Nyt istuu mukavuutta rakastava Muttinen huvilansa kuistilla.
Korituolissa ja keskellä pehmeitä pieluksia, jotka Lyygia on sovitellut
hänen ympärilleen. Onpa Aapeli sitäpaitsi kääritty paksuihin huopiin,
ja villainen pipomyssy on hänellä päässä. Kello on yli puoli
yksitoista. Lyygia askaroi sisällä, Aapeli on kuistilla yksinään.
Ilta tuntuu syksyiseltä. Kuu paistaa, tuolta parikymmentä vuotta sitten
kasketun ahon takaa, melkein täysi, mutta himmeä kuu, keltainen ja
punertava. Sitä kuuta muistuttaa suuri paperilyhtykin, joka palaa
lekuttaen pöydän kohdalla kuistin katossa. Toinen paperinen lyhty,
sinisillä ja keltaisilla kuvioilla koristettu, loistaa kuistin toisesta
päästä. Ja näiden kahden lyhdyn välissä riippuu köynnöksenä muutamia
pienempiä.
Aapeli kirjoittaa jotain. Välistä hän katselee ylös siniseen kattoon ja
noihin paperilyhtyihin, ja katsellessaan hän muistaa, että tuon
sinikeltaisen lyhdyn hän sai kauan sitten Lauri Falkilta. Siitä lienee
yhdeksänkin vuotta. Yhdessä he olivat lyhtyjä ostamassa, tehdessään
kerran talvella lähtöä tänne Putkinotkoon, viettämään kahden kesken
joulua. Aapeli osti pallomaisen punaisen lyhdyn. Ja Lauri Falk hänelle
lahjaksi siromman, japanilaisen ja sinikeltaisen. Näiden valossa he
sitten, kun Käkriäiset olivat menneet Aapelin ja Laurin joulupuulta
mökkiinsä, viettivät hiljaista iltaa pakinoiden ja lueskellen kuuman
viiniglögin vieressä. Täällä ne lyhdyt olivat unohdettuina monet
vuodet, huvilan ullakolla, kunnes Lyygia ne löysi. Nyt tänä iltana
saivat toisia tovereita: nuo muut ja pienemmät lyhdyt. Ne jälleen ovat
Aapelin rouvan varustamia häihinsä, Muttisen kaupunkilaistalossa
vietettyihin... Pian ne joutuivat ullakolle, nekin ... siellä
kaupungissa, lyhyen onnen jälkeen...
Eikä Lyygia, joka ne siellä näki, oikeastaan suvaitsisikaan niitä,
koska hän sai tietää, kenen hankkimat ne ovat ja mitä varten... Lyygiaa
sellainen harmittaa.
Mutta nehän ovat vielä aivan ehyet ja muutenkin sievät. Siksipä ei hän
malttanut olla tuomatta niitä tänne, Putkinotkon iltojen iloksi...
Juuri äsken pisti hän kaikkiin lyhtyihin kynttilät ja ripusti ne
palamaan kuistin kattoon, ikäänkuin tuliaisjuhliin.
Eipä niitä häälyhtyjä tarvitse muistaa, jos oikein järkevästi
ajattelee.
Pöydällä on, paitsi kirjoja ja papereita ja tietysti myöskin
karamellejä, lamppu. Yöperhoset räpistelevät sen lasin ympärillä, josta
suuntautuu heijastus kattoon ja valaisee siitä sinisen pyörylän.
"Hohoi, niin se aika menee", huokaisee Aapeli jälleen tuohon loistavaan
pyörylään tirkistellen. Sitten hän kirjoittaa, hitaasti ja
rauhallisesti, maiskutellen namusia. Hänen harmaissa silmissään on sekä
onnellinen että alakuloinen hymy.
Ilta on viilentynyt, mutta vielä lämmin. Erämaa kuistin ympärillä
tumma. Korkeat koivut ylenevät syreenien seasta kohti taivasta, jolla
kuultaa jo heikosti kellertäviä tähtiä. Koivuissa sirisevät
heinäsirkat, nousten näin syksyllä puihin.
Ikäheinät värähtävät silloin tällöin kuistin pylväissä, mutta
punakukkaisesta kinnukkapensaasta portaiden vierestä tuikkivat
kiiltomadot: ne ovat kuin mitäkin sinisiä ja vihreitä pirujen silmiä.
Tuolta mäen takaa Muttinen niitä äsken keräili, tullessaan Lyygian
kanssa mökiltä, hämärästä lepikosta, missä tuskin enää polkua
erotti. Eihän Lyygia mitenkään itse uskaltanut koskea sellaisiin
karvajaakkoihin, vaikka ne olivat kauniita ja hänen teki niitä mieli.
Nyt ne kiiluvat täällä monta iltaa, kunnes leviävät sinne tänne ...
karkaavat pois...
Puutarha on pikimusta, jos yhtäkkiä lampun valosta luo siihen
katseensa. Vähän vain hahmottaa omenapuita: niinkuin luurangot
kapuaisivat sieltä ylös rinnettä ... jos luurangot olisivat mustia.
Lahden ympäristökin pimeä; ei erota Muttisen ylpeyden esinettä,
moottoriakaan, vaikka se on kuistille näkyvässä paikassa.
Luoteinen taivas kuultaa yhä keltaisena.
Lyhyt pohjolan kesä...
Kuuluu koiranhaukuntaa pimeästä. Kahdeltakin suunnalta. Kovempi on
valkean Hurjan ääni mökiltä. Ja toinen, jota tuskin erottaa, tuo
heikkoja silloin tällöin keskeytyvä, sävyltään ikäänkuin pimeyttä
kammova, voi olla Sahan hovilta.
Hurja se räyskyttää kaiket syysyöt. Juoksee yhtä hyrrää mökin ympärillä
ja haukkuu ulapalle ja synkkiin rotkoihin, milloin risahduskin kuuluu.
