Veneessä on paitsi Käkriäistä ja Ananiasta myöskin kolmas, josta Juutas
ei äsken maininnut, nimittäin Mauno, tuo Mesopotamian mustaverinen ja
tuima mies, Aapelin pelkäämä. Käkriäinen soutaa kokkatuhdolla, Ananias
istuu taemmalla laudalla, ja Mauno on perässä. Tällä hetkellä ei Mauno
enää pidä perää, sillä yksinään Juutas tietää, minne tässä oikein
ollaan menossa.
Keskellä venettä on paitsi suurta sammiota, jonka Rosina vieritti
illemmalla läävän ovelle, sammion sisässä iso jauhosäkki, kuusikymmentä
kiloa painava, ja vieressä toinen säkki, pitkulainen ja hamppuinen,
sama, jonka Mauno Kypenäinen toi Mesopotamiasta ja kantoi Putkinotkon
mökin korsun alle, pelotellen sillä laihan Hurjan vimmatusti
haukkumaan. Nyt on Hurja jätetty kotiin. Itse Käkriäinen ajoi sen
veneen kokasta pois, kopauttaen sitä lapionvarrella hiukan
ristiluihinkin, kun se ei muuten totellut, se matkalle lähdöstä
iloitseva. Kuria saatuaan luikki Hurja häntä koipien välissä saunan
nurkalle ja katseli lähteviä sieltä surkeana, korvat selkää pitkin.
Eihän sitä mukaan, koiraa, joka saattaisi valkoisella karvallaan
ilmaista, ketä venemiehet olivat.
Kokassa Käkriäisen takana on vielä paitsi atrainta ja tulikouraa kirves
ja lapio, rautakanki ja pari lekkeriä.
Matkalla tänne saaristoon on Mauno vetänyt housujensa taskusta litteän
pullon ja tarjonnut Ananiakselle ryypyn. Ja vielä toisen, toiselle
jalalle. Ja kolmannen perpentikkelille. Ja Kypenäinen itse on ottanut,
niin että hänen pitkä kurkkunsa on holahdellut. Juutas ei ole
huolinut muuta kuin hiukkasen, lämmittääkseen itseään kylmenevällä
järvellä, pukeutuneena karvareuhkaan, repaleisiin huopakenkiin ja
lampaannahkaturkkiinsa. Tämän tapaisilla retkillä ainakaan ei hän
suvaitse itselleen korpijoonia, sellainen se on luokka...
Sitten on Ananias kysellyt, eikö noustaisi tuon korkean saaren
rannalle, ottamaan sieltä tervaksia: katajapensaikosta, johon Ananias
parisen viikkoa sitten on niitä hakannut, kätköön tuulastuksen varalta.
Mutta Mauno-eno on sanonut, että taitaa se tässä yö mennä niissä
toisissakin puuhissa. Paistaisi nyt tuo Pölläsen päivä, kuu, sen
verran, että pääsisi alkuun. Ja Juutas on soutanut sen Sahan hovin
saaren ohitse.
Mutta sitten on lauhkea, maltailta maistuva ja petollinen viina noussut
Ananiaksen päähän. Villit vaistot ovat pyrkineet hänessä iloisesti
kuohumaan. Temmeltää ja riehua on hän kohta tahtonut. Ja hän on tullut
puheliaaksi: on toivotellut, että olisipa tuolla saaressa, jonka rannan
ohitse mentiin, näkynyt lampaita, niin hän olisi ampunut. Mitäs muuta,
hankkinut evästä... Ja Ananias olisi vienyt evästä Maunon Sanelmalle,
rieskamaidon ja mansikkain väriselle. Ja naivansa on hän vannoskellut
Sanelman. Mauno nauroi hänelle ja vastasi:
"Nai vaan! Kyllä sinusta vävy tulee. Mutta otetaanpas ryyppy, Ananias!"
Niin ovat he soudelleet ... synkille ja syville vesille.
