Savon eteläosassa, lähellä Karjalan heimon asuinseutujen rajaa, on
kaunis ja karu paikkakunta. Saimaa, joskus muualla leveä ja vapaa,
supistuu siellä ahtaiden maisemien väliin, niin että ainoastaan harvoin
saattaa nähdä ulapalla sellaisen kohdan, jossa silmä ei tapaa missään
toista rantaa: vedenkalvo yhtyy siintävään avaruuteen aivan kuin
merellä. Yleensä ovat tuon suuren sisäjärven selät täällä pienenlaisia,
peninkulman taikka parin, kolmen pituisia. Leveydeltään ovat ne välistä
tuskin neljää kilometriä, ja kun lukuisat saaret ja niemet vielä
kaventavat niitä paikoittain, näyttävät ne joskus suorastaan joelta
tahi kosken suvannolta.
Rannat ovat kolkon karuja, melkeinpä pienoiseen hirvittävyyteen asti.
Tuossa, aina tyynenä pysyvän rotkolahden perukassa, joka jatkuu niin
kapeana salmena, että siitä tuskin saadaan vene kiskotuksi väkivallalla
läpi, jos tahdotaan oikaista jonkin niemen ympäri vievä reitti,
nousevat jyrkät kallioseinät tuuheasta kaislikosta. Niistä seinistä
puskee esille monenmuotoisia, kummallisia kivilohkareita, harmaita ja
sammaltuneita, milloin neliskulmaisia ja irtonaisilta näyttäviä,
milloin ikäänkuin kiintonaisia hyllyjä tahi portaita. Paikoittain ovat
ne pykämät niin vähäisiä, että ihminen saattaa ainoastaan vaivalla
nousta niitä myöten metsäisen kukkulan harjalle, mutta ei mitenkään
laitumelle laskettu karja. Näillä jyrkillä ja louhisilla rinteillä
kasvaa koivu hoikkana ja kituvana, kun se taas alempana, sellaisissa
paikoissa, minne halkokauppiaiden rekien on melkeinpä mahdoton päästä,
nousee mahtavaksi jättiläiseksi. Koivun toverina näkee usein
alakuloisesti nuokkuvan pihlajan, mutta tavallisimmin petäjän:
louhikkopetäjän sitä vääristyneemmän kuta jyrkemmällä rinteellä se
kasvaa. Tuolla törröttää parin petäjän latva kuivuneena ja tummana
puikkona. Tuossa on jälleen tuuli vääntänyt puun vinoon. Toisaalla se
on kaatanut yhden sillä tavoin, että juurakko kuumottaa mustana
rykelmänä pystyssä ja huippu on heittynyt vuoren hyllyltä suoraan
syvyyttä kohti, riippuen puolittain ilmassa.
Ja kuitenkin vaivainen petäjä elää.
Kun käyräkokkainen sisämaanvene on solunut läpi jostakin kapeasta
salmesta, voi soutaja kääntyä sekä oikealle että vasemmalle, sillä
salmia ja lahtia on joka puolella. Outo ei löytäisi noissa sokkeloissa
minnekään. Mutta se, joka tuntee väylät ja pyrkii tätä oikotietä järven
aukealle, joutuu sinne kiertelemällä, pitkin lammen tapaisia leveämpiä
paikkoja, joissa vesi välkkyy vihertävänä ja hopeisin viiruin ja joissa
silloin tällöin pulahtaa kala lumpeiden seassa.
Tuolla on ulapalle vievä syvä laivareitti. Sen käänteessä paistaa
valkeaksi kalkittu kummeli taikka pienen pieni vilkkumajakka, sylen
korkuinen, punaisine ja sinisine lyhdynlaseineen. Pian joudutaan
ulapalle. Se näyttää matalarantaiselta, sillä vastapäiset mantereet ja
saaret ovat toki peninkulman päässä, joskin ovat melkein yhtä korkeat
kuin tällä puolella. Ulappa avautuu eteen uuden niemen takaa, joka
nousee syvyydestä jyrkkänä kuin seinä, hyvin kymmenenkin syltä
korkeana. Tuossa seinässä ei ole minkäänlaisia hyllyjä eikä lokeroita.