Mutta jos kuka tosiaan tulee öiselle mökille, juoksee koira vinkuen
mökin oven taakse pakoon.
Viimeisinä vuosina on Putkinotkon mökillä alkanut liikkua.
Viinankuljettajia. Sekä Potamiasta soutaneita kelmejä, jotka ovat
Käkriäisen tuttaviksi tultuaan ruvenneet haluamaan paitsi Aapelin
risuja kurjiin tölleihinsä myöskin Juutaksen verkkoja, ja maitoa hänen
lehmistään, lypsäen niitä varkain. Ja isompien talojen saarista ne
varastavat lampaita.
On hunsvotteja muuallakin. Mutta Putkinotkossa! Sellainen pesä on
Putkinotkosta vähitellen tullut.
Järveltä kuuluu nyt kumeaa ja tahdikasta jyskettä. Se jyskytys
vahvenee. Ja sitten ilmestyy saarten väliin laivan vihreä etumaston
lyhty. Savutorvesta suitsuaa ilmaan punaisia ja kultaisia säkeneitä.
Hinaaja kuljettaa siellä halkolotjia tai tukkilauttaa. Se jyskyttää
lyhyen aikaa kovemmin ... saarten aukossa. Sitten se katoaa oikealle,
etelään päin, Saimaan alarannan sahoja tai Viipuria kohti.
Lahden perukassa leijailee usvaa.
Niin menee hetki.
Nyt tulee Lyygia kuistille. Laulaen hän tulee: hänen hyräilynsä kuuluu
iloisesti pienestä salista. Se hyräily lähenee, ja keinuvin,
muurahaishoikin vyötäröin hän ilmestyy kuistille. Hän kantaa Aapelille
suklaata ja torttuja, ja itselleenkin. Asettaa tarjottimen pöydälle ja
istahtaa Aapelin polvelle. Aapeli työntää kynän ja paperin
tuonnemmaksi.
Vastarannalla syttyy kirkas tuli.
Lyygia katselee sitä ja huudahtaa:
"Kas, nyt ovat Käkriäiset varmaan tuulastamassa."
Mutta Aapeli arvelee, etteivät he niin kauas vielä liene ennättäneet.
Onhan niitä muitakin tuulastajia.
Sitten heittäiksen Lyygia Aapelin kaulaan, kurottautuu suutelemaan
häntä. Ja keinuttaa itseään siinä kuin kiikkutuolissa ja hyräilee:
"Kiikun, kiikun! Mitä sinä kirjoitit? Etkö näytä sitä vieläkään?
Kenelle sinä kirjoitit? Hm, nyt minä olen nyreä. Nyt minä lähden
Putkinotkosta pois! Koska sinä muille kirjoittelet."
Hän nyökäyttelee päätänsä ja rypistelee kulmiaan. Mutta pian huudahtaa
hän:
"En! En koskaan minä lähde Putkinotkosta! Minä tahdon olla täällä aina.
Rusinansyöjän kanssa. Onko rusina-apinani tyytyväinen?"
Aapeli tietää:
"Apina on tyytyväinen. Muttisen Aapeli voi täällä kuin pukki..."
"Kaalimaassa. Attisen Muupeli!" jatkaa Lyygia, vääntäen leikillään
sanoja, niinkuin nuoren naisväen usein on tapa.
Aapeli toistaa vielä:
"Niin, Muupeli voi täällä kuin porsas pavussa."
Hän katselee hymyillen neitiin. Ja alkaa puhua kuin jotain kauan
ajattelemaansa:
"Täällä erämaassa...! Odotahan, kohta saat kuulla, mitä tuohon olen
raapustellut. Sillä niin tyytyväinen olen nyt Putkinotkoon. Tämä
ensimmäinen päivä ja ilta ... mainioita! Riittäisiköhän sitä iloa nyt
hyvinkin kauan? Sillä nyt: missään maailmassa ei ole tällaista paikkaa.
Kuinka ... rauhallista, ja kaunista ... kesällä. Katso tuota kuutakin!
Onko missään maanpallolla sellaista kuuta kuin meidän Putkinotkossa,
punaista ja pyöreää? Mikään kultaraha ei ole sen arvoinen! Ja kuule
noiden koivujen suhinaa, alakuloista ... joskus se tuntuu. Mikään
musiikki ei ole sen vertainen, tämän Suomen erämaisen musiikin. Kuinka
mukavaa köllötellä täällä ... riippumaton pohjassa kuin lahna haavissa.
Tai muuallakin köllötellä ... nurmikossa kuin pässi. Taikka
aurinkoisella rannalla, maha paljaana. Entäpä sitten saunan lauteilla,
ähkiä, puhkia ja röhkiä. Tai kävellä lepikoissa, joissa itikat
kauniisti laulavat. Ja onkia ... miettiä maailman myllerryksiä, ja
muistojaan. Ja lueskella... Olla kuin onnenkukko. Kun saa kerran olla.
Pysyä syrjässä ... niinkuin suomalaisen halu parhaiten vetää. Poissa
pölyäviltä kaduilta, selluloosatehtaiden tuoksusta. Kaukana
kilpatanterilta... Ohhoh, paljonpa saisi antaa tälle Aapelille väliä
ennenkuin hän vaihtaisi sänkynsä ja saunansa ja hietikkonsa mihinkään
muuhun ... nyt enää. On jo aikansa seisonut tiskin takana. Miksi ajaa
rikkauksia? Nähdä vaivaa? Kuoleehan ihminen kuitenkin. Parempi on
maiskutella sitä vähää, mitä on saanut kootuksi. Juu, juu, satatuhatta
ja viisikymmentä miljoonaa Ryssänmaan ja Saksan keisarien parhainta
ritarimerkkiä hylkäisi hän mielellään ... jos niitä hänen rintaansa
tungettaisiin ... ja onkisi sen sijaan pieniä ahvenia ja punasilmäisiä
särkiä. Mitä ovat maailman makeudet? Parempi ... olisi ... hyvä sydän
vaikka kehnon takin kätkössä. Sellainen ... pitäisi Muttisellakin
olla ... sydän nimittäin."
