Yhtäkkiä raikuu mökin mäeltä huuto:
"Penikat! Muoskat! Sanikat! Topi ja Sanukka! Saunapuut eivät piisaa!
Niitä on hilattava lisää. Malakias ei mahda mitään, Malakolla on maha
kipeä. Kuuletteko te, Topi ja Sanelma? Johan nyt on ihme, torvellako
teille pitäisi korvaan puhaltaa! Kuulitteko, hohoi? Niitä on tuotava
lisää puita! Jopi-poika odottaa täällä... Kylpijöitä on kuin
talkooväkeä. Ja kovia kylpijöitä ... isomahaisia. Topi ja Sanukka."
Rosina se siellä huutaa. Hän seisoo mökin nurkalla, kimaltavaa
iltataivasta vasten mustana hahmona. Hän heiluttelee kättään ja jatkaa:
"Ja Leja! Lehmiin, lehmiin."
Topi murahtaa lammen rannalla:
"Kah, sitäkös se Malakko... Ettei vääntynytkään tänne."
"Tännekös sen vääntyä piti?" kysäisee Muttinen.
Topi sanoo:
"Tännehän se."
Rosina huutaa vieläkin:
"Entä Saara. Istuu siellä kuin ryökkinä sohvalla, kekottaa. Saara,
Saara ... se..."
Pikku Sanelma vastaa kiljahtaen äidilleen:
"Mie en tule risukkoon kipeällä varpaallani."
"Eikä siitä Jopista ole oikein apulaiseksi", arvelee Topi Muttiselle
alkaen hitaasti kieputella siimaansa vavan ympärille. "Yksinäni noita
sain äskenkin hakata."
"Vai yksinäsi", kuuntelee Muttinen, ja hän näyttää rupeavan kaivelemaan
housujensa takataskua. Sieltä nousee ensin paperossikotelo ja sitten
kukkaro, jota Topi katselee ilostuvasti. Kukkarosta ottaa Aapeli nyt
kymmenpennisen ja tarjoaa Topille. Topi naurahtelee kainostellen. Hän
unohtaa onkensa, pyyhkäisee märkää nenäänsä, ja tulee ottamaan rahaa.
Ottaa, ihmetellen, että niinpäs antoi Aapeli kuin kauan sitten... Nyt
ojentaa Muttinen hänelle taas toisen kymmenpennisen. Ja vielä
toisen ... Ja vielä neljännenkin.
Silloin vilkastuu pikku Sanelmakin. Hän alkaa hokea:
"Tuo varvas ... taisi liota vedessä. Ei ole niin kipeä enää. Tuntuu
terveemmältä. Terveemmältä se tuntuu!"
Aapeli Muttinen näyttää hänelle lanttia. Kiireesti heittää pikku
Sanelma onkensa pensaaseen, kaapaisee rahan herran kourasta, ja
huudahtaa mäelle Rosina Käkriäiselle:
"Mie tulen puita hakemaan. Topin kanssa ... Tulen."
"Odotahan", sanoo hänelle halveksivasti Topi, joka kerää kalojaan
sammalikosta. "Eihän siitä mitä ... jos ei ukkomies itse lähde."
"Ukkomies? Häh? Sinä", huudahtaa Muttinen katsellen pientä Topia.
"Pi-rru", sorauttaa Topi. Hän toistaa saman kuin äskenkin: että hän se
oli hakannut tupapuut, ja ensin vetänyt mökille suurimmat lepät, kun
Malakias on kipeä. Kyllähän se Malakko muuten jaksaisi: kantaa se
niskassaan vaikka kokonaiset petäjät. Mutta nyt oli ottanut myrkkyä. Ja
pitäähän Topin auttaa Malakkoa, koska Jopi on ruikelo. Ja luulivatpa
Topi ja Malakias jo näiden puiden piisaavankin. He olivat aikoneet
kaikki kolme tulla tänne, lähteä täältä sitten...
"Minnekä?" kysyy Aapeli.
