ANTIGONE
Kirj.
SOPHOKLES
Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut
Kaarlo Koskimies
WSOY, Porvoo, 1910.
ALKULAUSE.
Tätä tavallaan jo 3:tta Antigoneen suomennoksen painosta varten olen,
kuten helposti huomataan, ottanut varteen sitä etevää, tarkkaa ja
monipuolista arvostelua, jonka edellinen eli 1885 v:n painos sai
osakseen seuraavan vuoden "Valvojassa" nyk. prof. O.E. Tudeer'ilta.
Hänen neuvojaan ja vihjauksiaan, mikäli mahdollista, noudatellen olen
melkein uudestaan kirjoittanut "Kirjallis-historiallisen johdannon"
alussa sekä lyyrillisissä osissa koettanut parantaa "rytmillistä
responsionia", y.m. siinä silti onnistumatta kuten olisin mielinyt.
Alusta asti oli aikomukseni vain "keveällä kädellä" suorittaa
tarpeelliset korjaukset, sillä perinpohjaisempien parannusten tekoon
puuttui minulta sekä aikaa että halua. Näinpä saanee kyllä "Antigone"
vielä odottaa lopullista juhla-asuansa astuakseen Suomen kansan
katseltavaksi.
Suomentaja.
JOHDANTO.
I. Sophokleen kirjallinen toimi.
[Ks. Schneidewin-Nauck'in Sophokl. painoksen johdantoa, K. Sittl.
Gesch. d. gr. Lit. y.m.]
Eräs kreikkalaisen kirjallisuuden pääominaisuus, joka luo sille
omituisen elävyyden ja viehätysvoiman, on sen luonteva ja perin
kansallinen kehitys. Kirjallisuus on sisimmässä yhteydessä kansan
elämän kanssa ja kuvastaa tosiperäisesti tämän sisällistä ja
ulkonaista historiaa. Samassa määrin kuin kansallishenki taisteluissa
ja voitoissa kasvaa ja voimistuu, sekä korkeat aatteelliset voimat
innostavat kansaa jaloihin töihin, alkaa myös runous ihanimpia
kukkiansa kehitellä. Niinpä sen korkein muoto, draama, oli
kukkeimmillaan kohta persialaissotain jälkeen, jolloin elon voimia
uhkuva kansanvaltainen Atheena yhä laajemmalle levitti valtaansa ja
kunniakas ulkonainen historia loi lukemattomia uusia elon-aiheita ja
vaikuttimia hengen aloille.
Niinkuin helleenien kertomaruno syntyi ionilaisella ja lyyrillinen
runous aiolilais-doorilaisella maaperällä, niin molempain
korkeampi yhteys, draama, syntyi ja kehkesi kukalleen siellä,
mistä koko Hellaan varsinainen hengenviljelys oli kotoisin,
Atheenassa. Vähäpätöinen oli sen alku. Jokavuotisissa Dionysos- eli
Bakkhos-juhlissa, joita vietettiin viininkorjuun jälkeen,
oli jo kauan mainitun jumalan kunniaksi laulettu virsiä ja
näissä kerrottu kaikenlaisia seikkailuja ja vaiheita, joita hän
Satyyrien ja Sileenien seurassa maasta maahan kuljeksiessaan ja
ihmisille viininviljelystä opettaessaan oli kokenut -- kun Arion,
Lasos, ja muut runoilijat (600-500 e.K.) alistivat nämä laulut
l. "dithyrambit" taiteellisen käsittelyn alaisiksi. Vartavasten
harjoitetut laulukuorot saivat, piirissä kiertäen alttaria,
säkeistöissä ja vastasäkeistöissä esittää Bakkhon kohtaloita,
samalla kuin Satyyriksi naamioitu henkilö erilaisin elein säesteli
esitystä. Osottelevan aineksen kerran päästyä dithyrambiin, kehittyi
tästä vähitellen täydellinen näytelmä. Tuon Satyyrin tai Sileenin
tarvitsi vain aluksi sopivissa kohdin keskeyttää kuorolaulujen jonoa
kertomalla kohtauksia jumalan elämästä; mitä vilkkaammin hän sen
teki, elävöittäen esitystään sopivilla liikkeillä, sitä pikemmin
katsojat olivat illusionin vallassa, ja draama oli valmis. Alettua
tietä mentiin yhä edemmäs; alettiin käsitellä muitakin aineita kuin
Bakkhos-piiristä otettuja. Sopivia aiheita tarjosi rikas sadusto
jumalineen ja sankareineen, sitä enemmin mikäli eepillinen runous jo
oli ehtinyt niitä muokkailla. Ja draamallisen aineksen rikastuessa
supistui lyyrillinen yhä vähempiin, koskaan klassillisena aikana
silti kokonaan katoamatta, sillä siksi elimellisesti se kuului
antiikin draamaan. (Näin tämä draama, kun vielä sen lyyrilliset osat
esitettiin soitannon yhteydessä, paraiten muistuttaa uuden ajan
ooperaa.) Pian ei riittänyt enään tuo yksi henkilö kuoron kanssa
puheita vaihtelemaan. Uudet aineet vaativat lisää toimivia henkilöitä
ja näyttelijäin lukua täytyi lisätä. Kun sama henkilö esiintyi
useammassa roolissa, tultiin kauan toimeen 2:lla varsinaisella
näyttelijällä, kunnes toiminnan yhä vilkastuessa lisättiin 3:s, jopa
joskus 4:skin (Sophokles).
Tärkeintä draaman kehitykselle oli kumminkin se seikka että
varsinaiset runoilijat alkoivat sille neroansa omistaa. Dionyson
taruaiheita ei enää varsinaisesti käsitelty muuta kuin n.s.
Satyyridraamoissa. Myytillinen piiri, sankarisadut pysyivät kuitenkin
koko klassillisen ajan sinä aarreaittana, josta tragediain aiheet
etupäässä otettiin, jos kyllä jo toisinaan tosihistoriastakin niitä
yritettiin ottaa. Yleisön naivi katsantokanta kuitenkin vielä
sellaisia vieroi. Niinpä kerrotaan että, kun Phrynikhos (noin v. 490)
näytelmällään "Mileton valloitus" sai katselijat heltymään kyyneliin,
runoilijaa kiellettiin enään tätä kappaletta esittämästä, vieläpä
tuomittiin tuhannen drakman sakkoihin syystä että hän muistuttamalla
kansaa sen heimolaisia kohdanneesta onnettomuudesta oli tehnyt huonon
palveluksen isänmaalleen! -- Myöskin yksi Aiskhylon säilyneistä
draamoista "Persialaiset", käsittelee samanaikuista historiallista
tapausta (Salamiin taistelua). Runoilijan vakava uskonnollinen
kanta painaa kuitenkin siihen saman leiman kuin hänen muihinkin
näytelmiinsä.
Aiskhylon näytelmissä on draamallinen puoli, dialogi ja toiminta,
jo anastanut pää-alan. Ja kuitenkin juuri tämä puoli, tapausten
kulku, paljon vähemmin herättää harrastustamme kuin aate-sisällys.
Kuinka erilaisia henkilöitä ja tapauksia A:n näyttämöllä esiintyykin,
edustavat ne, itse tietämättänsä, perinnä ihmistä, joka --
yksilönä tai yhteiskunnan ja valtion jäsenenä -- kansalaisena,
miehenä, vaimona -- taistelee kohtalon kovuutta vastaan, ikävöiden
onnellisempia oloja. Siinä ei ole erotusta helleenin ja persialaisen
välillä. Muutamin rohkein piirtein ovat nuo aatteiden kannattajat
hahmoiltu, usein jylhän suuriksi, karkeiksi. Eivät he paljo toimi,
toiminta ei ole monimutkaista. Sitä enemmän he puhuvat.