Lyygia ihmettelee:
"Mikä sinulla on? Miksi sinä puhut noin."
"En tiedä", sanoo Aapeli. "Muuten vain olen ... mokomanlainen...
Kuules, mitähän tuo Mauno Kypenäinen teki täällä? Se mustaverinen mies,
tiedäthän. No, mutta ... olkoon. Rauhaa minä tahdon. Vanhaksi tulen.
Siksi minä tahtoisin olla niin peijakkaan hyvä! Muistotkin täällä minua
siihen kehottavat. Ja kirjat, tuossa pöydällä, mainiot toverit, jotka
antavat tällaisen porsaan seurustella kanssaan. Nuo mahtavat kirjat,
Cervantes, Rabelais, Tolstoi. Ne eivät olekaan mitään Ibseniä, itseään
peilailevaa, eivät mitään Rollandia, teoriain luurankoja. Eivät
Hamsunia, sanahumpuukin sumua silmille. Niitä oikeita pelkkiä ihmisiä:
aina lystikkäitä. Ja ne kirjat ... ei sankarilorua, ulkokuorta. Ne ovat
hymyä ja hyvyyttä... Mutta eipä nyt kirjoista! Muuta minä aioinkin
sinulle tässä jutella. Sitä koskee tuo paperikin, jonka kyhäsin. Älä
katso sitä ihan vielä. Anna minun ensin vähän mutista ajan kuluksi...
Se paperi koskee näitä Käkriäisiä. Juutasta. Jolle nyt kostan.
Kauheasti! Kun hän ei ole korjannut nurkkiaan."
"Niinkö?" äännähtää Lyygia ja tulee hiukan levottomaksi. "Sinäkö ...
kostat Käkriäiselle? Ethän? Haastatko sinä hänet käräjiin? Ajat hänet
täältä pois? Voi, voi! Ja minä kun juttelin tänä iltana Rosinan kanssa.
Vaikka pyysit minua olemaan Käkriäisille jäykkä, viime kesänä. Nyt en
voinut olla ... ja meillä oli hauskaakin. Ja lopulta hän oli niin
avomielinen, että minun tulee sääli. Onko mörköni nyt minulle siitä
vihainen?"
Aapeli vastaa Lyygialle:
"Mörkö? Odotahan. Kuulehan nyt. Puhutaan siitä asiasta. Kyllä ...
pyysin sinua olemaan heille näyttämättä liikaa ystävyyttä. Miksi sen
tein? Koetin heihin kaikkein viimeistä keinoani. Oikeinpa komennella
heitä. Nyt: ei ole sekään hölmön Aapelin keino heihin pystynyt. Kaikki
on ennallaan. Vain lisää lapsia heillä. Ja pahemminkin: heidän
mielialansa meikäläistä kohtaan. Ja siksi ... minä kostan tälle
Käkriäiselle! Tälle takkiaispehkolle! Tälle suojuurikkaalle!
Tupakka-Jaakolle! Tälle metsänotukselle, joka karkottaa luotaan
tulikiven tuoksulla, ellei muuta mahda. Tälle haisuketulle, jonka
kanssa Aapelinkaan ei ole mentävä siinä suhteessa kilpasille. Kostan
minä ... köhniäiselle. Itsekkäälle kuin ainakin kansa on ... ja
ovat sivistyneetkin: sehän on inhimillistä. Tälle savolaiselle
kerskurille ... mutta enemmän kerskuu Pohjanmaa. Ovelalle niin kuin
talonpojan muuallakin sopii olla. Ja ennen kaikkea karvaiselle luonnon
lapselle, joka makaa ... kuin karhu talvella. Ja hänen akalleen,
naarastiikerinä karjuvalle. Ja koko hänen sukukunnalleen hamaan
kolmanteen ja neljänteen polveen. Amen."
"Nyt sinä lasket leikkiä!" huudahtaa Lyygia. "Sano, mitä sinä heille
aiot? Ethän häädä heitä, vaikka syksyllä uhkasit?"
"Odota!" vaati Aapeli. "Kuuntele... On niin hauskaa heistä puhua. Ja
tahtoisin availla sinulle sydäntäni, lihavaa ja vanhaa, joka on
viitsinyt heistäkin hiukan harmitella. Nuo Käkriäiset, metsäläiset! Ah,
oli aika, jolloin tämä tyhmä Aapeli oli nuori, uskotko sitä? Jolloin
hänen päässään liehuivat kultaiset kiharat. Niin, usko pois: kiharat
kuin kartattua pellavaa. Silloin oli mies ollut kaupungissa viitisen
vuotta, sekatavarain kauppiaan tiskin takana, myymässä sillejä..."
Lyygia huudahtaa:
"Ja rusinoita!"
"Ja lueskelemassa iltapuhteilla kirjoja. Kauniita kirjoja, joissa
puhuttiin kansastakin. Ja vaikka olin tullut rusinoiden ääreen suoraan
kansakoulusta ja näin tiskin takaa joka päivä tuota niin sanottua
kansaa, niin muutamina vuosina ennätin kaunistua sellaiseksi, että kun
sitten sain hankituksi vaivaisen kirjakaupan ja viimein huvilankin,
olin kansaan nähden varsin kummallinen. Aivan tavaton! Oikea herra. Ja
siihen aikaan, jolloin luulin Böckliniä taiteilijaksi ja pidin
antiikkisaiheisista sankarirunoista, otin minä Juutakseni tänne mökkiin
voudiksi. Eihän Lauri Falk aina voinut täällä unikkoja viljellä.
