Aapeli menee saunaan. Hänen nenänsä erottaa, että saunan edustalla
haiskahtaa viileältä.
Ja lehmänlannalta... Tuossa on iso rykelmä risuja, sekä kirves mustine
ja pihkaisine varsineen. Siinä ovat pojat äsken hakanneet saunapuita.
Herra kiertää rykelmän ja varoo virsujaan noilta lehmien jäljiltä.
Hän tallustelee hiljaa kotaa kohti, jonka ovi on pönkitetty raolleen
lepänoksalla. Tavattomaksi mielihyväkseen haistelevat hänen sieraimensa
pitkästä aikaa maalaissaunan savua. Onpa hänkin maalta kotoisin.
Kodasta kuuluu lasten juttelua. Pojat ne ovat siellä: Topi, Jopi ja
Malakias.
Nyt sanoo pikku Sanelmakin kodassa:
"Tule pois, Malakko, me ei muuten lähdetä."
"Kun ollaan pienempiä kuin sinä", jatkaa Jopin heikko ja kimeä ääni.
Malakias kuuluu valittavan vatsaansa.
Pikku Sanelma houkuttelee Malakiasta:
"Ja herra antaa sitten sinulle rahaa. Antoi meillekin. Minun ovat jo
äidin tallessa."
"Ja mätkäisee kop-rramitalla! Tällä viisiä!" kehaisee Topi.
Sitten kilistelevät pikku lapset lanttejaan. Topi nauraa Malakiakselle,
joka ei vielä tunne, mikä on kymmenen-, mikä viidenpennin raha. Eikä
tunne muka Jopikaan, josta on pääasia, että rahoja on monta.
Muttisen Aapeli rykäisee ja longottaa kodan ovea. Voi kuinka savu
tunkeutuu silmiin...! Ei ensin näe mitään. Täytyy kumartua savutuprun
alapuolelle ja vetäistä ovi selälleen.
Ja sitten näkyvät kodan padasta nousevassa lehmänhauteen höyryssä ja
saunan savussa Malakias ja muut lapset hänen ympärillään. Malakias
istuu kodan penkillä, selkä koukussa ja vatsaansa painellen. Muttinen
sanoo haeskelleensa Malakiasta ja Jopia. Aittojen alta, ja tuvan uunin
alta oli muka hakenut. Olisi antanut heille palkkoja, että jaksaisivat
rahdata hänelle niitä saunapuita.
"Johan minä sanoin!" huudahtaa Topi.
Nyt saavat Malakias ja Jopi kuparikolikoita muutaman. Malakias katselee
rahojaan hellästi. Ja yhtäkkiä hän huudahtaa:
"Olisipa viinaa..."
"Viinaako?" naurahtaa Muttinen.
"Niin... Se olisi tälle mahalle", vastaa Malakias. "Sitä minä olen
tässä tuuminut... Sillä ne käärmeet..."
"Vai sillä", sanoo herra. "Ja mistähän sinäkin viinan maun tiedät?"
Niin, kyllähän Malakias sen tietää, vaikkei uskalla Muttiselle jutella.
Eikä olisi jutellutkaan, jos ei olisi näin rahojakin annettu. Epäröiden
ja viinaa ihastellen virkkaa hän nyt, että on hän sitä maistanut ...
jonkun kerran talvella... Tuolla puita metsästä kaadettaessa. Tuvan
uuniin koivuja...
Topi iskee Malakiakselle silmää, ja Jopi katsoo pelästyneenä.
Mutta Malakias selittää, että Mauno-eno oli sitä antanut: pakkasella.
Oli ollut täällä Putkinotkossa. Ja se oli ollut isän kanssa metsässä
mukana.
Muuta ei Malakias kerrokaan. Ei, Malakias muistaa miten isä silloin,
kun poliisit kävivät Putkinotkossa riehumassa ja etsimässä viinoja,
varoitti Malakiasta ja muita hiiskumasta kenellekään niistä. Ja siksi
ne rutkaleet eivät löytäneet mitään. Kovin uhkasi isä vanhinta poikaa,
heristi lopuksi nyrkkiäkin, isoa kuin halkonuijaa. Ja sen nyrkin maun
tietää Malakias ennestään...
Toissa talvena isä kuritti häntä, kuhnustelemisesta löi kalikalla ...
vähän ennenkuin hän löi kirveellä jalkaansa. Mutta Malakias vihastui ja
lähtikin lääniin. Topilta sai hän rahaa, ystävältään. Topille olivat
niitä antaneet vieraat, jotka Putkinotkon kautta kulkivat ja
opastuttivat itseään Topilla. Niitä rahoja oli paljon, niitä kuului
olleen markka. Malakias aikoi mennä rengiksi lääniin. Tuiskussa
taivalsi hän suuren järven ylitse. Parissa talossa hän kävi kysymässä
renginpaikkaa. Mutta eivät ne häntä sinne ottaneet. Ja sitten ne rahat
loppuivat, ja Malakias lähti takaisin kotiin: tuli niin ikävä äitiä.