Sophokles jatkaa kehitystä omaan suuntaan. Niin, hänessäpä antiikin
draama kohosi sille korkeuden asteelle, josta se ei enää ylennyt,
vaan pikemmin huononi, kuten kyllä näkyy, jos vertaa häntä
Euripidekseen.
Jos Aiskhylos kunniakkaasti edustaa Solonin aikaista Atheenaa,
sitä Atheenaa, joka voittorikkaasti puolusti Hellaan vapautta
Itämaiden sortovaltiaita vastaan, on hänen nuorempi seuraajansa
ja kilpailijansa Sophokles (496-405) Perikleen Atheenan loistava
edustaja. Edistynyt kehityskanta ilmenee ehkä vähemmin aatteissa,
joita S:n näytelmät esittävät, kuin näiden taiteellisessa
tekniikassa. Mutta puhuu niistä sen ohessa erilainen henkinen
luonnekin. Aiskhylos on ikäänkuin valtava vuorivirta, jonka komeutta
täytyy ihmetellä silloinkin kun se vuolteihinsa tempaa monen
sulokukkasen äyräältään. Tuota jylhää komeutta ei ole Sophokleen
runottarella, mutta se ihastuttaa meitä lempeällä somuudellaan;
pelkällä taitavalla näyttämölle-panollaan se saavuttaa etuja, joista
ei Aiskhylos tiedä mitään. Ja niin oli ajankin maku muuttunut, että
edellinen nuorena vasta-alkajana kilpailussa voitti ijäkkään mestarin
ja ennen pitkää oli yleisön suosikki.
Sophokles oli tavattoman tuottelias. Tiedetään hänen sepittäneen
ainakin 100 näytelmää, vaikka näistä on ainoastaan 7 täydellisesti
säilynyt. Useista on kuitenkin jälellä arvokkaita katkelmia ja
useampain hukkuneiden näytelmäin sisällys voidaan niiden nimistä
ainakin osapuille arvata.
Aiheensa Sophokles tietysti ammensi sieltä mistä edeltäjänsäkin
-- kertoilevan kansanrunouden heruvista hettehistä. Ja hänen
tapaiselleen runoilijanerolle nuo sankarit monenmoisine taisteluineen
ja onnenvaiheineen tarjosivat kyllin aihetta runollisesti
käsittelemään noita ihmiskunnan alati palautuvia tärkeitä
elinkysymyksiä, mitä, miten ja miksi puuhaamme, pyrimme, suremme,
iloitsemme, elämme, kuolemme, missä määrin olemme vapaita, missä
kohtalon salavoimista riippuvia -- sekä luomaan aatteensa kaikkien
tajuttaviin, tenhoisiin, eläviin henkilömuotoihin. Noin 40:n
näytelmän aiheet ovat Troian, 6:n Theeban satupiiristä; useihin on
runoilija saanut aiheet Attikan saduista y.m. Samoja satuja oli jo
Aiskhylos osaksi käsitellyt, kuten yhtäläiset nimetkin osottavat.
Mutta mikä erotus näiden kahden välillä! Luulisi lukevansa aivan eri
tapauksista kun esim. Aiskhylon "Khoephoroi" ja Sophokleen "Elektra"
käsittelevät osittain samoja juttuja. Siksi erilainen on kummallakin
koko käsityskanta ja runoilijaluonne. Sophokles tahtoi käsitellä
aineitaan vapaammin ja itsenäisemmin inhimillisiä näkökohtia
noudatellen. Ihmiselämä siveellisesti seulottuna, runollisesti
valaistuna jäi hänen liikkuma-alakseen. Siksi hän mieluummin esittää
mielen ja tunteen sisällistä elämää myötätuntoa herättävällä tavalla.
Toisin Aiskhylos. Liikkuen halusti jumalain ja puolijumalain
piirissä jättää hän ihmeille laajan alan, jolloin hän rohkean
fantasiansa avulla etupäässä tahtoo tenhota silmää ja korvaa. Hänen
omituisluontoinen siveellis-uskonnollinen katsantotapansa määrää
tavallaan näytelmien ulkomuodonkin. Vakavalla mielellä syventyen
satumailmaan ja sen aiheiden nojassa kehitellen aatteitaan valitsi
hän tavallisesti samasta sadustosta 3 tragillisen ristiriidan jaksoa
ja liitti ne kolmena näytelmänä yhdeksi "trilogiaksi", näyttääkseen
koko sukupolvia peräkkäin vainoavan kostonhengen toimintaa. Jos
ihminen kerran, ylpeillen etevyydestään tai valta-asemastaan, on
röyhkeästi rikkonut siveellisen maailmanjärjestyksen, on hän vaatinut
tämän järjestyksen valvojat, jumalat taisteluun, joka ei vähällä
pääty. Ensi konfliktista syntyy uusia, rikoksista rikoksia. Zeus
sallii ihmisten aikansa kostaa toisilleen, suo heille senverran
tahdonvapautta, että he totellen pahan sisunsa ääntä samalla
panevat toimeen hänen oikeutensa tuomioita. Mutta rikos ei silti
lakkaa olemasta rikos; vasta kun kaikki räähkät on sovitettu,
pahat rangaistu, vasta vaivojen ja vaurioiden takaa valkenee
sovinnon päivä, jumalain armo ja viisaus vallitsee ja uusi elämä on
mahdollinen siveellisellä pohjalla.
Näin Aiskhylos. Vaikka Sophokles kyllä hänkin antaa draamoilleen
syvän siveellisen ytimen ja osaa konflikteja niissä kehitellä, saa
hän kuitenkin kaikki sopimaan yhden draaman kehyksiin -- puhtaasti
taiteelliselta kannalta epäilemättä suuri edistysaskel. Hän ei
tahdo etupäässä kehitellä uskonnollisia ja viisaustieteellisiä
ongelmia, vaan tutkia ja käsittää ihmisluonteita ja sieluntiloja,
perustellakseen niihin oikein ja todesti toimia, jotka vastustamatta
vievät loppuratkaisuun. Psykologinen puoli, elämässä esiintyvä
luonteiden kehitys oli pääasia, siten vasta saattoi draamallinen
toimi luontevasti sujua. Näyttelijöitä lisäämällä tehtiin hienompi
psykologinen kehitys mahdolliseksi. Nyt saattoi päähenkilön rinnalle
astua syrjähenkilö vastakohdallaan edellisen kuvaa täydentämään ja
valaisemaan, niinkuin esim. Antigoneen rinnalle Ismene, viekkaan
Odysseun rinnalle suorasukainen Neoptolemos j.n.e. Luonteitten
ominaispiirteiden selvetessä, vastakohtien jyrketessä toiminta
varmistuu, puheenvaihto vilkastuu, repliikit käyvät kuin miekaniskut.
Jo vanhan ajan taidekriitikot (Aristoteles ja muut) tunnustivat
Sophokleen ansiot. Hän oli heistä alallaan päämestari, joka
onnistuneesti osasi yhdistää ylevää ja lempeää esitystapaa. Kun he,
kuten mielellään tekivät, antoivat hänelle kunnianimen "tragillinen
Homeros", pitivät he silmällä tuota vakavaa tyyntä suuruutta, joka
halveksii kaikkea tyhjää koristetta, mikä on ulkopuolella runon
omaa viehätysvoimaa; tuota selkeyttä, joka muutamalla sattuvalla
piirteellä, jollakin toimivan henkilön sanansutkauksella esittää
hänet elävänä eteemme. "Mehiläiseksi" he häntä sanoivat, joka osaa
kaikkialta kerätä kaunista, jos kohta somuuden rinnalla tarvittaissa
kyllä kuuluu pontevaakin puhetta ja ankaruutta. Mielellään häntä myös
kiitettiin siitä että hän kuvailee ihmiset sellaisiksi, kuin heidän
tulee olla ihanteensa mukaan, eikä Euripideen tapaan alennu harmaan
jokapäiväisyyden pinnalle, esittämään heitä sellaisina kuin he ovat.