Tarvitsin miestä, joka vartioisi asumustani talvella... Ja Aapelipa
osasi valita miehen, hän, joka tunsi kirjoista kansan ja tiesi, että se
on Saarijärven Paavoja. Mitäpä siitä jutella, että löysin hänet
metsämökistä: kaiken olet kuullut. Sen kyllä herrakin huomasi, ettei se
mökki ollut niin siisti kuin kirjoissa kuvaillaan salolampien rannoilla
uinuvia metsämökkejä. Ei kukkivan pihlajan oksia ikkunanpielissä ...
silloin oli kesä. Mutta seinien raoissa punanahkoja ... niinkuin yhäkin
monella mökin Juutaksella. Ja onhan niitä täällä taloissakin. Eikä
avattua raamattua pöydän päässä telineellä. Ja porsas oli melkein
puhtain niistä pienistä, jotka leikkivät keskenään kätkyessä. Sellaista
on enimmissä Suomen tölleissä... Mutta ne huomionsa työnsi Aapeli
ajatuksistaan, jollakin tavoin surullisina ja ikävinä. Ja hän katseli
kansaa sillä tavoin kuin on sitä totuttu katsomaan: mainiona. Ajatteli,
että tämä Juutas-poloinen olisi esimerkiksi kovin ahkera, koska
talonpoika yleensä on sellainen. Ja tietysti vilpitön. Tai ainakin
uskoi Aapeli hänestä tulevan mainion, jos ulkonaiset olosuhteet sen
sallisivat. Onpa hän koettanut niitä suhteita parannella ... minkä on
ymmärtänyt. Ei hän paljoa ymmärrä. Mutta pois oli Juutas saatava sieltä
korvesta, joka oli viljelijälle vielä hirvittävämpi kuin tämä,
raatamasta tosiaan orjan possakoita ahnaalle ja saidalle talolliselle.
Aapeli antoi ihmisveljelleen muka paremmat ehdot. No, onnellinen kai
Juutas niistä ensin oli. Ja kiireestipä pisti Rosina karstaisen
kahvinpannunsa liedelle, ja sen pannun tulista nestettä juoden tehtiin
sopimus, suullisesti kuin komean herran kelpasi. Ja hyvältä maistuikin
Aapelista se kahvi, jota hän höysti myöskin muulla kuin taskussa
tuomallaan konjakilla: mukavalla tunteella siitä, että hänpä täyttää
kansaa kohtaan velvollisuuttaan. Ja ajaa samalla ... omaa etuaan. Mutta
kuinka voi ihminen auttaa toista? Minusta ei ole siihen. Olenhan hiukan
koettanut, mutta... Ja mitäpä se nyt? Tarvitseeko työn onnistua? Eikö
pitäisi riittää vain, että koettaa vähän auttaa...? Ja sitten
haaveilin, kuinka tämä kansa, kun se saa ahkeran työnsä tuottamat edut,
vaurastuu täällä. Pellot paranevat hurjaa vauhtia ... muka. Ja rahvaan
mökki on lopulta ilman punanahkojakin... Lupasinpa heille palstankin
täältä ... jos he täyttäisivät komean herran ehdot: vaalisivat hänen
omenapuitaan ... ja muuta vähäistä. Lupasin ... hm, oman etuni vuoksi:
että he nuo ehdot täyttäisivät. Sellainen houkuttelu oli itsekästä. Ja
kaduinkin, raukka, lupaustani: Putkinotko kävi rakkaaksi minulle. Olin
hyvilläni, etteivät he ehtoja täyttäneet. Ja samalla heiltä sitä
vaadin! Se oli ... rangaistukseni, se, etteivät he täyttäneet! Että
toivomukseni saivat pitkän nenän. Olin näet aikonut elää kesät ja
joskus talvisinkin täällä ... niinkuin ainoastaan kansan seurassa
saattaa elää. No, sinä tiedät, mitä siitä aikeesta tuli. Harmi ...
nähdä heitä porsaina. Ja puutarhani rappiolla. Juutas, joka ei
luonnollisesti välittänyt ryytimaistani, valitteli, että pellot
tarvitsevat niiden asemesta mutia. Ja ... oikeassa hän olikin:
tärkeämmät ovat kuitenkin köyhän pellot kuin kauneimmat omenapuut.
Ihmisen henki, kurjankin, on kalliimpi turhaa ylellisyyttä. Ja
kuolivathan nuo omenapuuni, niinkuin monet muut senaikuiset tuumani.
Miksi ne kuolivat? Siksi, ettei näistä seuduista oikeastaan niille ole,
liian kylmistä. Ei ainakaan ennenkuin lajit on tänne koulittu ...
vuosisatoina. Narri olin, että niitä istuttelin. Narri ja herra
Käkriäisen silmissä, tahtoessani häntä mokomia vaalimaan. Ihmekö, jos
hän kohteli sitten muussakin herraa herrana. Enkä minä ensin osannut
häntä pahoin kovistella. Tuota kiviaitaa, joka kuului Juutas-raukan
lupauksiin, odotin vähän aikaa ... seitsemän vuotta. Sitten se nousi
kontrahtipaperin nojalla. Ja jäi kesken, koska näet lakkasin
kovistamasta. Mutta alussa, ah, kuinka hyvin Luoja itsekkyyteni
rankaisi! Niinkuin kuningas Kambyses muinoin torjui egyptiläisten
nuolet antaen sotamiehilleen kilviksi kissoja, joita egyptiläiset
pitivät pyhinä, niin torjui myöskin Käkriäinen Aapelin kiristyksiä
lisääntyvin lapsiparvin. Hyvin se parvi lisääntyi, ja lisääntyivät
Putkinotkon mökissä punanahkat. Ja lisääntyi Juutakseni makailu ...
sillä eihän hänestä, joka ei ollut tottunut isännöimään, ollut elämään
omin valloin... Eikä Aapelista hänen kasvattajakseen. Juutas isännöi
itsensä vähitellen viinarokariksi..."