Matka vei huvilan lahden poikki. Sinne paistoi huvilan kuisti kelluvine
lyhtyineen. Ja kuistilla näkyivät Aapelin ja neidin hahmot.
"Nyt, lemppari, minä ammun!" huudahti Ananias. "Porvalit...
Rapamaha..."
"Ammu, läjäytä!" sanoi Mauno Kypenäinen.
"Kyllähän se sen sietäisi", arveli Juutas Käkriäinen, aavistamatta
poikansa aikovan totta. "Eihän se tänä iltana, Aapeli... Mutta saattaa
se olla taas ärhentelemässä, kontrahteineen..."
Tuskin ennätti Juutas pelästyä ja törmätä sammioon kompuroiden ottamaan
pyssyä Ananiaksen kädestä pois, niin laukaus pamahti. Käkriäinen sai
lyödyksi sen verran pyssyyn, että tähtäys meni tarkoitettua ylemmäksi.
Sitten otti hän haulikon pojaltaan ja örähteli:
"Ei sitä sillä tavalla...! Se onkin toinen luokka..."
"Voi Jeesuksen Ristuksen kiljuva s--tana!" huudahti Mauno Kypenäinen.
"Nyt, Juutas, soutamaan karkuun!"
Ja karkuun he aikoivat. Kunnes neidin ääni kuului ja hän paukutteli
vastalaukauksensa. Juutaksen oli pakko antaa veneen seisahtua. Mutta
sitten hän selitti asian, ja pääsi jälleen lähtemään.
Nyt he soutavat edelleen.
Käkriäinen on ollut niin ällistynyt, että sanoi vasta hyvän ajan
kuluttua, pistäen piippuunsa hätätupakoitaan:
"Huuhkajaa ilmoitin Ananiaksen sihdanneen. Uskoivatpas varmaankin. Ja
kyllä minä aina sanasen keksin. Ja vielä minäkin niille näytän ...
porvaleille... Maha niiltä pitäisi halkaista, mitäs... Mutta pitää
tässä heitä ensin katsastella, mitä he ... se on toinen liikutus, se."
"Mikä se tuolla edessä on?" kysyy Mauno Kypenäinen. "Tuo tuolla
niemellä, luoteista ilmaa vasten?"
Maunon osoittama hahmo on niinkuin omituinen ja iso elukka. Aivan kuin
hevosen pää, joka joisi salmesta vettä. Ananias huudahtaa:
"Ammunko sitä? Pistänkö patruunan torveloon?"
"Se on Hevonpään saari", sanoo Juutas Käkriäinen. "Kohta ollaan
perillä."
Eikähän Ananiaksella olekaan pyssyä. Ja sitten Ananias unohtaa koko
ampumisen. Hän sanoo naivansa Sanelman.
He soutavat hyvin kapean lahden perukkaan, joka supistuu viimein
ojaksi. Siitä vetävät Juutas Käkriäinen ja Mauno veneen läpi. Ananias
kompuroi kivistöllä. Sitten astuvat he jälleen veneeseen. Soutelevat
korkean ja jyrkän vuoren juurella. Vuori kaikuu melkein pienimmätkin
äänet. Juutas on vaiti. He soutavat vielä jonkin matkaa ja tulevat tuon
syrjäisen saaren viereen, johon Käkriäinen on sanonut mentävän. Senkin
saaren ranta nousee vedestä kuin kirkonseinä. Ei näy, mistä siihen
pääsisi ylös. Mutta Juutas tietää, että vaikka saari on kolmelta puolen
jyrkkä, niin yhdestä paikkaa pääsee siihen tältäkin kulmalta. Neljäs
sivu on siinä asumattomassa saaressa loivempi. Harvoin siellä
myhkyrässä, joka on kätkössä toisten, isompien saarten välissä, sattuu
ketään kiipeilemään, koska lähin mökki on parin virstan päässä. Tämä
myhkyrä on Vaskilahden Matin oma, eikä siinä pidetä lampaitakaan: Aina
Kustava herrastelee, joten hänellä ei ole enää lampaita eikä mitään. Ja
liian pienihän se saari olisikin lampaille.