Siinäkin siis Sophokles noudatti kultaista keskiväliä, sillä jos
hän karttoi sulotonta, ikävää realismia, ei hän myöskään viihtynyt
Aiskhylon utuilmoissa, joissa sankarit astuskelevat juhlallisen
kankeasti, mahtipontisesti deklamoiden. Kuinka toisin Sophokleen
henkilöt puhuvat, kuvastaen tekijänsä hienommin sivistynyttä aikaa,
jolloin dialektis-retoorinen notkeus on kansalaishyve! Kaikki itse
asiassa olevat syyt ja vastasyyt johdellaan niistä älykkäästi esiin
ja ylimalkaan henkilöt niin sulavasti ja vaikuttavasti osaavat
kantaansa puolustaa, että miltei jää viimeksi puhuneen puolelle.
Epäilemättä Sophokleen taide, jos kyllä edellyttäen loistavaa
luontaisneroa, kuitenkin enemmän on tietoisan selvän harkinnan
ja ahkerain stuudioitten tulos kuin jumal'intoisen hurmauksen
välitöntä luomaa. Kun hänen runollista sulosomuuttansa kiitellään,
ajateltanee etupäässä kuorolauluja, joissa usein soi lämmin tunne
kauniissa kielimuodossa. Kuoro ei, kuten Aiskhylon draamoissa,
ryhdy toimintaan, vaan säilyttää lyyrillisen tehtävänsä. Vilkkaalla
myötätunnolla seuraten toiminnan kulkua, on se päähenkilön milloin
varottava, milloin rohkaiseva tai lohduttava ystävä. Sen mieliala
vaihtelee tapausten mukaan, ja enimmästi se on toimijain harhaluuloon
takertunut; mutta aina se kuitenkin säilyttää sitä sielun tasapainoa,
jonka katsoja tarvitsee voidakseen objektiivisesti seurata tapausten
menoa. Sattuvasti onkin antiikisen murhenäytelmän kuoroa nimitetty
"idealiseksi yleisöksi". Välistä kuoro on korkeammalla siveellisellä
kannalla, jolta se julistaa runoilijan omimpia vakaumuksia ja sen
lauselmilla pyrkii näin olemaan yleispätöinen merkitys.
Jos sitten kysymme, minkä osan Sophokles jättää kohtalolle, niin
kaikissa hänen tragedioissaan on lujana pääpiirteenä se, että
ihmiset luulevat toimivansa vapaasti, mielensä mukaisesti, mutta
perinnä vallitsee jumalallinen kaitselmus tai viisaus, jonka kanssa
yhteen törmätessään inhimillinen lyhytnäköisyys joutuu häviölle.
Siveellisten periaatteiden, ylempien ja alempien harrastusten
taisteluista -- jommoisia jumalat panevat toimeen ihmismaailmassa
ihmisten kautta, kun eri henkilöt ajavat (tai luulevat ajavansa!)
mikä valtion ja kirjoitettujen lakien, mikä heimohengen,
perherakkauden ja luontaisoikeuden asiaa, ja useimmiten vain alhaiset
intohimot riehuvat ja telmivät -- koituu lopputuloksena korkeamman
siveellisen velvollisuuden laki: se tieto ja tunnustus, että syyt
on sovitettu, verivelat pois pyyhitty ja uusi elämä mahdollinen
ainoastaan jumalallisen anteeksiannon perustalla, nöyrästi
taipumalla ylimmän viisauden alle. Sophokles antaa henkilöilleen
väljemmän toiminta-alan kuin Aiskhylos; mutta heidän lumoustilansa
tavallisesti vain edistää sen asian voittoa, jota he tahtovat
vastustaa. Kun he samalla toimivat yksilöisluonteensa mukaisesti,
kantavat he oleellisesti kohtalonsa omassa povessaan. Semmoisenaan
oikeutetunkin ihmispyrinnön täytyy jäykässä johdonmukaisuudessaan
loukata toisia yhtäoikeutettuja tai parempiakin pyrintöjä, ja vihdoin
joutua korkeamman järjestyksen kanssa ristiriitaan ja -- kukistua.
Kukistuneet sankarit tavallisesti vihdoin tunnustavatkin, että
heidän häviönsä oli vain jumalallisen lain voitto -- ja siinäpä se
tragedian ylentävä momentti juuri onkin. Ennen loppuratkaisua kaikki
luulevat olevansa oikeassa, rautaisella lujuudella he puolustavat
kantaansa ja vetoavat periaatteihin, joista muka oikeus, kohtuus ja
sielunjalous kieltävät heitä luopumasta -- kunnes hillitsemättömällä
kiihkollaan jouduttavat kohtalonsa. Kun he kuitenkin tavoittavat
jaloja päämääriä, herättävät he sortuessaan sääliämme. Heissä sortuu
jotakin suurta ja jaloa -- ja siinä se varsinainen tragillisuus on.
Näiden yleisten näkökohtain kannalta on myöskin "Antigone"
tarkastettava. Sen kantatarun tapaukset ensin lyhyelti kerrottakoon.
Sittenkuin Theeban vanha kuningas Oidipos oli kohtaloonsa sortunut
(ks. selit. v. 2), sopivat hänen poikansa Eteokles ja Polyneikes
hallitsemaan vuorotellen kumpikin vuotensa. Mutta kun Eteokleen
vuosi loppui, ei hän jättänytkään valtaa veljellensä. Tästä pakeni
Polyneikes Argon kuninkaan Adraston luo, jonka tyttären hän nai.
Adrastos päätti asettaa vävynsä Theeban valta-istuimelle, ja
teki sitä varten muutamain muiden ruhtinasten kanssa sotaretken,
kuuluisan "seitsemän ruhtinaan retken", Theebaa vastaan. Nyt
syttyneessä verisessä, hurjista vehkeistään tunnetussa sodassa
heitti veljespari henkensä, mitellen miekkoja keskenään, ja
vihollisjoukko, joka jo oli vähällä valloittaa kaupungin, saatiin
pakoon ajetuksi. Valta-istuimelle nousee nyt veljes-vainajien eno
Kreon, valtias-arvostaan ylpeästi pitävä itsevaltainen mies, joka
vaatii että hänen, valtiaan tahto pitää oleman lakina kaikille.
Eteokleen ruumiin hän haudatti säällisesti, mutta Polyneikestä, joka
oli tuonut vihollisjoukon kotimaahansa, kielsi hän kuoleman uhalla
hautaamasta ja heitätti hänen ruumiinsa kedolle petojen ja lintujen
raadeltavaksi. Silloin Antigone, Oidipos vainajan ylevähenkinen,
jäntevä tytär, päätti, uhmaillen valtiaan kovaa, luonnotonta kieltoa,
osottaa sisar-rakkauden pyhää velvollisuutta kuollutta kohtaan ja
uskonnollisilla menoilla toimittaa hänelle säällisen hautauksen,
joka paitsi sitä oli tärkeä kuolleen rauhalle toisessa maailmassa.