"Mutta nytpä ei huvilan avaimia annetakaan talveksi Käkriäisille",
huudahtaa Lyygia. "Nytpä täältä ei kenkiä viedä, Aapelin, muistatko?"
Muttinen vastaa:
"Mitä joutavia, tuo kenkäjuttu! Hän ... tarvitsi niitä kenkiä,
mudanvetoon. Ei hänellä ollut muita. Mutta kiitos silti mammonani
vaalimisesta, Lyygia! Mutta ... tuota noin, mitäs minun piti sanoa?
Niin, olipa hän isännöidä veden ja lumen satamaan tuvassa niskaansa.
Täytyihän herran silloin nurista. Mutta Juutas lohdutti, että ensi
kesänä hän korjaa nurkkansa... Ja katso kummaa: tekipä hän tosiaan
tuonne alimmaisen aittansa taakse sen vinon rakennuksen, kun hankin
hänelle apumiehet työhön. Se on tosiaan, uudelleen kehuakseni, valtava
ihme. Ja se riittikin vuosiksi. No niin. Kun herra sitten jälleen
tiukkeni hänen tuvastaan, niin suuttuipa Käkriäinen: ärjähteli
Aapelille, uhkasi melkein ajaa hänet pirtistään ulos. Mitäpä tarvitsi
Aapelin mennä isännöimään hänen tupaansa? Haha. Silloin närkästyi
mahtava herrakin. Täytyihän Käkriäisiä nyt väkisinkin ... kasvattaa.
Tosin piileskeli Juutas pari viikkoa metsissä ennenkuin pisti
variksenvarpaansa eli paremminkin puumerkkinsä kirjalliseen
sopimukseen. Ja sitten hän teki tuon kiviaidan... Mutta nyt on herra
kasvatukseen väsynyt: ei hän enää jaksa."
Lyygia sanoo:
"Niin, niin, kyllä Käkriäinen lopulta tottelisi, jos sinä osaisit olla
hänelle vaativa. Hän on talonpoika ... pitää ennen muuta itsestään
huolta."
"Sellaisia ovat muutkin, niin sanotut sivistyneet", arvelee Aapeli. "Ja
onhan se inhimillistä. Mutta ... vaatia minun pitäisi! Ja mitä olen
saanut heiltä osakseni, kun tein tuon kontrahdin? He ovat alkaneet
minua suorastaan vihata. Sen olen huomannut. Yhä kiukkuisemmaksi on se
viha tullut. Ja onhan se luonnollista: miten muistaisivat metsän
lapset, kuinka paljon enemmän toiset lähimmäiset voisivat heitä
tiukata? Ja olenko edes antanut heille kaikkea, mitä sivistys vaatisi
antamaan? Olenko antanut heille ... oikeutta? Rehlehteeraapas sitä! Ja
minä kun tahtoisin heidän ystävyyttään. En pakosta, vaan ihmisen
vapaasta tahdosta. Mitä suloutta on väkisin annetulla ystävyydellä?
Alla piilee katkeruuden myrkky. Kuinka syvän ja intohimoisen vihan näin
Rosinan silmissä kiehuvan silloin, kun pakotin hänen miehensä
pykäliini! Ja muistatko, mitä Rosina sanoi varsinkin viime kesänä? Jos
huomasi meidät mökin pihalla tai pientareilla, purki hän sydäntään,
ikäänkuin ainoastaan toisille Käkriäisille, mutta tarkoitti sanansa
minulle. Näin hän sanoi: Miksi täällä kyntämään ja kylvämään ...
toisen tilalla, josta ajetaan pois? Onhan se niin luonnollista,
ettei hän hoitele ... vieraita omenapuita. Ihminen on itsekäs...
Sivistyneimmätkin ovat siinä suhteessa joskus vielä enemmän elukoita
kuin nämä luonnonlapset, joiden on melkeinpä mahdoton tehdä mitään
varsinkaan herrojen eduksi. Kuta alkeellisempia, sen tarkempia
omastaan. Ja ajattelehan: jos he muokkaisivat jonkin pienen
kallionkolon pelloksi, niin aikoinaan se jäisi minulle. Voisiko
sellaista vaatia ... näiltä? Nyt minä mietin: tulisivatkohan ne
paremmiksi, jos saisivat tosiaan täällä palstan omakseen? Sitenhän
houkuttelin heidät vetämään multia kukilleni. Ei se ehto ollut vaikea,
mutta... Ja muistatko, mitä Juutas on puhunut kylillä? Kehunut, että
koska hänet kerran kontrahtiin nipistettiin, niin hän osaa kiskoa
mökkinsä maista kaiken voiman antamatta niille mitään sijaan. Hänet on
muka narrattu tänne, ja nyt ajettaisiin pois ... ja onhan siinä
tottakin: itsekäs olin, tahdoin voutia hoitamaan omaisuuttani... No
niin, tämä Juutaksen uhkailu voi olla osittain lorua, sillä kyllä hän
sonnittaa peltoja omaksi edukseen minkä kykenee. Mutta katkeruus ja
viha on hänen sanoissaan. Hän on ruvennut Putkinotkoa vihaamaan!
Putkinotkoa! Ja ... on uhannut puukollakin minun isoa mahaani."
Lyygia kysyy yhtäkkiä:
"Pelkäätkö sinä hänen puukkoaan?"
Aapeli ällistyy:
"Pelkäänkö? Hm ... vai sinä! No, suoraan sanoen, en tiedä. Enkä minä
häntä! Mutta tuo eukko. Ja eukon sukulaiset. Tuollaiset kuin tämä
Mauno. Mitä se taas täällä? Ja muut Juutaksen toverit ... mustat
miehet, joita on istuskellut täällä, supatellen ... viime kesänäkin.