Kotona oli Ananias juuri saanut langoista jäniksen. Se oli keitetty, ja
Käkriäiset istuivat pöydässä jänislientä syöden. Silloin huudahti
poikaansa ikävöivä Rosina, huudahti naurahtaen:
"Olisipa nyt Malakias täällä ... niin saisi jäniskeittoa."
Ja samassa aukesi ovi ja Malakias astui sisään, rikkonaisine
pieksuineen ja lunta niska täynnä...
Pahalta oli Malakiaksesta tuntunut läänissä. Ikänään ei hän taida enää
sinne lähteä. Eikä tuo isä enää ole lyönytkään häntä, ainoastaan
nyrkkeineen tulee kohti ja kääntyy sitten pois. Malakias onkin jo mies,
eikä tahdo hiiskua ... niistä.
Eihän Malakias toki ilmoita Muttiselle, että isälläkin on ollut viinaa,
jos hän sattuikin iloissaan virkkaamaan sanan siitä hyvästä viinasta.
Eikä häneltä suinkaan udella.
Ja sitten Malakias lähteekin hakemaan saunapuita. Hän arvelee vielä
ainoastaan nousten paikaltaan ja katsellen kattoon, päässä se Aapelin
vanha ja kehno knallihattu:
"Olisi se tässä taudissa toista kuin nuo matokassin pavut... Ja alkakaa
siitä tulla, pojat ja Sanukka! Ei niitä puita enää paljoa tarvitakaan.
Kaksi kiukaallista täällä on jo lämmitetty. Jos kolmannen lämmittää,
niin paistaa saunassa vaikka Kenkkuinniemen ja koko maailman. Ja Sahan
hovilaisetkin vielä paistaa, kypsiksi kuin nauriit. Mutta jos olisi
sitä ... tarvitsisi välistä olla tautien ja rohtojen tähden..."
Sanelma ja pojat lähtevät. Jopi pinkaisee kuitenkin ensin kartanolle,
viemään talteen rahojaan. Toisille ei hän ilmoitakaan, minne hän ne
vie.
Topi arvelee, että Jopi vie ne kuin harakka piiloon. Ja Topi kehottaa
Malakiasta antamaan rahansa hänelle, etteivät ne putoaisi metsässä.
Sanelma olisi valmis viemään Malakiaksen lantit äidin talteen. Mutta
eivät Topi ja Malakias uskokaan hänelle niitä. Malakiaksen rahat
kourassa pönttää nyt Topikin pikku Jopin perästä pihalle. Malakias
ottaa kirveen ja astelee Sanelma kintereillään hitaasti rannalle päin.
Koppahattu on Malakiaksella otsalla, ja pörröinen tukka niskasta
pystyssä.
Mutta Muttinen painaiksen saunaan. Kotaan asettaa hän juurihattunsa,
joka on epämukava näin ahtaissa paikoissa. Saunan matala ovi aukeaa,
hehku ja helle lyövät häntä vastaan. Kyykkysilleen täytyy taas
kumartua. Mieluisa hehku ja helle suuren ja mustan kiukaan nielusta,
joka loistaa puolillaan hiiliä. Ja se säkenöi kultaisine kiiluineen
niin, että silmiin koskee, kun kurkistaa kiukaan alle. Siellä lekkuu
vielä keltaisia liekkejä, ja hiilten keskellä loikoo palavia kekäleitä,
melkein sylen mittaisia. Muutamia puita on jäljellä myöskin saunan
permannolla.
Niitä hän nyt työntää uuniin, hiilien ja rätisevien kekäleiden päälle,
ähkien ja ponnahtaen takaisin, sillä tulen hehku käy tuimasti naamaan.
Ah sitä tuimuutta! Onpa se ... hänestä rakasta. Rakasta on savukin,
joka pakottaa irvistelemään ja vettä valuvat silmät umpeen. Hän yskii
ja laskeutuu ihan maanrajaan. Siihen hän istahtaa. Kuumalle penkille,
vastapäätä kiukaan punaista kitaa, nokka maata kohti. Hän ihailee
jälleen saunaa, oikeaa maalaissaunaa, pitkästä aikaa. Sininen savu
täyttää kylyn. Ja vähitellen se hiukan selvenee. Onpa se savu hänestä
niin pyhä kuin Sebaoth, joka muinoin täytti savuna todistuksenmajan.