Huolimatta hennon sisarensa Ismeneen varotuksista panee hän
aikeensa toimeen -- mutta joutuu kiinni ja tuodaan vihaisen Kreonin
eteen. Pelkäämättä tunnustaa hän kohta tekonsa puolustuksekseen
lausuen, että korkeampana Kreonin säännöksiä ovat jumalien
ikuiset, kirjoittamattomat lait, jotka säätävät pyhiä velvoituksia
kuolleita kohtaan. Mutta Kreon, joka vain näkee Antigoneen työssä
kapinanvehkeen valtias-tahtoansa vastaan, joutuu vihan vimmaan ja
tahtoo heti toteuttaa kuoleman-uhkauksen. Silloin ilmestyy Ismene
suruisena ja väittää, lievittääkseen sisarensa rangaistusta, itsensä
osalliseksi työssä; Kreon näkyy uskovan sen ja lykkää asian ratkaisun
vähä tuonnemmaksi. Silloin tulee Haimon, Kreonin poika ja Antigoneen
sulhanen, ja pyytää hartaasti isäänsä luopumaan päätöksestään. Mutta
tämä jää järkkymättömäksi; katkeralla mielellä Haimon rientää pois
ja Kreon yltyy niin intohimossaan, että antaa käskyn heti surmata
Antigoneen. Tämä on -- niin hän vaatii -- elävältä suljettava
Labdakidein vanhaan, maan-alaiseen hautaholviin, siellä nälkään
kuolemaan. Tuomio pannaankin viipymättä toimeen, ja vasta kuolon
kauhujen ääressä herää Antigoneen sydämessä kaiho ja katkeruus siitä,
että hänen nuorena on jättäminen elon ilo ja valo ja rakkautensa. Nyt
on Kreon tuhotyöllään jouduttanut kohtalonsa ja kohta sen salamat
iskevätkin häneen. Vanha Teiresias tietäjä julistaa hänelle hirveää
onnettomuutta; hän säikähtää ja tahtoo peruuttaa päätöksensä -- mutta
liian myöhään! Antigone on hautatyrmässä itse lopettanut henkensä;
Haimon hurjan epätoivon vallassa tappaa itsensä armaansa vieressä,
ja Eurydike, Kreonin puoliso, kuultuansa armaan poikansa kohtalon,
surmaa myös itsensä. Kreon yksin jää elämään, hirveitä omantunnon
tuskia kärsimään. Hän oli polkenut perheellisen rakkauden pyhät
tunteet; hänet rangaistaan siten, että koko hänen oma perheellinen
onnensa murskataan maahan.
Tästä käsin on tahdottu päästä näytelmämme periaatteesta selville.
Eikä se näykään piilevän pimeässä. Onhan siinä ristiriidassa perheen
inhimillinen oikeus ja sitä ahdistava valtiollinen säännös, ja
edellisen lopullinen voitto näyttää, että se hallitus, joka ei
seiso perheellisen elämän, perhe-rakkauden pyhällä pohjalla, kaataa
itsensä. Kahden riitaisen aatteen edustajat ovat luonteeltaan
sellaisia, että heidän toiminnastaan täytyy syntyä tällainen
loppupäätös. Toiselta puolen Antigone, joka jalon henkensä koko
innolla pyrkii ja annaiksen alttiiksi sen hyväksi, mitä hänen
sydämensä ja tapa sanoo hänelle pyhäksi ja oikeaksi. Toiselta puolen
Kreon, joka itsepintaisella kiihkolla, ihmisistä ja jumalista väliä
pitämättä, väkisinkin ajaa perille sen, minkä hän tahtoi uskotella
itselleen ja muille olevan oikeutettua huolenpitoa yhteisestä
hyvästä, mutta mikä itse asiassa oli vain itsekäs valtiaan-oikku,
epähurskas työ. Varotuksista huolimatta hän silmittömällä kiihkollaan
valmistaa oman perikatonsa. Vaan Antigone kuollessaan on
marttyyri-loisteen kirkastamana, joka hänen asialleen valmistaa
voiton.
Mutta kenties lukijalle olisikin mieluisinta kuulla mitä oma
Runebergimme aikoinaan on näistä asioista miettinyt, silloin kun
hän kirjoituksessaan: "Några ord om poemet Fjalar och Saimas kritik
öfver detsamma" (Muutamia sanoja Fjalar runoelmasta ja Saimaan sitä
koskevasta arvostelusta) lyhyesti, mutta runoilijan tarkalla aistilla
selitti Sophokleen Antigoneen perusaatteen. Näin puhuu Runeberg:
"-- -- -- Jos runoilijan tarkoitus olisi ollut kuvailla taistelua
perheen ja valtion välillä [kuten J.W. Snellman 'Saimassa' oli
väittänyt, kun hän arvostellessaan 'Kung Fjalar'ia' koetti selittää
sitäkin yhtäläiseltä perheen ja valtion välisen ristiriidan
kannalta], niin olisipa kaiken järjellisyyden mukaan valtion ja
sen edustajan Kreonin pitänyt päästä voitolle, vaan perheen-etujen
('familjeintresset') olisi alemmanarvoisena momenttina pitänyt joutua
häviölle Antigoneen murtuessa. Mutta kaukana siitä että näin käypi,
lausuu Antigone vielä kuollessaan sen iloisen vakaumuksen, että hän
kärsii korkean, pyhän asian puolesta, kun sitä vastoin kuningas,
herättyään mieltänsä malttamaan, soimaa itseään teoistaan ja valittaa
sokaistustaan, joka on saattanut hänet unohtamaan ylempää syntyperää
olevia lakeja kuin mitä hänen omat valtiaskäskynsä ovat. Tämän
asianlaidan oivaltamiseksi, joka niin selvin sanoin lausutaan, täytyy
etsiä näytelmän perus-aate toisaalta kuin mistä Hegel [ja häntä
seuraten Snellman] uskoi sen löytäneensä, ja taidetaanpa osata siihen
jotenkin likelle, jos sinä pidetään Kreonin musertunutta ylpeyttä,
hänen rangaistustansa siitä, että hän itsekkäästi on noussut sotimaan
erästä pyhää tapaa, jumalallista lakia vastaan. Hänen julistamansa
kielto haudata tuota kuollutta oli vain hallitsijan-oikun ilmaus
hänessä, ei tarkoittanut yhteiskunnan hyvää, ja loukkasi sitä
oikeutta, joka kreikkalaisen uskon mukaan manalan jumalilla oli
omistaa jokainen kuollut ja jota ei itse Zeuskaan saanut heiltä
kieltää. Tämä oli Kreoonin rikos ja siksi sokea tietäjä Teiresias
puhuttelee häntä näin" (kts. säkeitä 1070-1076).
Alusta alkaen Kreon esiintyy röyhkeästi vaatien käskyjänsä
toteltaviksi, ei siksi että hän luulee niiden lausuvan korkeampaa
lakia, jumalan tahtoa, vaan ainoastaan sentähden että hän on ne
hallitsijana julistanut. Niinpä hän sanoo:
"Ei kannata siis ylvästellä sen" j.n.e. (säk. 479-481).
Antigone sitävastoin katsoo itseään alati vain korkeampain käskyjen
toimeenpanijaksi, joiden edessä Kreonin säädösten täytyy raueta
tyhjiin, ja hän on mielestään, vainajan sisarena, lähinnä velvotettu
esiintymään sellaisessa tehtävässä.
Niinpä hän vastaa kuninkaalle, kun tämä moittii häntä käskynsä
rikkomisesta:
"Niin, sill' ei Zeus tuot' ollut mulle julkaissut" j.n.e. (kts. säk.
450-459).
Mutta eipä Antigone yksin katsele Kreonin säädöstä tältä kannalta. Se
on muidenkin näytelmässä esiintyvien henkilöiden silmissä rikos. Kun
Kreon lausuu pojalleen:
"Vai eksynkö kun valtikallen' arvon suon?" vastaa tämä:
"Sen halvennat, jos jumalain arvon poljet sa".
Jopa kuorokin, joka muuten saa kuulla Antigoneelta moitetta siitä
että se kuningasta peläten sopimattomasti salaa omaa mieltänsä,
saattelee neitoa, kun hänet viedään elävältä haudattavaksi, tällä
laululla:
"Vaan kunniakasna" j.n.e. (kts. säk. 817, 818, 821-823).
Selvimmin tuo sokea tietäjä ilmoittaa että Kreon hänen mielestään
on loukannut jumalien oikeuden ja siten vetänyt ei ainoastaan itse
päällensä, vaan myöskin yhteiskunnan päälle heidän uhkaavan vihansa,
kun hän, kerrottuaan uhritoimen pahan-enteisiä ilmeitä, lisää:
(Kts. säk. 1015-1020).