"Tuonnepa vain ... meinattiin tulla... Tuonne Aapeli Muttisen
huvilalle. Aiottiin tulla katsomaan tuota monttööriä."
Sitä varten oli paksuposkinen Topi lähtenyt jo etukäteen tänne,
Malakiaksen jäädessä Jopin kanssa pistämään tulta saunan uuniin. Ja kun
kala sitten oli näyttänyt syövän niin perhanasti Sanukan onkea, oli
Topikin ruvennut ongelle.
Topi ja Sanelma keräävät pajupensaiden välistä särkensä ja ahvenensa.
Muut särjet lupaa Topi antaa kissalle, nuo ruotaiset rauskut, joita hän
ei sano syövänsä muuta kuin oikein nälissään. Sanelmalla on vähän
enemmän kaloja kuin Topilla, jolla on kymmenisen, ja molemmat saavat he
nyt lisää Aapeli Muttiselta ja neidiltä. Eikä enää syökään. Jo äsken
on Sanelma alkanut kyllästyä odottaessaan turhaan nykimistä.
Kärsimättömänä on hän ravistellut onkensa vavalta pois sudenkorentoja
ja tiuskinut:
"Siihenkös te koinimaan."
Kun Sanelma sillä tavoin huusi ja räiskytteli vettä, lupasi Topi antaa
hänelle selkään.
Nyt keikkukoon Sanukka Topista nähden miten tahtoo. Lampi on painunut
varjoon. Sen lämpöiseltä ja samalla viileältä hengähtävä vesi on
tummanvihreää. Tuolta yhdeltä kohdalta ainoastaan kiiltelevät enää
auringon hopeiset säteet. Sudenkorentojen räpytys raukenee, ja hyttyset
alkavat purra ilkeämmin.
Välistä kuuluu niityltä vielä kurpan valitusta, väsynyttä. Yhä pitemmät
ajat on lintu vaiti.
Hiljaa suhahtelevat viikatteet ja haravat niityllä. Hevonen koluuttelee
rekeään ladon luona.
Luoteessa metsän takana hohtaa entistä punaisempia pilviä. Aho ja lehto
loistavat punaisina ja kellertävinä.
Mutta lammesta, jonka kalvoa eivät kalat enää vesirenkaillaan riko,
kuvastuu mäki ja torppa yhä selvempinä.
Heinämiehet alkavat lähteä rannalta. Ensin Leja, Aapeli Muttisen ja
Lyygian perästä, joiden kintereillä Topi ja pikku Sanelma kepsuttavat.
Onhan Lejan mentävä lehmiä noutamaan. Hän eroaa Muttisesta ja Lyygiasta
ja lähtee juoksemaan isolle aholle päin.
"Mistähän ne juhkurat nyt löytyvät?" kuului Leja virkkavan.
Silloin huutaa Lyygia hänelle, että lehmiä oli nähty tuolla vuoren
takana. Yömin hän oli varmasti tuntenut. Siellä ne Käkriäisten lehmät
lienevät. Ja Saarakin sanoo, että siellä ne olivat lehmät. Iloisesti
kiittää Leja neuvosta neitiä, ja alkaa rientää lammen päätä kohti, ja
sitten suoraan poikki luhdan ja kankaan vuoren toiselle puolen.
Saara on noussut laiskasti paikaltaan, tullut katsomaan Topin ja
Sanelman kaloja. Hän lupaa syödä mokomat tiistit pyrstöineen pää
edeltä. Ja hän ihmettelee herralle:
"Ei tästä lammesta enää saa kaloja. Ennen siitä sai. Ananias veti
kontilliset: kun pisti siihen sakeanverkon riekaleen, niin tuota pitkiä
särkiä ... niinkuin mitä lahnoja. Ja ongella sai yhtenä aamuna satoja
kaloja. Mikähän siinä on, kun siitä ei enää saa?"
Niin ihmetellen kulkee Saara Topin, Sanelman, Muttisen ja neidin
perästä ylös mäkeä.
