän
oli aivan innostunut sillä vettä melomaan. Välistä hän viskasi vettä
korkealle ilmaan ja katseli, kuinka se roiskahti alas järveen. Silloin
hän hymyilikin itsekseen ja odotettuaan, että veden pinta silisi,
heitti hän uudelleen vettä melalla ja hymyili uudelleen. Ja silmässä
oli silloin sama lapsellinen katse, joka siinä ennenkin oli ollut ja
jota äiti oli ruvennut siinä yhä enemmän kaipaamaan...
Äiti hiipi pois, ja pihaan noustessa tuli hänelle vesi silmiin. Hän
olisi voinut suudella lastaan nyt ja puristaa rintaansa vasten
niinkuin ennen hyvin pienenä... Mutta ehkä se on sitä turhaa heikkoutta
taas? ... ja ehkä hän on semmoinen kummallinen ihminen? Ja onkohan
oikein, että hän tuota lastaan niin liiaksi rakastaa?...