Tässä huomaa varsin selvästi ajateltavan Kreonin toimineen itseään
varten eikä valtion etu silmämääränään, niin että siis toinen noista
luulluista keskenään taistelevista momenteista tässä näytelmässä
kokonaan puuttuu. Jos taas asiaa käsitetään niin, että Kreon,
sokaistuneena uskostaan hänelle muka yksinvaltiaana tulevasta
oikeudesta ja vallasta, on astunut taisteluun jumalia vastaan,
ja että Antigone sitävastoin näiden lakien mukaan rikkoo hänen
lakinsa, niin näytelmän loppupäätös näinkin näyttää kauniilta ja
johdonmukaiselta, sensijaan että se toiselta kannalta katsottuna
olisi yhtä aiheeton kuin tunnetta loukkaava. Tosin Antigonekin
murtuu, mutta kuinka toisenlaiselta soikaan hänen hyvästijättösanansa
(säkeissä 891, 892 j.n.e.), joissa hän niin iloisesti lausuu
toivonsa saada rakastettuna ja rakastaen jälleen nähdä isänsä,
äitinsä, veljensä, ja sitten luottamuksellisesti kysyy: "minkä
taivaan käskyn rikoinkaan?" -- kuinka toisenlaiselta kuin Kreonin
sydäntä vihloava epätoivo, kun hän, menetettyään poikansa, jonka
vielä keskellä kuolemaa kytevän vihan hän on päällensä vetänyt,
tuntien syyllisyytensä puhkeaa puheiksi: "Voi minua!" -- j.n.e. (säk.
1261-1269) ja kuoro vastaa hänelle: "nyt vasta, liian myöhään, näyt
oikean asiantilan älyävän". -- --
2. Kreikkalaisesta näytelmästä ja teatteri-laitoksesta vähän.
Koska teatteri oli saanut alkunsa Dionysosjumalan juhlista, niin
se ympyriäinen tai puoliympyränmuotoinen avara kenttä eli tanner
(orkhestra), jolla juhlakuoro suoritti jumalan kunniaksi laulujansa,
kierrellen kentän keskellä olevaa thymele nimistä alttaria, oli
teatterin ensimäinen ja oleellisin osa, joksi se jäikin vielä sitte
kun näytelmä jo alkoi itsenäisemmäksi kehittyä. Näytelmä saattoi
sitä vähemmin alkuperänsä unohtaa, koska se vielä sittenkin, kun
itse näytteleminen jo tuli pääasiaksi ja vaati yhä taitehikkaammin
rakennettua teatterirakennusta, perinnä kuitenkin tarkoitti viinin
ja runollisen innostuksen jumalan juhlimista, jossa kuorotanssit
lauluineen olivat pääasiana. Jos ei muuta, jäi kuoro kuitenkin
kuvaamaan yleistä mielipidettä tai kansassa elävää siveellistä
tajuntaa. -- Kuoron laulut, joita esiteltiin mukasoitolla, olivat
joko yhteislaulua, jaettuna säkeihin ja vastasäkeihin, tahi
yksityislaulua. Edellisen nimi oli parodos ("sisäänastumalaulu"),
ja kuoro lauloi sitä, astuessaan sivukäytävistä määräpaikalleen
orkhestrassa; stasimon ("asemalaulu"), jos se lauloi sen
määräpaikaltaan. Näiden kuorolaulujen kautta jakautui näytelmä eri
osiin, joita sopii verrata uudenaikaisiin näytöksiin tai kohtauksiin:
1) prologos (alkunäytös), joka käy edellä parodoa; 2) epeisodia
(välinäytökset), jotka ovat parodon ja stasimonien välillä; 3)
eksodos (loppukohtaus), viimeisen stasimonin jälkeinen osa.
Kuoron olopaikka oli siis orkhestra, joka osotteli mitä milloinkin,
aina sen mukaan mitä kappalta näyteltiin. Jos näyttämö esim. kuvaili
kuninkaanlinnaa, oli orkhestra se julkinen kenttä, jolle kansa
kokoutui asioitansa hallitsijalle esittämään; jos sotapäällikön
telttaa, oli se soturien kokouspaikka leirissä; templin edustalla
oli se etupiha j.n.e. Näitä eri tarkoituksia varten orkhestraa
ei mitenkään erittäin koristettu, yleisö ymmärsi ilmankin, mitä
se milloinkin oli olevinaan. -- Esirippua ei käytetty vielä
pitkiin aikoihin. -- Kuoron jäsenten lukumäärä oltuaan alkuansa
ehkä 50 kansalaista, supistui sitten draaman kehittyessä paljon
pienemmäksi, tehden lopuksi vain 12 tai 15. 2) Orkhestran takana ja
sen tasapinnassa oli näyttämö (skene). Jos tämä oli kiintonainen
rakennus, lähti siitä tavallisesti oikeasta ja vasemmasta päästä
rinnakkain kaksi ulkonemaa (paraskenia); näiden väliin jännitettiin
koruseinä (proskenion), joka aina näytelmän mukaan kuvaili milloin
mitäkin. Tämän edustalla orkhestraan asti ulottui n.s. "puhumo",
jolle näyttelijät tavallisimmin astuivat sanottavansa sanomaan,
tehtävänsä tekemään. Tällainen oli kreikkal. teatteri pääpiirteissään
silloinkin kun se Atheenassa ja monessa muussa kaupungissa
rakennettiin kivestä. Siinä oli nuo kolme osaa: orkhestra, näyttämö
ja 3) katsomo. Tämä viimeinen tehtiin hyvin tilava; niinpä
Atheenan Dionysos-teatteriin mahtui noin 14000 henkeä; mutta olipa
vielä isompiakin. Jotta katselijat sitä vapaammin voisivat nähdä
mitä näyttämöllä toimitettiin, valittiin paikka niin, että koko
teatterirakennus sijaitsi vuoren rinteellä: alinna olivat näyttämö
ja orkhestra; tästä kohosi sitten yhä laajenevissa puoliympyrän eli
hevosenkengän-muotoisissa kaarissa katsojain kiviset istumarivit,
parin samankeskuisen käytävän kautta jaettuina kerroksiin, joiden
eri osat porraskäytävät erottivat toisistaan. Mitään kattoa ei
levinnyt teatterin ylitse, ainoastaan pahalla säällä vedettiin
jollakin hinauskoneella katsojain suojaksi kangaspeittoja sen yli.
Eturiveillä istuivat kilpatuomarit, sotapäälliköt, papit y.m.
arvohenkilöt; taampana muut kansalaiset ja naiset, ylinnä orjat.
Sisäänpääsö oli alussa maksuton; sittemmin suoritettiin pääsymaksu
teatterin vuokraajalle; Perikleen ajasta alkaen maksettiin köyhempäin
kansalaisten pääsöraha, 2 obolia [noin 30 penniä] hengeltä, valtion
varoista. Näytännöt alkoivat jo aamulla, teaterissa syötiin ja
juotiin. Yleisö osotti vapaasti ja kuuluvasti mieltymyksensä tai
paheksumisensa näytelmän johdosta.
ANTIGONE
Näytelmän henkilöt:
Antigone, theebalainen kuninkaantytär.
Ismene, edellisen sisar.
Kuoro, theebalaisia vanhuksia.
Kreon, Theeban valtias.
Vartija.
Haimon, Kreonin poika.
Teiresias, tietäjä.
Sanansaattaja.
Eurydike, Kreonin puoliso.
Puhumattomia henkilöitä
Kaksi Kreonin palvelijaa.
Teiresiaan saattopoika.
Kaksi Eurydikeen naispalvelijaa.
I.
Prologos.
Antigone. Ismene. (On aikaisin aamulla. Antigone seisoo
linnan edustalla, mietiskellen. Ismene lähenee linnalta päin.