Ylhäältä kuultaa lakeisreikä, kiskoo savua ... niinkuin Käkriäinen
piipustaan.
Nyt alkaa erottaa lauteetkin: siellä on Aapelin loikomapaikka,
samanlainen kuin huvilankin saunassa. Se on hyvä paikka, leveä ja
oikein mukava.
Ja lauteiden alta tuntuu vanha vastanlehtien ja mullan haju, mukava.
Sieltähän ne akat sanovat lapsia löytävänsä. Tuollaisesta se on äiti
Aapelinkin kaivanut, mullasta ja moskasta ... kuin onkimadon.
Mikä vihertävä läiskä tuolla peränurkassa? Vastahan se oli.
Ikkunaruutujen tomussa näkyy lasten kämmenten jälkiä, ja ikkunan takaa
vihertävä järvimaisema, nokkosten ylitse, joita kasvaa saunan
seinävieressä.
Nyt kuuluu airojen vingahtelua. Ananias ja Kypenäinen näkyvät siellä
soutavan. Mauno on perässä. Koira istuu kokkalaudalla: sen pää
nytkähtelee airojen tahtiin.
Aapeli katselee soutajia, ja arvelee sitten, että täällä ne Käkriäiset
nukkunevat nyt kesällä, kun tupa on rikki. Tuollahan saunan takana on
niiden ryysyjäkin! Mutta mihinkähän ne talvella joutuvat? Kun niitä ei
saa korjaamaan nurkkiaan.
Saunassa on hauska savun tuoksu, ja nukuttava lämmin hivelee poskia ja
hehkuttaa naamaa. Polttaa käsiä. On hiljaista. Sirkka kilkuttaa mustan
kiukaan takana.
Avonaisista ovista hengähtelee kesäisen illan ilma.
Mainio tämä sauna, sisään lämpiävä! Aina mainio: sekös vasta hyvän unen
antaa, oikein nokinen sauna, joka tukkii lämmitessään savullaan
ruokatorven. Sisäisestikin se tahtoisi savustaa kaikki pahat ihmisestä
pois. Ei tällaiselle saunalle, josta tarttuu nokea kämmeniin, mikään
sauna ole vertainen. Tässä ne seinät kuumenevat talvellakin, niin ettei
katto tipu kylpiessä tulista vettä niskaan. Ei, tällaisissa on oikea
löyly, huuruton ja tasainen. Ja lauhkea niinkuin mesi.
Mieleisimpiä ovat nämä saunat Aapelille melkein kaikesta, mitä on
Putkinotkossa. Kuinka hän olikaan saattanut olla poissa näistä
saunoista toista vuotta, hän, jolle sauna on mahtanut syöpyä vereen:
tällaisessa kylvyssä on, kuten äsken ajateltu, torppari Muttisen poika
avannut tihruiset silmänsä ensimmäisen päivän hämäryyteen, itkenyt ne
itkunsa, joista ei ole enää hienointakaan aavistusta, itkenyt ja
parkunut. Ja mitä muistoja on hänellä juuri näistä Putkinotkon
saunoista. Tässäpä hän oli täällä kylpenyt alkuajat, koska huvilassa ei
vielä ollut saunaa, tuota kaikkein tärkeintä rakennusta, myöhemmin
teetettyä, melkeinpä tärkeämpää kuin ruokakonttori ja hella ja
kattilat. Kylpenyt toveriensakin kanssa ... ohranesteellä olivat he
lyöneet löylyä, oluella. Ja se vaahtoava neste oli mennyt kiireesti
hattuun ja hävyttömiä he olivat laulaneet, sellaisia että:
"Hulta se huuteli Honkan saunassa,
Hulta se huuteli Honkan saunassa:
Minä olen yksin täällä..."
Ja sitten he olivat polskahtaneet järveen uimaan.
Olivat silloin nuoria.
Ja jos hän milloin talvella on käynyt täällä maalla, sauna se on ollut
hänen iltahuvinsa, hänen teatterinsa ja konserttinsa, melkein mukavampi
kuin mikään muu. Eipä silti ... pitäisihän sitä konserteissakin käydä,
se kun on kulttuuria, muka. Mutta sauna: pitkien talvisten
iltapuhteiden jälkeen on se antanut väsyneille aivoille mainiota lepoa.
Sellainen on sauna hänelle ... niinkuin metsien kansan muillekin
lapsille. Ja niille muille se on vielä tohtori ja apteekkari;
enimmäkseen ainoa, hohoi! Minkä määrän se onkaan tappanut köhisevää
hinkua ja lavantautia ja rokkoa, ja muuta rupulia! Hiottamalla
vaaralliset taudin itiöt lauteiden alle. Mitkään taikakonstit eivät
ansaitse sitä kiitosta lääkitsemisestä kuin sauna.