Maunon Pertta huudahtaa niityltä:
"Ja yötyötä kun minä en tee! En milloinkaan ... tällaista, hihi. En."
Pertta Kinnunen heittää siis haravansa karheelle, sukaisee ylleen
röijyn ja alkaa rientää mökille niinkuin toisetkin.
"Niin, ja verkothan ne olisi vielä pantava likoon!" äännähtää Ananias,
kun Maunon Pertan Sanelma astelee hänen ohitseen äitinsä perästä.
"Täytynee hankkia kalaa ... vieraille."
Ananias huokaisee. Sanelma hymyilee hänelle, niinkuin aina muillekin.
"Mitäh?" kajahtaa silloin Juutas Käkriäisen möräkkä ääni peremmältä
lammen rantaa, jossa hän yhä niittää kumarassaan. Ja hän pysäyttää
viikatteensa ja katsoo kyyryissään taakseen. Hän sanoo: "Niin ...
Ananias ... verkkojako heittämään? Mene sinä... Minä ... nämä heinät
täällä... Minä täällä vain kumpsin."
Sitten alkaa Käkriäinen jälleen niittää.
Ananias riisuu tamman. Kohta kuskaa hän sitä mäelle niin että kumisee.
Hurja juoksee Ananiaksen ja hevosen edeltä.
Niityllä ei ole enää muita kuin itse Käkriäinen ja hänen lankonsa
Mauno, joka seisoo vielä ladon luona, mustana ja lapikkaiden kiverät
kärjet levällään. Mauno katselee Käkriäistä. Juutas ei näytä
kiiruhtavan niityltä. Lieneeköhän se yhä äkäinen Maunolle? Tai on kai
se äkä rauennut niinkuin muutkin Juutaksen uhkaukset? Vai pelänneekö se
joutua Muttisen kanssa pitempiin pakinoihin?
Joutaisi Juutas tuolta jo tulla, että se jaksaisi yöllä hommata.
Mauno äännähtääkin Käkriäiselle ja kehottaa häntä tulemaan jo pois.
Mutta Käkriäinen ei hänen ääntään edes kuule. Käkriäinen niittää.
Ei hän pelosta siellä niityllä ole. Maunon pelosta ei enää yhtään. Eikä
hän pelkää enää Muttistakaan niinkuin äsken: sillä ei tuo Aapeli vielä
ainakaan sanonut mitään, ei edes sitä kuin tavallisesti tänne
tullessaan. Paljon huolettomampi on Käkriäinen hänestä kuin päivemmällä
tuvassa, ja siihen huolettomuuteen on muutakin syytä kuin Aapelin
tähänastinen lauhkeus. Jos se Aapeli nyt alkaisi kysellä, kuinka on
tuvan korjaamisen laita, niin nyt Juutas saattaisikin vastata, että
tehdyksi se tulee: nyt hän alkaa sitä tehdä, vaikka huomenna. Sitä
varten on Mauno tänne otettu. Ja voihan sen tuvan korjauksen nyt
todella alkaa ... vaikkapa ei ihan huomenna, niin sitten ... myöhemmin.
Onhan ensi yö valvomista. Eipä silti, ettei hän kestäisi työtä
huomennakin. Hän tuntee nyt päässeensä alkuun. Päässeensä
makaamistuurilta. Siksi hän nyt tätä heinääkin niin iloisesti ja
myöhään kumpsii.
Minkäslainen työinto hänelle nyt tulikaan! Joskus se tulee, se oikea
into. Nyt tuli ... parin kuukauden perästä. Koko päivän hän on
soutanut, kantanut ja kävellyt. Ja kaivellut louhiakin. Mutta eipäs nyt
vain väsytä, tätä kummeksii hän itsekin. Oikein hyvältä tuntuu tässä
kumpsia. Kun työpuuska tulee, silloin on kaikki kuin leikkiä.