Antigone käy häntä kohden, katse lempeänä, mutta vakaana.)
Antigone
Ismene, armas siskosen', oi tiedätkö
Sä yhtään tuskaa Oidipoosta tullutta,
Jota Zeus ei meidän eläissämme koittaa sois?
Sill' eipä mielihaikeaa, ei tihoa,
Ei tahraa, solvausta löydy, joit' en ois 5
Jo nähnyt mun ja sunki kyllin kärsivän.
Ja taas -- mink' oudon käskyn kuuluu valtias
Kaikelle kansallemme äsken antaneen!
Oletko kuullut? vai sun tietämättäskö
Omaisiamme vainolaisen vitsa lyö? 10
Ismene
Ei armaistamme, Antigone, oo tietoa
Suloista mulle saapunut, ei surkeaa,
Siit' asti kuin yks' päivä kaksi veljestä
Meilt' otti, kaksintaisteluun ne kaataen.
Ja nyt, kun viime yönä Argon armeija 15
Pois läksi, enpä tiedä muuta liiempää,
Mist' onnen' oisi kostunut tai riutunut.
Antigone
Sen arvasin: siks' portin ulkopuolelle
Sun kutsuin, että kuulisit mua yksin vain.
Ismene
Mit' on se? näyttää mieles jostain hehkuvan! 20
Antigone
Niin, eikö veljellemme toiselle Kreon
Suo haudan kunniaa, vaan riistää toiselta!
Kyll' Eteokleen hän kuuluu, niinkuin oikeus
Ja tapa vaatii, kätkeneen maan helmahan,
Jott' arvon hälle Tuonen haamut antavat; 25
"Vaan kurjan vainajan Polyneikeen ruumista
Maan multaan älkööt kansalaiset kattako
Ja häntä älkööt surko -- niin hän kuuluttaa
Vaan haudast', itkust' osatonna linnuillen
Sulo-aarteen tähtääjille saaliiks' jääköhön!" 30
Kas näin Kreon tuo oiva kuuluu sinullen
Ja mulle, sanon mullekin, jo säätäneen,
Ja tulevan tänne niille julki lausumaan,
Jotk' eivät tiedä viel'. Ei pieneks' asiaa
Hän katso: ei, vaan kiellon rikkojaa, ken lie, 35
Uhkaapi kivityksen kuolo julkinen.
Näin asian laita on, ja kohta näyttää saat,
Jaloko oot vai kehno kelpo-heimossas.
Ismene
Mitäspä, koito, ollen näin, ma hyödyttää
Sua voin, jos langat solmian tai irroitan? 40
Antigone
Oletko altis auttamaan mua toimissain?
Ismene
Mik' uhkatyö? Ah, minne mieles tähtäilee?
Antigone
Tahdotko kanssain vainaan huolta huojentaa?
Ismene
Hänet haudatako aiot vastoin kieltoa?
Antigone
Niin -- omanpa veljeni ja, vaikk'et soisikaan, 45
Sun veljes! Enpä petturiks' saa joutua.
Ismene
Oi onneton, vaikk' on Kreon sen kieltänyt!
Antigone
Eip' eroittaa mua rakkahistani hän saa!
Ismene
Voi, sisko, muista, kuinka kurja-maineisna
Ja inhottuna isämme sortui kuoloon, kun 50
Hän harhatyönsä itse ilmi saatuaan
Silmäinsä soihdun omin käsin sammutti;
Kuink' äiti-vaimo -- voi sitä kaksoisnimeä! --
Henkensä raiskas hirttopaulan palmikkoon;
Ja kuink' yht'aikaa veljespari, vaihdellen 55
Nuo kurjat surmaa keskenänsä, kuoleman
Yhteisen saivat, veikko veikon kalvasta.
Nyt olemme heimon ainoat me. Aattele,
Kuink' kurjimmasti kuolemme, jos valtiaan 60
Me vallat, käskyt laittomasti poljemme.
Myös muistakaamme, että oomme naisia,
Joit' ei oo luotu miehiä vastaan sotimaan.
Kösk' ohjaa meitä mahtavammat, käsky tuo
Toteltavamme on ja ankarampikin.
Rukoillen tuonelaisia siis antamaan 65
Anteeksi, että näin mun tehdä pakko on,
Ma niitä, joilla hallitus on, tottelen:
Sill' liikanaisiin mieletönt' on pyrkiä.
Antigone
En vaadikaan sua! Niin, jos vasta mielisit
Mua auttaa, en sun avustas ma huoliskaan. -- 70
Vaan ollos kuinka tahdot vain: ma veljellein
Luon haudan; sitten kuolo mulle kaunis on.
Rakkaana luona rakkahan saan nukkua,
Rikoksen pyhän tehtyäin. Kas kauemmin
Mun tulee Tuonta miellyttää kuin maalimaa: 75
Siell' asun aina. Vaan jos tahdot, halveksu
Mit' arvollist' on taivaallisten silmissä.
Ismene
En halveksu; vaan enpä pysty luonnoltani
Uhalla kansalaisten mitään toimimaan.
Antigone
Sä tuota syyksi teeskele! ma lähden nyt 80
Veljelle rakkaimmalle hautaa luomahan.
Ismene
Voi onneton! sun tähtes kuin mua pelottaa!
Antigone
Mua ellös surko! suojaa omaa onneas!
Ismene
Älähän työtäs ilmaise vain kellekään!
Se salaan kätke! niin mä myös oon puolellas. 85
Antigone
Ei, huuda julki vain! Oot kahta inhempi,
Jos vaiti oot, jos kaikillen et julista.
Ismene
Sydämmes kalman kylmäämille lämmin on.
Antigone
Vaan lemmin niitä, joille lempi kallein on.
Ismene
Jos voisit -- vaan sä mahdotonta pyytelet. 90
Antigone
Kai luovun sitten pyrkimästä, kun en voi.
Ismene
Vaan mahdotont' ei ensinkään saa tavoittaa.
Antigone
Jos virkat noin, mua suututat, ja syystä saat
Myös vainaan vihat kokea tuoneen tultuas.
Suo mun ja tuhman mieleni vaan kärsiä 95
Nuo kauhut: enhän kärsine niin kauheaa,
Etten sais' käydä kunnialla kuolemaan.
Ismene
No mennös siis, jos mielit niin! Se tiedä vain,
Et viisas oo, tok' armahilles armahin.
(Molemmin lähtevät: Ismene kotia, naisten suojiin; Antigone
kaupungin porteille päin, joiden edustalla Polyneikeen ruumis
viruu pitkänään.)
II.
Parodos.
(Theeban vanhuksia astuu kuorona teaterin sivukäytävistä "orkhestra"
nimiselle näyttämön edustalle. Korotetuin käsin he tervehtivät
aamuauringon nousua.)
Kuoro (1:n säkeistö.)
Auringon säde, kirkastat nyt 100
Armahampana entistäs
Seitsenporttia Theebaa;
Jopa, päivän silmä kultahinen,
Yli Dirkeen vuolletten
Sinä nousit taivahalle, 105
Syöstyäs Argon valkeakilvet,
Vainoverhoiss' astelevaiset
Urhot rientämähän pakosalle
Huimaa karkua kauas.
Polyneikes, riidoin riehuva mies, 110
Vihamiehen maahamme saattanut ol'.
Kuin kotka se kirkuillen kimeään,
Lumi valkea verhona lentimien,
Lens' maan yli välkkyen peitsistään
Tuhansista, ja pään 115
Pääll' leijui myös kypär'töyhdöt.
(1:n vastasäkeistö.)
Kattoin kohdalla seisahtui se,
Seitsenporttia saartaakseen
Surmakalpojen kuiluun;
Vaan pois hän karkasi, ennenkuin 120
Sai vertamme juoda ahnain suin;
Eik' ehtinyt säihkyvä soihtu
Tornein piiriä polttaa.