Aapeli kääntelee nokisella kohennuspuulla hiilustan kekäleitä, naama
paisuksissa ja hikipisarat hapsien kärjissä, muistelee menneitä aikoja,
ystäviään ja ystävättäriä, jotka ovat tyytyväisinä tulleet ulos hänen
saunoistaan...
Ja ajatteleepa hän Käkriäisiäkin. Kauan he ovat nyt asuneet täällä
mökkiläisinä. Köyhyyteen nääntyvinä oli hän ne löytänyt vielä
kolkommasta erämaasta kuin Putkinotko koskaan. Jaksoi hän ne hommata
toki tänne lähemmäksi kaupunkia, vähävarainen silloin. Ja sopuisa oli
hän ollut niille olevinaan. Ja oli toivonut, että he vaurastuisivat. Ja
sivistyisivätkin. Tulisivat siisteiksi ja oppisivat ... tekemään
ruokia. Ja syömään mukavammin. Ja oppisivat ehkä hiukan kirjojakin...
Vuodet ovat menneet, ja aina tänne tullessaan on hän tavannut heidät
samanlaisina. Jopa likaisempina ... sikäli kuin lauma on lisääntynyt.
Ja jos saamattomuus heissä on vähentynyt, niin on se tapahtunut
pelkästään siinä suhteessa, että ovat älynneet ruveta viinoja
kaupittelemaan. Sen asian kuuli hän tuossa viimeksi viattoman
Malakiaksen suusta, jos oli kuullut ennenkin Kenkkuinniemen naapurien
jutuista ja nähdessään Putkinotkossakin vilahdukselta korpirojulta
löyhkääviä puteleita. Nyt kuuli, että on se Juutas sitä viime
talvenakin hommannut, mistään varoituksista välittämättä. Pitihän sitä
torua, sillä vaikka viinakset ovat Muttisenkin päästä mukavia, niin
eihän niistä ole Juutaksen tapaiselle: tekevät köntyksen ja
viekastelevan kansan entistä veltommaksi ja kehnommaksi.
Kyllä se pitäisi taas Juutas ottaa kuritettavaksi! Mutta samalla tulee
Aapelille lohduttomuus tuon perhanan Käkriäisen suhteen. Hän tietää,
ettei siihen pysty mikään: se luiskahtaa käsistä kuin ankerias, ja
pitää päänsä. Suomalainen on itsepäinen. Ja varsinkin metsäläinen on
itsepäinen. Ja onhan kielletty homma jokaisesta makeaa. Helppo ansio
hyvä varsinkin köyhistä, avuttomista.
Saarnaamisesta on Aapeli saanut Käkriäisiltä osakseen ainoastaan
vihan...
Se onkin katkerinta hänelle, josta nämä metsäläiset kuitenkin ovat
rakkaita muka, sellaisesta metsäihmisestä kuin hänkin pohjaltaan on,
nämä vanhat ja hupaisat rakkarit. Ei, mokomaa kiukkua kuin viime
kesänä, jolloin se nousi pahimmilleen, ei hän enää heiltä siedä...
Ja väsyneeksikin hän tuntee itsensä...
Niin menee parikymmentä minuuttia. Aapeli istuu tyytyväisenä
sokaisevassa savussa. Sitten kuuluu lasten ääniä ulkoa. Pikku Sanelman
ja Jopin. Ja oksien rapinaa saunan päätyseinään. Herra pilkistää oven
raosta hiljaa ulos. Jopi ja Sanelma ilmestyvät saunan edustalle,
kiskoen kumpikin perästään oksaista leppää. Ja viimein köntystää
Malakias, kantaen olkapäällään kelohaavan tyveä, jonka latvaa Topi
pitelee, kirves toisella olalla. Maahan rumauttavat he kaikki
kantamuksensa ja ryhtyvät katkomaan oksia ja puita, Topi melkein
itsensä kokoisella kirveellä, toiset käsin ja jaloin.
Illan ilma himmenee. Ylhäällä kujan suussa on taivas lämpöisen
kellertävä. Sitä vasten kuvastuvat aitat ja tumma mökki. Tuuliviiri
häämöttää mustana. Ja vasemmalle viiristä kiiluu heikkovaloinen ja
kultainen kuu, alhaalta.
Karjakujan takana reunustaa metsän huippuja ruskon punertava
ääriviiva...
Maailma yhä tummenee.
Pikku Sanelma ja Jopi kuuluvat juttelevan, että hepä käyvät ottamassa
potatteja, paistaakseen niitä saunan hiilloksessa. Ja Sanelma sanoo
paistavansa ahveniakin. Silloin käskee Topi hänen tuomaan ne Käkriäisen
Topinkin ahvenet. Sanelma ja Jopi juoksevat pihalle. Jopin nappikengät
kapisevat kujalla.