Niin niin, eihän Juutaksen itsensä tarvitse mitään tehdä. Vain neuvo
tuollaisille tuttaville. Pimeä yö ... laukaus ikkunasta sisään. Uh,
eihän tämä vetele! Minä en voi kovistella Juutasta enää. Viimesyksyinen
oli ihan viimeinen yritys. Rauhassa minä tahdon olla ja lueksia. Ja
tahtoisin, että Käkriäinen rakastaisi maata, Putkinotkoa. Miten
hemmetissä saisin hänet sitä rakastamaan? Olenhan häntä torunut. Ja
olen neuvonut. Pidellyt lauhkeasti kuin pesusienellä. Houkutellut
lupauksilla. Hän on pysynyt ennallaan ... itsepäisesti kuin suomalainen
ainakin. Ja minkäpä ihminen sille mahtanee, että hän on saamaton ja
unelias ja veltto? Sehän voi johtua syistä, joita en kykene
tuomitsemaan. Eikähän minusta ollut häntä opettamaan. Kuinka olisin
saattanut panna Juutaksen kouluun, aikamiehen, vaikkei hän osaakaan
lukea? Eihän Aapelista ollut kauemmin pakottamaan edes hänen lapsiaan
kouluun. Olisi pitänyt uhrautua, vartioida heitä: asua aina täällä. Ja
silloin ei olisi jäänyt aikaa köllötellä mukavuudessa. Niin, ja moni
ylen tärkeä kaunis maalaus olisi jäänyt herralta ostamatta. Sellaiset
ovat meidän sivistyneiden ... tärkeyksiä. Minähän olen sivistynyt muka.
Ei, minähän itse sallin heidän olla valloillaan. Minäkö heidät siis
olen yhä lisää totuttanut tällaisiksi? Ja nyt he antavat Putkinotkon
rappeutua. Ensi talvena he joutuvat varmaankin asumaan saunassa. Ja kun
sauna on asuttu loppuun, he kai muuttavat perunakuoppaan. Ja sitten
louhien koloon mäyrien luokse. Ja jos yhä kovenen, vihaavat minua yhä
enemmän, vaikka kunnioittaisivatkin. Kunnioitus, se on ikävää. Ja
kuljettavat tänne kaikenmoisia irtolaisia. Ei, minä en jaksa tätä. Se
on niin surullista, etten siedä. En tahdo nähdä vihaavia silmiä, en
kuulla katkeria sanoja. En varsinkaan Putkinotkossa, joka on minulle
unelmien kätkö. Muistojen hauta, jonka kumpujen alta en tahtoisi kuulla
yhtään vihan ääntä. Kuinka olen sellaiseksi tullut? Mennyt talvi ...
silloin sitä aloin tuntea. Silloinhan päättyi urakkani: mokomakin
urakka. Sain kokoon nuo sata ja viisikymmentä tuhattani, joita olin
sillitynnörin ääressä halunnut. Nyt en enää halua. En. Riittävät
minulle, ja ... rakkailleni. Mutta kun ihminen ponnistaa, ei tunne hän
ponnistuksen väsymystä: jälkeen vasta purkautuu koko väsymys. Ja hän
laskee työaseen kädestään. Ja katselee ympärilleen. Ja näkee ehkä
yhtäkkiä, että on tullut ilta. Näkee kummakseen ja haikeudekseen. Ei
syty sydämeni enää hamekansan silmäyksistä niinkuin ennen. Niin, ei
sillä tavalla kuin ennen, Lyygia! Eivätkä aivoni humallu edes parhaasta
malagasta. Toisenlaista virvoitusta ne nyt tahtoisivat. Ja sitä ne
etsivät muka ... hyvyydestä... Ei, minä kostan julmasti rakkaalle
Juutakselle."
Lyygia kysyy jälleen:
"Mutta ... mikä sinulla on? Ja mitä sinä hänelle aiot? Ethän aio ajaa
heitä pois? Kova se on maalaisen työ täällä. Ja ajattele hänen
tavatonta lapsilaumaansa! Ja joskin hän myyskentelee viinaa..."
"Niin, myydäänhän sitä hotelleissakin", huudahtaa Muttinen. "Siellä
herrat ... röhkivät: se on ainainen vanha tapa. Mistäpä olisi kansalle
parempaa esimerkkiä? Jos me emme maistaisi ... silloin saisimme niin
sanotulta kansalta jotain vaatia. Ja tietysti me aina maistelemme.
Kansa kuvittelee meitä kaikkia juopoiksi. Ja kova on kuten sanoit,
luontomme varsinkin täällä. Niin, Putkinotkossa on muutakin kuin kesää,
jolloin me täällä oleksimme. He näkevät meidät kesällä, levossa:
uskovat laiskureiksi. He sen sijaan: vaikeampi on aina heidän elämänsä
kuin herrojen. On syksy. Myrskyää viikkoja. Mökiltä ei muita teitä kuin
vesi. Eikä tänne hevillä teitä saataisikaan. Nämä asukkaat ovat,
elleivät jaksa soutaa henkensä kaupalla yli ulapoiden, suljetut
hätäänsä taikka tylsään yksinäisyyteen. Ja talvi tulee, vimmattu talvi,
haudaten mökin seinämät paksuun hankeensa. Omin neuvoin he ottelevat
täällä. Lastensa puolesta, ja itsensä, sehän on selvä. Siinä se
menee ... niinkuin menee, oppimattomilta. Eivät he paljoa tiedä eivätkä
taida. Taistelu on kova... Ja niin kuluu haparoiden ja kärsien elämä,
päivä päivältä. Ihmiselämä kuitenkin, kaikkea muuta kalliimpi. Parhaita
kirjojakin. Ja Juutas ... rakastaapa hän toki lapsiaan, se on varma,
ellei mitään muuta: ennen myy viinaa kuin jättää lapsensa kunnan
vaivaisiksi. Se on kaunista, sankarillista."