Sellainen sotatelme nous' --
Theeban taistelevan lohikäärme 125
Kotkan selkeä lyömään.
Sill' ylpeä kerskaus inhottaa
Kovin Zeuta. Nähden tulvana vaan
Heit' aaltoavan, uhomielinä, kun
Heill' yllään kultia kalskui, 130
Salamoin hän ruhjasi urhon sen,
Joka huipullen
Riens muurein, "voittoa" huutain.
(2:n säkeistö.)
Syöstynä sinkosi kimmoten urho maahan
Valkean-viskuri, kun raju-voimin ryntäs, 135
Riehuen vainoa vaan,
Vimmaa tuulten telmivien.
Toisin Zeus oli säännyt,
Toisia toinen kohtalo mursi:
Ankara Aares hurjia sorsi, 140
Sankari voiton.
Nuo seitsemän urhoa, ahdistain
Kukin porttiahan, veroks' antoivat
Pakohon ajavalle Zeulle
Asut vaskiset; vaan nuo kaksi 145
Saman äidin ynn' isän siitelmää,
Verimiekoin rynnäten vastakkain,
Tylyt yhteiskuolon saivat.
(2:n vastasäkeistö.)
Saapunut on ikimainio Voitto meille,
Riemuten riemua valjaskuulun Theeban.
Nyt sotamelskeet
Jättäkäämme jo unholaan! 150
Nyt ikiluojain liesillen
Mennen, tanhutkaamme kaiken yötä!
Bakkhos johdelkoon ilotyötä,
Suosija Theeban!
(Kreon seurueineen nähdään tulevan linnasta.)
Kas tuolla Menoikeun poika Kreon, 155
Tään maan kuninkaana jo uutena, uus'
Jumalain ikisallima johtajanaan,
Lähenee! Mitähän ajatellee,
Kun meit' ikämiehiä neuvotteluun
Hän kutsunut on 160
Sekä käskenyt airuen äänin?
III.
Ensimmäinen Epeisodion.
Kreon. Kuoro. Vartija.
Kreon (Kuorolle)
Jo, miehet, myrskysäällä horjui valtio,
Vaan hukkumasta jumalat on sen varjelleet.
Teit' airueilla ennen muita kutsutin
Ma tänne, tieten teidän aina Laioksen 165
Istuinta kunnioittaneen ja valtikkaa;
Ja toiseks': Oidipos kun maansa pelasti
Ja sitten sortui, jäitte hänen lapsiaan
Viel' uskollisna hartahasti lempimään.
Kun kaksintaiston kuolemaan yht'aikaa nuo 170
Nyt sortui, veljessurman miekan-iskuja
Välinsä lyötyään ja saaden toisiltaan,
Niin jääpi mulle valta-istuin, hallitus,
Kun vainajain oon heimolainen läheisin.
On mahdotonta miehen mieltä tuntea, 175
Sen tahtoa ja aatteluita, ennenkuin
Hän ilmoitaksen halliten ja säädellen.
Ken kokonaista valtakuntaa vaalien
Ei ryhdy kelpo-keinoihin ja -neuvoihin,
Vaan suunsa sulkee, niitä näitä kartellen, 180
Minusta on ja ain' on ollut kurja mies.
Ken ystäväänsä ylemmäksi arvostaa
Kuin omaa maataan, hänpä aivan arvoton.
Sill' enpä mä -- sen tietää kaikki-katsova
Zeus! -- vaiti ois, jos onnen eestä turmion 185
Kansaamme kohti kulkevan ma näkisin.
Maan vainolaist' en myöskään mielis milloinkaan
Ma ystäväksen', tieten että synnyinmaa
Se vankka laiva on, jok' oikein kulkien
Meit' ystävyyden valkamiin myös korjailee. 190
Kas näillä aatteill' aion kansaa vaalia;
Ja käskyn niihin sointuvan jo julkaissut
Ma kaupungille Oidipoon oon pojista:
"Tuo Eteoklès, jok' isänmaansa suojaksi
Taistellen kuoli sankarkuolon kauniimman, 195
Hän haudan saakoon ynnä kaikki uhritkin,
Jotk' uljahinten myötä seuraa tuonelaan.
Vaan veljeään -- ma Polyneikestä tarkoitan --
Jok' isänmaan ja omat heimojumalat
Tulella tahtoi juurta jaksain tuhota, 200
Paosta kotiin tultuaan, ja kansansa
Veretkin juoda, viedä pois sen orjuuteen, --
Hänt' eipä ykskään -- kansallen niin kuulutin --
Saa itkein surra, peijaisilla juhlia:
Hän haudatonna lintuin syötti olkohon 205
Ja koirain ruoka, haaska rietas katsella!"
Se on mun tahton'; eikä multa ainakaan
Saa kelpomiesten palkkaa konna konsanaan,
Mut isänmaamme ystävät saa kuoltuaan
Mult' yhtä suuren kunnian kuin eläissään. 210
Kuoro
Sun mieles on, Kreon Menoikeun poika, tää
Maan vainolaisen suhtehen ja ystävän.
Lakia voinet säädellä jos millaista
Niin kuolleillen kuin meille, jotka elämme.
Kreon
Hyv' on! siis olkaat säädelmäini valvojat! 215
Kuoro
Se nuoremmille tehtäväksi sääliös!
Kreon
Kyll' onkin ruumiin vartijat jo hankittu.
Kuoro
Mitäspä muuta voit siis vielä vaatia?
Kreon
Ett'ette käskyn rikkomista siedä vaan.
Kuoro
Niin tuhmaa eihän lie, jok' etsis kuoloaan. 220
Kreon
Se palkka oiskin. Mutta voitto toiveillaan
Lumoopi usein ihmislapset turmioon.
(Vartija tulee.)
Vartija
Oi valtias, en väitä että kiireissäin
Ma hengästyin, en heittämästä jalkojain
Ripeesti: seisahduinpa usein huolissain 225
Ja vääntelime tiellä palatakseni.
Sill' ääneen sieluni paljo mulle haasteli:
"Miks' riennät, raukka, rangaistusta saamahan?
Vai jäätkö, kurja? Jos Kreon sen toiselta
Saa kuulla, kuinka silloin saatkin parkua!" 230
Näin harkiten ma saavuin vitkaan, viipyen;
Ja näin se matka lyhkäinenkin pitkenee.
Vihdoinpa voitti tänne-käynti. Vaikka lie
Sanani joutavaa, sen lausun kumminkin;
Sill' astelenpa siihen toivoon turvaten, 235
Ett' onnen sallimat ma kärsin, muuta en.
Kreon
Miks' moinen alakuloisuus sua painostaa?
Vartija
Ensiksi tahdon omat seikat selvittää:
En tekoa tehnyt enkä nähnyt tekijää.
En syystä siis voi rangaistavaks' joutua. 240
Kreon
Miks' tähtäelet ja "teolta" suojaat itseäs
Ylt'ympäriltä? Uutisiin näyt viittaavan.
Vartija
Niin, hirmu-seikat arveluttaa kylläkin.
Kreon
No, lausu kerrankin, ja lähde matkoihisi
Vartija
Sanonpa sitten: vainajaa on hiljattain 245
Jo joku käynyt multimassa, kylvänyt
Iholle hiekkaa, uhritoimet suorinut
Kreon
Mitä sä virkat? kenpä mies on juljennut?
Vartija
En tiedä. -- Siin' ei nähty kuokan jälkeä,
Kakshaarukan ei karhimaa, vaan ehjänä 250
Maankamara ol' ja kuiva, eikä rattaiden
Uurteissa; mutta velkapää, ken olikaan,
Ol' jäljetön. Kun ensi aamuvartija
Työn ilmaisee, se meist' ol' kumma tukalin:
Ei ruumis nähtäviss', ei haudan piilossa; 255
Ikäänkuin paton vältteheks' ol' ohkainen
Vain multa pääll'. Ei nähty koiran jälkiä,
Ei pedon muun, mi raastamassa käynyt ois.