Malakias kantaa saunaan sylillisen puita, Topi hakkaa toisia saunan
edessä. Verkalleen ja ähkien työntelee Malakias sitten vankkoja oksia
kiukaan alle. Muttisen Aapeli kysyy, mitenkäs Malakiaksen käärmeet nyt?
Ja Malakias sanoo, että hänen sisässään polttelee, ja janottaa:
jokaisesta lähteestä hän on vettä juonut, lotkuttanut. Hän istahtaa
lauteiden alimmalle portaalle ja erehtyy taas innostumaan:
"Mutta jos olisi sitä ... korvenvoimaa nyt... Niin eiköhän jano
lähtisi..."
Topi tulee eteiseen, kantaa saunaan sellaisen kasan leppien ja haapojen
rankoja, ettei hänen päätänsä näy niiden takaa. Ne paiskaa hän
permannolle, ja katselee ympärilleen ja huudahtaa:
"Kah, vielähän se Muttinenkin on täällä! Tupakka tuikkaa leuassa...
Mitäs pentujen puista ... nyt sen vasta pitää r-roihuta."
Topi tarttuu paksuimpaan rungoista ja työntää sen kiukaan alle.
Täyttääpä kiilaamalla koko uunin, ja istahtaa sitten kynnykselle. Siinä
raapii Topi jalkoteriään, noita mustia ja paksunahkaisia, joista
tavallisesti veri raapiessa tirskahtelee. Ja Jopi katselee Muttiseen
kummallisesti.
Hän näkee Muttisen käännähtelevän levottomasti penkillä.
Viimein kysyy Topi:
"Mitäs te siinä pyö-rritte?"
"Mitenkä niin?" kysyy Muttisen Aapeli.
Topi naurahtaa, mutta ei vastaa. Hän tirkistelee iloisin silmin. Tulee
yhä hämärämpi, sillä uuniin työnnetyt puutkaan eivät ole vielä
syttyneet ja ne peittävät hiilustan hohteen.
Malakias laususkelee yhä jotain viinasta: kuinka hyvää se vain olisi
taudissa ... missä tahansa. Ja ruokalystin se antaa. Nälkäkin veisaa
jälleen kurria Malakiaksen mahassa. Mutta kun Aapeli kysyy, mistäpä
tuota saisi, sitä, niin ei Malakias vastaa. Ei vaikka Muttinen lupaisi
kustantaa Malakiaksen kipeyteen ryypyn, jos tietäisi, missä sitä olisi.
"Tiedänpä minä, missä sitä olisi", sanoo Topi.
Aapeli kysyy, että missä. Ja Topi sanoo:
"Eiköhän tuota liene ... her-rra Muttisella."
Topin leveä ja naurava suu ammottaa hämärästä.
"Vai minulla!" huudahtaa Aapeli. "Niinkö luulet! Voi turkkilainen!
Ja ... minunko olisi pitänyt tuoda rohtoa Malakiakselle. No, ehkäpä
sinä puhut jullilleen? Mutta mitäs sinä, Topi, tirskut?"
"En minä sitä tir-rsku", vastaa Topi. "Tir-rskun, kun katselen teitä."
"Minua? Mitä?" ällistelee Muttinen.
Topi vastaa:
"Kun te kyhnyttelette ja r-raavitte itseänne."
Se on totista totta: Muttinen ei ole ajatuksissaan sitä huomannut, että
hän on alkanut käännellä itseään ja liikahdella syrjältä toiselle. Nyt
hän huudahtaa:
"Mikä... Onko tässä jotain?"
"On siinä!" vakuuttaa Topi. "Siinä on lutikoita."
"Lutikoita!" ääntää Muttinen ja nousee nopeasti penkiltä. "Kuinkas
niitä! Ja mikset sitä ennen sanonut."
Topi nauraa pienet silmät melkein ummessa, nauraa herralle, joka törmää
ulos. Malakias urahtaa saunasta verkalleen:
"Onhan niitä ... kun täällä asutaan."
Herra riisuu kodassa paitansa ja tarkastelee sitä. Olipa niitä...!
Onhan suomalaisissa lutikoita. Nyt ravistelee hän ne ovesta lastukolle,
ja ottaapa jalasta virsunsakin. Puhisee:
"Sukatkin täynnä. Ja housut ... turkkilaisia."
"Ruuniaivinaiset!" tirskuu Topi.
"Niin, sinä... Ja te olette asuneet täällä koko kesän? Kaikki?"
ihmettelee Aapeli.