"Ja Rosinalle niitä tulee yhä", sanoo Lyygia. "Tiedätkös, juuri tänä
iltana hän saunassa ... pyysi apua ... ettei niitä enää tulisi. Se on
julmaa! Miten minä ... olisin osannut tai voinut...! Mutta sääli minun
häntä on... Ei, mutta, porsaani, meidänhän piti juoda suklaata..."
Muttinen myöntää:
"Aivan niin. Kuten herrojen ainakin. Juodaan nyt. Vai niin se valitti,
Rosina! Ja ihmekö, jos pohjarahvas yleensä vihaa ja epäilee
herrasväkeä? Onhan kateus inhimillinen tunne, sitä inhimillisempi kuta
vähemmän sivistystä ihmisellä on. Ja ehkä on kansalle mennyt syystäkin
vereen viha parempia kohtaan. Syöpynyt satoina vuosina, jolloin
vieraskielinen paremmisto on kohdellut sitä ellei aina tylysti, niin
vierashenkisesti. Mutta kohtelevatpa nuo rikkaammat talonpojatkin
tylysti torppareitaan. Harvapa heille ... antaa edes omaa maata. Ja
sehän on selvää, että jokaisella, jonka ammattina on kyntö, olisi
oikeus saada oma kynnettävänsä. Ja antaako tämä Aapeli? Ei, minäpä
annan! Ah, älä sinä nyt hätäile sitä suklaan juomista! Kärsi vielä
kuunnella hiukan oikein komeaa juttua. Pateettista niinkuin mikäkin
sankariruno. Näin minä pauhaan: Ah, niinkuin maalla oleskellut
kesävieras, jonka on lähdettävä sieltä pois ja joka jättää hyvästejä
kesätuttavilleen, viimeisinä elokuun öinä ajattelee kukkaisia nurmia,
niin minäkin tahdon ajatella Putkinotkoa. Kesävieraalta unohtuvat sillä
hetkellä pienet harmit, joita kesällä sattui, ja ainoastaan
auringonpaisteiset kesäpäivät muistetaan. Niin tahdon muistaa
Putkinotkoa. Ja niin koko maailmaa. Ja vieläkin runollisuutta: niinkuin
toisiin maihin lähtevä matkalainen lopultakin siunannee taakse jääviä
maita, niin vanha Aapelikin. Eikö sitten ole vanha? Mutta vanhan miehen
päätä pitäisi hyvyyden ympäröidä juhlallisena säteikkönä. Riittääkö
muka sivistyneelle se, että hän antaa köyhemmille helppoja ehtoja? En
tiedä. Pitäisi antaa oikeutta... Ja he vihaavat minua ... ja tekevät
ainaista kiusaa. Ja tuo Mauno Kypenäinen... Ja yhä lisääntyy tänne
muita, roistoja, kuljeksijoita. Katso, Lyygia, tuossa on."
Aapeli kääntää äsken kirjoittamansa paperin Lyygialle katseltavaksi.
Lyygia lukee. Isolla paperiarkilla antaa Muttinen Käkriäiselle ja hänen
perillisilleen lahjaksi kappaleen Putkinotkoa: lammen tuonpuolisen
osan.
"Mitä, mitä sinä annat minulle?" nauraa Lyygia iloissaan.
Muttinen myhäilee:
"En, enpä tiedä! Mutta, Lyygia, puhutaanhan siitä toiste... Uskon, että
sinä nyt väität, kun ajattelet, tämän saattavan olla Käkriäisille
ainoastaan vahingoksi. Niin, olisihan se ... ajateltava. On
mahdollista, että Juutas myy Putkinotkon. Joko köyhyydessään tai rupeaa
sillä keinottelemaan. Mutta nythän Käkriäiset ovat sitä hoitamatta
siksi, että se on toisen oma. Niin ovat ruvenneet sanomaan. Ja kuinkapa
ihminen rakastaisi toisen maata. Omaanihan minäkin tahdon. Ja eikö
Suomi ole ennestään täynnä tuollaisia Juutaksia, avuttomia ja katkeria,
jotka on muka lain oikeudella häädetty tällaisista mökeistä ja tehty
irtolaisiksi? Ajettu tehtaisiin tai kaupunkien etukyliin, kasvamaan
varkaiksi ja veijareiksi, koko ympäristönsä vihamiehiksi? Miten käy,
miten käy maalle, jos se hätään joutuu, oikein ryssän piiskan alle,
eivätkä sen kaikki lapset sitä puolusta? Ehkä he rakastaisivat tätä
rämettä, jos se olisi heidän omansa. Minäpä koetan... Se huvittaakin.
Ja: olenhan kiitollinenkin Juutakselle! Mieleisiä nämä Käkriäiset ovat
minulle. Olen ollut heidän tuttavansa niin monta vuotta. Minäkö
tosissani työntäisin heidät maantielle! Voi, Lyygia! Karkottaisin
pentuni? Minäkö liittäisin Putkinotkon kesiin sellaisen muiston, että
Juutas viattomine lapsineen harhailisi pitkin maailman rantaa? Hän,
joka on näyttänyt minulle, millaista korpiemme kansa osittain on.