Nyt keskenämme soimaukset soivat vain.
Mies miestä syyttää, niinpä vihdoin viritä 260
Tais tappeluskin -- ken sit' oisi estänyt!
Jok'ainut on tuo syypää, mutt'ei yksikään
Oo ilmeinen, ei tietävänsä tunnusta.
Tul'kuumaa rautaa kantamaan me valmihit
Olimme, lieskat kulkemaan ja vannomaan, 265
Ett'emme tekoa tehneet, emme tunteneet
Sen suunnittelijaa tai toimeenpanijaa.
Kun vihdoin emme urkkimasta hyötyneet,
Puhuipa muuan, säikytellen kaikkia,
Niin että päämme maata kohti kallistui; 270
Ei voitu vastaan väitellä, ei tietty myös,
Mik' oisi keino parhain: hänpä neuvoi näät
Työn peittämättä sulle ilmi antamaan.
Se tuuma voiton vei, -- ja munpa poloisen
On arpa säännyt nauttimaan tät' onnea. 275
En saavu mielivierahaks', en mielelläin:
Ei lemmi kenkään huonon tiedon tuottajaa.
Kuoro
Lieneekö tointa jumalain, oi valtias,
Tuo työ? niin aikaa aprikoi jo mieleni.
Kreon
Ole vaiti, ett'et suututa mua juoruillas, 280
Ja vanhoillaskin järjetönnä ilmesty.
En jaksa kuulla jaaritustas, että lie
Tuo kuollut muka taivaallisten huolena.
Kai, suoden suurta kunniaa, sen hautaavat
He oivanakin urhona, jok' alttarit 285
Ja templit uhrilahjoineen ja pylväineen
Ja maankin tuli polttamaan, lait polkemaan!
Vai näitkö konnaa Taivaallisten suosivan?
Ei suinkaan! Mutta noinpa kauan nurkuneet
Jo ovatkin nuo maamme tyytymättömät, 290
Salassa päätään puistellen, kun iestään
Kauniisti eivät kantamaan he suostuneet.
Nuo lahjoillaan -- sen selvästi nyt oivallan --
Ovat ilkityöhön vartijoita vietelleet. --
Ei maailmaan lie luotu toista laitosta 295
Niin surkeaa kuin raha on: se kaupungit
Hävittää, miehet kartanoista karkoittaa,
Se ihmisiltä kelpo mielen turmelee
Ja ilkitöihin viettelee ne suostumaan;
Se neuvoo heille juonia jos joitakin, 300
Pahuutta kaikenlaista aina suosimaan.
Vaan ketkä palkan vuoksi tehneet ovat tuon
Ne sillä vihdoin voittivatkin -- rankaisun.
(vartijalle) Niin totta kuin mä Zeuta vielä palvelen,
Se tietäös -- ja vannoen sen kuulutan -- 305
Joll'ette haudan valmentajaa löydä vain
Ja julki tuo mun silmieni nähtäviin,
Ei pelkkä kuolo riitä teille: vilppinne
Te ensin saatte raippapuussa ilmoittaa,
Jott' oivaltain, mist' etsiä saa voittoaan, 310
Sit' onkisitte toistekin, ehk' oppien,
Ett'ei saa pyytää kaikkialta hyötyään.
Useemmin nähnet väärän voiton pyytäjän
Tuholle joutuvan kuin onnen löytävän.
Vartija
Mun puhua suotko taikka näinkö lähden pois? 315
Kreon
Et tiedä, kuink' oon suuttunut jo lauseistas!
Vartija
Ne sydäntäskö viiltävät vai korvias?
Kreon
Miks' punnitset sä, missä tunnen tuskiain!
Vartija
Sun loukkaa mieltäs syyllinen, mä korvias.
Kreon
Sen lörpötys, mik' ootkaan ihka ilmetty! 320
Vartija
Niin -- mutt'en _työtä_ ainakaan ma tehnyt oo.
Kreon
Rahasta sielus myötyäs sen tehnyt oot.
Vartija
Voi julmaa, kun ken päättää, väärin päättelee!
Kreon
Niin "päätelmää" nyt vääntele ja kääntele!
Mutt' ellei syypäit' ilmi tuoda, tunnustaa 325
Sen saatte, että väärä voitto tuskat tuo.
(Lähtee linnaan.)
Vartija
Tuon löytyvänpä soisin. Vaan hän joutukoon --
Se onnen kauppaa -- kiinni taikka pääsköhön,
Et nähdä saa mua enää tänne palaavan!
Sill' arvaamatta, toivomatta pelastuin, 330
Ja Luojillen oon velkaa runsaat kiitokset.
(Rientää tiehensä.)
IV.
Ensimmäinen Stasimon.
Kuoro.
(1:n säkeistö.)
Ihmettä mont' on. Ihminen
Kaikkein tenhosin ihme on.
Talven myrskyjä uhmaillen,
Kulkevi hän meren aaviston, 335
Vaikk' ylt'ympäri laineitten
Vain valkotyrskyt pauhaa.
Ei maa-emosellekaan hän anna rauhaa:
Tuot' uupumatont' ikinuorta hän vaivaa,
Kiertävin auroin ain' yhä kaivaa,
Orhien voimalla peltoa raivaa. 340
(1:n vastasäkeistö.)
Lintuin liutaa liitelevää,
Niin, salomaiden laumojakin
Pyytäjä kietovi pauloihin;
Merten karjaa kiitelevää 345
Mies sukkela piirittää
Ja verkon poimuhun saartaa.
Hän vuortenkin elukoita juonin kaartaa:
Harjakas orhin niska se taipuu,
Tunturisonnin tarmo se haipuu; 350
Ihmisen vallan alle ne vaipuu.
(2:n säkeistö.)
Hän puheen keksinyt on
Ja leimuna lentävät aatteet,
Sekä säännöt valtiohallinnon,
Jopa verhokseen vilu-säällä vaatteet. 355
Kolkoilta kallioiltakin
Raju-ilman ilkinuolten alta
Hän pakeni huoneen suojihin,
Ain' neuvokasna. -- Yksi vain
Peloittaa häntä: -- Tuonen valta; 360
Sit' ei hän karta, vaikka polttavaan
Hän tautiin keksinyt onkin hoivaa.
(2:n vastasäkeistö.)
Näin taitava keinoissaan
Ja juonikas, ettei määrää,
Välin oikean tietä hän käy, välin väärää. 365
Ken tottelee mitä sääsi kansa
Sekä taivaan säädelmää -- hän kansassansa
Ylin on. -- Ken röyhkeytensä vuoksi
Lait polkevi, hän isänmaatoin.
Hän älköön tulko lieteni luoksi 370
Tai liittoveljeksein, ken toimii noin!
(Edellinen vartija ynnä muutamat muut nähdään tuovan
Antigonetta vangittuna.)
Joko kummia näen! Miten selvitän sen? 375
Vaan selväpä on tosi, kieltymätön:
Tuo neitonen ah! on Antigone!
Sinä onneton oi,
Isän onnettoman laps', Oidipoon! 380
Mitä? eihän vain sua tuotanekaan
Kuninkaallisen säätämän rikkojana,
Tihotyöstä jo saatuna kiinni?
(Kreon on tulemillaan.)
V.
Toinen Epeisodion.
Vartija. Antigone. Kuoro. Kreon. Ismene.
Vartija (ikäänkuin Kreon vielä olisi läsnä)
Täss' syypää on, tää neito! Hautuutoimista
Tavanneet oomme hänen... (kaivaten)
Vaan miss' on Kreon? 385
Kuoro
Paraiksi tuossa palajaa hän linnastaan.
Kreon
Mit' on se? mihin niin säntilleen oon osunut?
Vartija