Topi ei voi naurultaankaan vastata. Hän nauraa melkein äänettömästi,
silmät litteinä. Suu ammottaa oven kamanaa kohti, ja vähän väliä hän
purskahtaa äänekkääseen nauruun. Hän muistaa, miten Muttinen äsken
kääntelehti. Ja sitten hän muistaa, kuinka herra muutamanakin kesänä
kääntelehti samalla tavoin lammen rannalla. Oli mennyt ongelle ja
asettunut seisomaan sille paikalle, jossa rotakollaa pidetään ja jossa
on keltiäisiä. Paljasjaloin hän siinä seisoi ja onki. Ja alkoi hangata
toisella jalalla toista nilkkaansa. Topi oli silloin katsellut ja
nauranut niinkuin nytkin. Aapeli oli alkanut kyhnyttää itseään, ja
viimein huomannut ne polttavat muurahaiset. Silloin oli Topi
purskahtanut äänekkääseen nauruun, ja sanonut, että ne olivat
keltiäisiä. Samalla tavalla ravisteli Aapeli tässäkin itseään.
Vasta sitten kun Muttinen on jälleen pukeutunut ja seisoo kodassa ja
Malakias on selitellyt hänelle, että kaipa he asuvat talvenkin
saunassa, koska täällä on lämmintä kuin käenpesässä, rauhoittuu Topi ja
arvelee:
"Eivät ne pure muuta kuin ennen nukkumista. Ja enopa tuo onkin tullut
tänne ... sitä varten, että tupa korjataan. Isä ei ... ole joutanut,
sillä on työtä ... r-repimistä..."
"Repimistä?" ihmettelee Muttinen.
"Niin", vastaa Topi. "On sitä... Voi pi-rru! Apulaisia pitäisi olla ...
meille pennuille. Nyt ... ensiksi tuo heinä. Ja kun se heinä on tehty,
niin sitten se ot-rra. Ja kun se ot-rra on leikattu, niin se r-rukiin
leikkuu! Ja sitten se kau-rra! Voi p-rrkele!"
Aapeli nauraa Topin jutuille, ja ilostuu, että saavatkohan he tosiaan
nyt katon päänsä päälle? Mutta jos eivät saa, pitäisiköhän niille
rakentaa? Mutta sitähän ne taitaisivat odottaakin. Silloin niille
pitäisi kaikki tehdä. Kuka tyydyttää rahvaan ahnastelua? Asukoot ...
missä asuvat. Ihme, että ne tällaiseenkin tottuvat! Mutta ... kukin
omain vaatimustensa mukaan. Ja omien voimiensa... Ei hän enää
hätyyttele Juutasta pyytämällä rakentamaan. Kummastelee ainoastaan
näiden elämää. Niin ovat saaneet hänet ... väsytetyksi.
Ja kirjakauppias ajattelee, millaista talvi mahtaa olla täällä
saunassa: moisessa pari syltä leveässä putkassa. Kinoksien keskellä
kymmenisen henkeä ... punanahkoineen. Lumisten ulappain takana,
metsässä... Nuo lapset, jotka ovat juoksennelleet vapaina kaiken kesän,
melkeinpä alasti ... niinkuin ainakin metsäläiset... Ja se kesäkin on
niin lyhyt. Nyt jo illat pimenevät.
Hetken päästä virkkaa Muttinen Topille, puolittain omissa mietteissään:
"Ja sitten ... kun se kaura on otettu ja perunat otettu... Sitten se on
syksy. Ja pimeä..."
"Niin se on", vahvistaa Topi, jonka puhe katkeaakin siihen. Kiukaan
uudestaan virkoavassa loimussa näyttävät hänen kasvonsa tulevan
yhtäkkiä vakaviksi.
Aapeli painautuu takaisin saunaan, mutta asettuu nyt kynnykselle, Topin
viereen. Kohentelee tulta. Kultaiset liekit pyyhkivät kiukaan mustaa
otsaa ja pullahuttavat sen päältä pehmeää savua.
Topi toistaa:
"Pimeää se on ... niinkuin piki ... syksyllä..."
Pikku Sanelma ja Jopi juoksevat tuvalta saunaan. Pujahtavat Muttisen ja
Topin sivuitse sisälle. Sanelma kantaa helmassaan perunoita, jotka hän
heittää kiukaan eteen. Jopilla jälleen on kourassa kaloja ja hampaissa
ruosteinen veitsi, Ananiaksen takoma isosta rautanaulasta. Jopi puhkoo
kalat ja heittää suolet uuniin, mutta Sanelma kyyristyy permannolle ja
työntää perunat hiilistöön, sihisevien puiden viereen. Nopeasti ja
noitaisten vetää hän hyppysensä takaisin hehkusta.