Suloiset syrjässä eläjät. En tarkoita, että kaikki olisivat samanlaisia
kuin nämä. Onhan niitä paljonkin ... onnellisempia. Mutta toisissa on
näiden yksi hauska ominaisuus, toisissa toinen. Ja talonpojat ovat
talonpoikia aina, kuten herrat ... herrastelijoita. Hm, jospa
suuremmatkin herrat kuin Aapeli näkisivät kansaa: ihmisiä. Silloin
kyllä ehkä sallittaisiin kaikkein hienoimpien herrojemme loruta
ulkomailla ja joskus kotimaassakin, liköörilasi kädessä, yhtä ja toista
ylen ihanteellista kansastamme. Loruta joko pakosta, nimittäin
ulkonaisen vihollisen pelosta, jonka vuoksi meidän täytyy muille
vaikuttaville kansoille maalata kaikki asiamme mahdollisimman
kauniisti, taikka loruta hyvässä uskossa: suomalainen kansa ...
rehellistä, aina. Aina ahkeraa. Lukutaitoistakin ... mikä on melkoinen
valhe. Mutta antaisimme sen heille mielellämme anteeksi. Ja edes
koettaisimme saada köyhiä rakastamaan jos ei juuri isänmaata, sillä
mitäpä he siitä tietävätkään, niin omaa peltoaan. Mutta pois saarnat!
Pois pateettisuus. Tehdä sitä pitäisi jotain. Huomenna vien tämän
paperin Käkriäiselle. Onpa hauska nähdä, millaiseksi nyt Juutas suunsa
panee! Ja ensi pyhäksi hän hankkikoon paperiinsa todistajat, jos
viitsii. Maanmittari haetaan. Ja pitäköön kemut Juutas. Aapeli
kustantaa sokerit. Mutta korpirojut kuppeihin tiputtakoon Juutas
omistaan, jos tahtoo. Myyköön viinojaan, hemmetissä: onhan jokaisella
oikeus omalla tilallaan myydä ... ja oppia vastaamaan. Ja tarjotkoon
suutari Sinikanteleelle ja hänen mairevalle akalleen. Ja ehkä
Maljaselle, joka on talonsa juonut ja alennettu työmieheksi. Ja
joillekin muille: kukapa Juutaksen luottamusmiehiä tietää. Minä en aio
hänen kuppiinsa sylkeä, tällä kertaa. Minä tahdon olla ... Aapeli."
Lahdelta paukahtaa pyssynlaukaus. Kalliot räikkyvät. Pimeä metsä
raikuu. Jokin rapsahtaa koivujen latvoissa kuistin vieressä ... varisee
maahan: lehtiä varmaan.
Muttinen kohottaa hätkähtäen päätänsä. Sanattomana istuu hän pitkän
tuokion, suu auki ja pyörein silmin. Sitten huudahtaa hän:
"Mauno Kypenäinen..."
Herra kömpelöi pystyyn ja juoksee saliin, jättäen huovat ympäriltään
kuistin permannolle miten sattuu. Ja hän seisoo oven takana ja hokee
Lyygialle, joka on väistynyt kuistin pylvään suojaan:
"Tule pois! Ampuivat... Kuulat vinkuivat."
"Niin tekivät", vastaa Lyygia. "Lehtiä putosi koivusta. Mutta älähän
nyt hätäile. Tai ... näytetään, että on täälläkin paukkuja, ja vähän
nopeampia."
Lyygia rientää Aapelin huoneeseen, ottaa sieltä revolverin ja juoksee
takaisin. Ase kädessä hän seisahtuu kuistin ovelle ja huutaa yöhön,
josta kuuluu mörähtelevää ääntä. Pimeyttä ei hämärän kuun hohde jaksa
paljoa valaista. Neiti huutaa:
"Kuka siellä?"
Ei kuulu vastausta, vain airojen hiljaista kolinaa.
"Kuka ampui?" toistaa Lyygia. "Vastatkaa, tai alkaa täältäkin sataa."
Ei vieläkään vastausta.
Lyygia huudahtaa niin, että etäälle metsään kaikuu:
"Hyvä on!"
Hän ojentaa revolverin ja laukaisee airojen ääntä kohti. Ilma nasahtaa.
Ja vielä toisen kerran hän laukaisee.
Silloin kuuluu järveltä näkymättömistä se äskeinen karkea miehen ääni:
"Älkää ampuko, hoi! Omiahan tässä ollaan. Omia. Ananiashan se ampui...
Erehdyksestä...! Sihtasi huuhkajaa tuonne puuhun. Niin että ... tulikos
sinne mitä?"
Ääni on Putkinotkon Käkriäisen.
Nyt toruu Lyygia, kuinka pyssyllä sillä tavoin leikitellään. Eiväthän
täällä rauhalliset ihmiset enää voi asua! Huvilaan ei tosin mitään
tullut, mutta laukaus... Eikä täällä lahdella tarvitse öisin kenenkään
liikuskella. Vielä kysyy Lyygia:
"Ja minnekä te olette menossa...? Voi sellaista Juutasta, kuinka
säikytteli."
"Ka, kaloja ... keihästämään", vastaa Käkriäinen. "Ananiaksen kanssa...
Tulella kiikaroimaan. Niin ... kyllä tulee herrallekin kalaa huomenna!"
Sitten kuuluu Juutas ääntänsä korottaen toruvan Ananiasta, joka
käytteli pyssyä niin, että tässä tuttavia ja ystäviä pelotellaan. Ja
samalla alkavat airot soutaa. Lahdelta erottaa miesten murahtelevaa
puhelua ja airojen vinkunaa. Ne loittonevat ja haipuvat oikealle niemen
taakse.
Aapeli huudahtaa salissa:
"Hyi hemmetti! Tämmöinen se on ... viinakurrien pesä. Nyt ... ovet
kiinni. Ja ... totisesti minä annan tuolle vintiölle oman palstan.
Työnnän heti nimeni lahjakirjaan."
Lyygia nauraa Muttiselle, sammuttaessaan paperilyhtyjä. Sitten ottaa
hän kuistin pöydältä tarjottimen ja kirjat ja paperit ja muut pikku
vehkeet ja vie ne sisään. Ja viimein lampun. Lukitsee lamppu kädessä
oven. Lyygia sanoo sisällä:
"Voi kuinka minä pelästyin. Mutta sehän oli harhalaukaus."