Tuonnottain hänen sisuaan vielä pisteli, että Mauno pakotti hänet sillä
tavalla tahtoonsa. Se oli häväistys. Se kuohutti hänen maksaansa niin,
että hänen teki mieli juosta vielä uudestaan metsään. Mutta kun herra
oli talossa, niin olisi Maunon Pertta voinut Maunon kehotuksesta mennä
milloin tahansa haukkumaan hänelle Käkriäistä, ja ihmekö temppu olisi
ollut silloin saada Muttista suuttumaan!
Onneksi eivät tästä häväistyksestä tienneet muut kuin Rosina, koska ei
Pertta Kinnunenkaan siitä Käkriäiselle hiiskunut. Jos se olisi tiennyt,
kyllä se olisi hoilottanut.
Ja sitten vähitellen oli Juutas Käkriäinen alkanut olla hyvilläänkin
tästä pakollisesta tottelustaan. Niin, hän päätti nielaista sen kuin
jonkin hyvin pahalta näyttävän ruuan, keltaisen juurikkaan, jollaisia
Muttisen Aapelilla on ruokana pöydässä. Ja päätti hankkia siitä
tottelusta itselleen hyötyä. Ruveta oikein hartaasti keittämään viinaa
ja saamaan rahaa. Hommaamaan, koska nyt oli kerran herännyt hommaamisen
alkuun.
Ja eikös olekin parasta niin, että polttaa? Eikö hän itsekin ollut
monesti ajatellut, että polttaa sitä pitäisi. Se on selvä, että sillä
tavoin saa rahaa seitsemän mokomaa enemmän kuin maajussin työllä.
Kyllä. Mutta miksikä piti muiden tulla tyrkyttämään sitä hänelle ...
ennenkuin hän itse oli ennättänyt ruveta siihen?
Nyt on kuitenkin tapahtunut, mikä on tapahtunut. Ja hän tahtoo unohtaa
sen ilkeän pahan, tahtoo muistaa ainoastaan oman hyvänsä. Ja suostuu
antamaan toisellekin osuutensa, Maunolle.
"Kärsimällähän niistä pahoista pääsee", sanoi ennen Juutaksen
tuttavakin, Hiesun herännyt mylläri.
Olkoon siis unohdettu.
Mutta nyt on edessä toinen luokka. Viina ... pitää keittää sellaisessa
paikassa, ettei herra aavista mitään. Eikä varsinkaan se
teräväsilmäinen neiti.
Niitä keittopaikkoja, joita on paljonkin, Juutas nyt tässä tuumiikin,
kumpsiessaan.
Mukavalta tuntuu ajatella, että kun yksi keitos on keitetty, niin
pääsee kuljeksimaan vähän lääniin. Tarinoimaan. Pois kaikenlaisista
kotoisista kärhäyksistä. Siellä läänissä saa olla rauhassa, jos osaa
pitää varansa kateellisilta ruununmiehiltä. Ja syödä saa hyvin, sillä
sitten on rahaa.
Sekin tieto, ettei hänen tarvitse kauan Putkinotkossa kumpsia, vaan
pääsee huilaamaan, tekee osaltaan tämän kumpsimisen niin mieluiseksi.
Mauno Kypenäinen äännähtää jälleen ladon ovelta hänelle:
"Juutas hoi! Tulehan nyt jo pois."
Juutas ojennaiksen hiukan ja vastaa:
"Kyllä, kyllä... Se nyt ennätetään, se asia, hehe. Minä vain ... tässä
ensin vähän kumpsin..."
Mauno hymähtää ja lähtee silloin kartanolle. Toimeen innostunut Juutas
jää yksikseen sinne lammen perukkaan, metsän varjoon.
Putkinotkon mökin pihalla ovat nyt jo kaikki muut. Ja sielläkös nyt käy
huuto ja iloinen mekastus! Siellä on ääntä, ja väkeä vinon pihan
täydeltä!
"Hau, hau, hau!" matkii joku lapsista koiraa.
"Nau, kurnau!" huutavat toiset kissalle.