"Vai pimeä se on syksyllä", jatkaa herra, haluten kuulla lasten
tarinoita. "Ja silloin te ... istutte tuvassa kuin hiiret ...
illalla..."
Topi kynsii suomuksia kaloistaan ja pistää kalansa tikkuun paistumaan.
"Niin", sanoo hän... "Ja kun tuulee, jylisee... Metsässä jyskää,
kaatelee puita..."
Jopi on istahtanut lattialle. Hän vilkaisee kotaan, jossa hämärtyy. Ja
vilkaiseepa saunan perukkoihinkin, sillä siellä on jo ihan mustaa. Topi
siirtyy Malakiaksen luokse lauteiden portaille. Topi kehaisee:
"Ja kiirepä tuo on Jopillakin silloin pellolta tupaan, nurkan takaa...
Tuskin malttaa paukauttaa ovea kiinni... Se pelkää..."
"Niinkö pelkää?" arvelee Aapeli.
"En mie mitään ... pelkää", virkahtaa Jopi hiljalleen, ja vaikenee
jälleen.
Topi sanoo:
"Se lintu silloin ... pöllö... Se kun istui veräjän seipäässä ...
talvella... Sillä ... silmät kiiluivat."
"Niin ne kiiluivat", toistaa Jopi ja katselee silmät pyöreinä.
Pikku Sanelma alkaa kerkeästi:
"Ja saunassa, ei tässä, mutta missä lienee ollut... Kun oli tullut
sellainen ... jolla oli kuin linnun pää... Istui kiukaalla ja..."
Malakias sanoo möreällä äänellä:
"Kummitellut oli..."
"Niin, se istui kiukaalle ja heitteli sieltä kiviä", sanoo pikku
Sanelma.
"Niinkö se heitteli, pommitti?" kysyy Muttinen. "Ja mitä se niistä
heitteli?"
"Mummo-vainaja se sitä kertoi", virkahtaa Sanelma.
Topi selittää:
"Mummo ... Juutas Käkr-riäisen isän..."
Topi vaikenee taas niinkuin toisetkin lapset, jotka tirkistelevät
tuleen ja seinille. Topi suu auki, Jopi vakavana ja pikku Sanelma
miettivin ja terävin silmin. Malakiaksen kasvoja ei nurkasta erota.
Saunan nokisessa ikkunassa hämärtyy.
"Ja yhdessä riihessä kun oli kanssa ollut ... oli ollut kuollut",
jatkaa pikku Sanelma. "Niin, joku akka, nainen, oli ollut siellä
töissä... Niin kuollut kun oli tullut ulkoa ja katsellut riiheen
kynnyksen yli.. Kyykkysiltään. Silloin se nainen..."
Aapeli kysyy:
"Mitäs hän ... silloin?"
"Mitäs hän..." äännähtää Sanelma ja huokaisee ahtaasti.
"Ei se isän mummo ollut se kuollut", virkkaa Malakias verkalleen.
Tuokion kuluttua hän äännähtää:
"Ja minä kun en mene talvella riiheen, yksinäni. Ananiaksen kanssa
oltiin sieltä ruumenia hakemassa. Niin Ananias lähti... Niin minä
että ... en kun hevosta selkään, että ala joutua tuvalle."
"Oliko siellä sitten ... mitä?" piipatti pikku Jopi.
"Eihän se enää silloin ... se mummo", vastaa Malakias.
Punahuulinen Sanelma virkkaa:
"Isä teki silloin kirstun. Vietiin kirkon hautaan. Kuoli tänne... Sillä
oli kuin telkän sieraimet ... levällään ja pystyssä."
Malakias sanoo rauhallisesti:
"Eikähän se ... se mummo... Kerran vain rumina kuului riihestä."
"Niin ... mummoko rumisi?" kysyy Muttinen. "Eikös...!"
"Mikä lie ollut", vastaa Topi. "Mutta eipä tämä mummo, tämä R-rosina
Kypenäisen, mennyt silloin muuta kuin virsikirja kainalossa riiheen."
Sanelma selittää:
"Tämä mummo, joka on nyt."
"Äitin mummo", sanoo Topi. "Se entinen oli rumahtanut."
"Ja tämä mummo ... pelkäsi?" kysyy Muttinen.
Malakias vastaa:
"Ei, kun kävi katsomassa aamulla, jos se olisi yöllä rumissut. Kun äiti
sanoi, että yöllä oli niinkuin orsia rumuuttanut."
"Mutta isä kun sanoi, vaikka se oli siellä se mummo, että hän ei sitten
pelkää. Ja isä meni riiheen ja jauhoi siellä käsinkivillä. Näytti,
ettei hän pelkää", sanoo Topi.