Kerran, viitisen vuotta takaperin, oli Käkriäinen jo katsellut tätä
saarta saman homman varalta. Sattumoisin oli hän tänne joutunut. Oli
vähän suutahtanut kotona ja lähtenyt soutelemaan lystikseen... Oli
noussut maihin loivemmalta puolelta. Ja nähnyt myhkyrän harjalta
jalkainsa juuressa tällä seinämällä puolukoita, ikäänkuin hyllyllä.
Juutas oli laskeutunut niitä poimimaan ... ainoastaan luikumalla oli
päässyt sille hyllylle. Mutta sianpuolukoita ne olivatkin, ne puolukat.
Juutas mörähti itsekseen suuttuneesti:
"Paskia..."
Mutta sitten oli hän löytänyt täältä muuta, nimittäin sen hyvän paikan,
johon nyt tullaan.
Kokka kolahtaa rannan lohkareihin. Niiden väliin vetää Käkriäinen
veneen tiukasti. Sitten hän pistää pulleista pässinpusseista
piippuunsa, ja neuvoo lankomiestä ja Ananiasta lähtemään perästään,
varottaen heitä putoamasta kivien halkeamiin, joissa ammottaa vesi
kuin ... missäkin hiiden kirnuissa.
Kaikki kolme kiipeävät perätysten sille hyllylle, jonka Juutas äsken
mainitsi, ja siellä alkaa Juutas hääriskellä ja kopeloida kiviä. Nyt
sanoo hän löytäneensä, ja kolistelee joitakin paasia. Tässä se on se
hyvä paikka. Mikä piru hänet lienee aikojen varrella tehnyt, sellaisen
kolon sorvannut...
Juutaksen ääni kuuluu onkalosta, jonka hän sanoo tässä olevan. Siellä
hän raapaisee tikulla tulta, ja Mauno ja Ananias näkevät hänen
turkinkaulus pystyssä kyyköttävän luolassa, jonka kapealta oviaukolta
hän taannoin käänsi syrjään paasia. Kumeasti kaikuu hänen äänensä, kun
hän nauraa mielissään ja kehottaa toisia tulemaan luokseen. Mauno ja
Ananias kömpivät viileään onkaloon. Se on niin pieni, että he kolme
tuskin mahtuvat sinne yhtaikaa. Mutta siitä aukeaa kallionrako toiseen,
alempana olevaan koloon, joka on suurempi. Sitä he nyt kaikki
tarkastavat.
Se on heistä verraton kätköpaikka viinapadalle ja muille pienemmille
vehkeille. Kun tukkii ulkoaukon sellaiseksi louheksi, mikä se on
tavallisesti, ei kukaan aavistaisi mitään, vaikka joku saarelle
sattuisikin. Ja vaikka kätkössä olisi raatoja. Ehkä lienee kuka pitänyt
täällä hirvenlihoja, aikoinaan. Tai tokko niitäkään, sillä paadet kolon
suulla ovat jo paikoilleen sammaltuneet.
Sen jälkeen tulevat he ulos jyrkänteelle.
Itse keittopaikka on tämän onkalon takana. Juutas näyttää sen Maunolle
ja Ananiakselle, hyvillään nauraen. Se on syvänlainen rotko, sakeaa
petäjikköä kasvava. Toisella puolella on louhikko ja toisella saaren
pystysuora seinä, sellainen, ettei lammaskaan siitä tulisi alas. Ja
petäjikön keskellä on varsin pehmeää hiekkaa.
Hiekkaan rupeaa Juutas Käkriäinen kaivamaan hautaa sammiolle, johon
viina pannaan imeltymään ja peitetään puiden oksilla. Hän on jo
kantanut jauhosäkin veneestä, ja Mauno ja Ananias työkalut. Ananias
tonkaisee rautakangella sieltä täältä. Mauno Kypenäinen katsoo äärestä,
kuun kelmeässä hämärässä, ja tupakoi.