Jokin kolahtaa saunan eteisessä. Topi käännähtää ja virkkaa kovemmalla
äänellä:
"Mikäs se siellä? Painoi ovea kiinni ... tuntui kuin olisi painanut."
"Lampaat jos lienevät", äännähtää Malakias. "Vilkaise, mikä se siellä,
Jopi."
"En tiedä", sanoo Jopi verkakseen, mutta vilkaisee kuitenkin ulos
saranain raosta. Mutta eihän siellä ollutkaan mitään. Vain haudepata
kodassa porisee.
"Mikä lienee ollut", sanoo Jopi.
Kaikki ovat vaiti. Sitten kertoo Topi, ettei isä pelkää pirujakaan.
Mutta yhdessä riihessä kun oli ollut kanssa kuollut... Eikä kukaan
uskaltanut sinne mennä. Se jutteli, mummo. Niin suutari kun oli lyönyt
vetoa, että hän menee sinne, suutaroimaan. Ja yksi oli heittäytynyt
ruumiin paikalle, laudalle ... niinkuin tämä mummokin rojotti täällä...
Oli vetänyt hurstit korviinsa...
Pikku Sanelma huomauttaa:
"Niin, se kuollut oli nostettu kiukaan nurkkaan siksi aikaa."
"Piiloon, oikea kuollut suuta-rrilta", sanoo Topi. "Toinen r-rupesi
laudalle. Ja suuta-rri kun oli tullut sitten... Niin se oli noussut
istumaan laudalta... Mutta suuta-rri kun oli napauttanut vasa-rralla
otsaan ja sanonut, että: Kun on kuollut, niin on kuollut!"
"Ja se mies", huudahtaa Sanelma.
"Se kuoli", vastaa Topi. "R-reikä otsaan."
Malakias sanoo:
"Ja se oli parhaiksi... Mitäs sillä tavalla narraamaan... Kuolleiden
kanssa ... ei sitä tarvitse turhaa matkia. On niillä ... keinonsa."
Taas kuuluu kodasta kolinaa. Rosinahan se oli. Hän se lienee äskenkin
siihen padasta lehmänhaudetta. Hän hokee, höystäessään sitä jauhoilla
ja suoloilla:
"Jo tulevat lehmätkin kotiin... Kah, herra, pentujen kanssa! Mutta ...
jo kellot kuuluvat. Sanelman olisi mentävä tupaan, lasta katsomaan,
Esterin avuksi. Kun äidillä on lehmät lypsettävä. Ja Topi, pidä tulta
padan alla! Sitten kannetaan saunavettä, Malakias..."
Rosina katoaa jälleen. Kellojen helinää ja rominaa kuuluu.
Mutta lapset saunassa eivät liikahdakaan. He kuuntelevat Malakiaksen
juttua. Malakias näet kertoo. Toiset eivät muista edes käännellä
risahtelevia kalojaan ja kypsiltä tuoksahtavia perunoitaan. Hiilistön
tuikkavassa hehkussa kertoo Malakias sen verran kuin hän taitaa. Kuinka
kerran oli tullut riiheen, jossa kuollut oli ollut, varkaita. Ne olivat
ruvenneet rahoja jakelemaan, varastettuja. Olivat panneet ruumiin
hampaiden väliin päreen palamaan. Oli ollut talvi. Ja ruumis jäässä.
Mutta sitten leuat olivat sulaneet... Ja kuollut kun oli irvistänyt,
niin yksi säikähti niin, että kuoli.
"Hähähä", nauraa Topi.
Hetken on hiljaista.
Lejan huuto ulkoa kuuluu:
"Pois vettä juomaan, noo-oo!"
Ja pikku Repekan ääni pihalta:
"Tänn'se-e, Jertta, tänn'se-e, Yömiä...!"
Menee tuokio. Topi kertoo taas suutarista, joka löi ruumista vasaralla
otsaan, ja nauraa. Yhtäkkiä sanoo Lejan hiljainen ääni ovelta -- Leja
on ilmestynyt siihen äänettömästi, pari kylpyvastaa kainalossa:
"Topi, sinä ... nauraja, kunhan tietäisit..."
Sitten jatkaa Leja:
"Kerran ... kylän pojat ja tytöt olivat kulkeneet talon ohitse...
Siellä oli yksi tyttö, Reetta. Kuollut. Niin pojista joku oli sanonut,
että pitäisi koputtaa Reetalle riiheen. Mutta kun riihessä liikkui.
Yksi tytöistä säikähti niin, että sekaisin meni. Voivotteli,
valitteli... Ei selvinnyt ikänään... Ei saa, Topi, sellaisista
asioista ... sillä tavalla... Ja ... tässä minä toin herralle ja
neidille kylpyvastat."