Sen juurella vedessä asuu paikoin ainainen varjo. Auringonsäteet eivät
koskaan pääse sinne syvyyksiin. Ja vuoren huipulla, humisevassa
hongikossa, viheltävät haukat.
Tuolla näkyy kapean ja kaislaisen salmen toisella reunalla omituisia,
suuria kiviä rannalla. Aivan veden äyräällä. Joku niistä muistuttaa
istuvaa sammakkoa. Ja yksi on muodoltaan ikäänkuin hevosen pää, eräältä
taholta nähtynä: turpa kurottautuu juomaan pienestä poukamasta.
Tällaiset ovat Kenkkuinniemen rannikot.
Entä sisämaa?
Sinne ei oikeastaan kulje mitään teitä, vaan pelkästään niin huonoja
polkuja, että karjan on vaikea siellä liikkua, noilla vuorilla
kiipeävillä ja heti taas rotkoihin syöksyvillä poluilla, etsiessään
hengenvaaralla louhikoista niukkaa ruohoa. Tämä sisämaa on melkein yhtä
karua kuin rannikko. Taloja on harvassa, ja niitäkin erottavat
toisistaan ainaiset vesien taikka mäkien solat, lahdet ja puolittain
umpeen sammaltuneet lammet. Kylistä siinä mielessä kuin edes muualla
näillä Saimaan pienikyläisillä seuduilla ei voi puhua. Harvalla
taloista on mainittavan laajalti hyväpohjaista maata pelloksi ja
kiitettävän leveältä reheviä alanteita niityksi.
Maan karuudesta ja vesien esteistä johtuneekin osaltaan, että
tällaisella seudulla saattaa tavata kansaa, joka on, paitsi yleensä
köyhää, joskus siinä määrin kehittymätöntä, saamatonta, itsepintaisen
kulmikasta ja taikauskoistakin, että mieleen johtuu melkeinpä kaikkein
alkeellisin metsäläisyys. Ja tämä seikka on sitä merkillisempi, kun
sivistyskeskusta, kaupunki, on ainoastaan peninkulman päässä.
Mutta kaunista on se karu paikkakunta. Kaunista syksylläkin, milloin ei
sada päivät pääksytysten ja sulje ihmistä katon alle, ahdistavaan
harmauteen. Tai jos ei myrskyä niin, että järvet ovat yhtä valkeaa
kuohujen hyppimistä ja kiehumista kallioiden kärjillä, joten ei usein
viikkoon pääse kulkemaan minnekään, tuota ainoaa helpompaa tietä,
vettä, pitkin. Mutta toista on tyyninä syyspäivinä, hiljaisina ja
syksyisesti utuisina. Kauniit ovat silloin kalpeansiniset järvet.
Niiden takaa kuultavat keltaiset koivut jo harmaaseen vivahtavilta
vaaroilta. Mutta lahtien louhisilla rannoilla paistavat haapojen lehdet
mustanpuhuvasti punaisina kuin villein veri.
Syksyiltoina auringonlaskussa kiiltävät sulkapetäjien kyljet kuin ohuet
veriviirut, joltakin metsäiseltä töyryltä, joka kohoaa laaksosta. Ja
koivuissa käy suruinen ja viluinen suhina.
Myöhemmin, yön pimetessä, ovat niemet painuneet mustaan varjoon, mutta
kajastus hohtaa kauan keltaisena taivaanrannalta, näyttäen nuo niemet
varjokuvina, synkkinä ja uneksivina.
Talvella, keskellä lunta ja pakkasta, on erämaisia kuutamoita. Metsä
paistaa huikaisevan valkeana lumessaan, joka säkenöi ja kiiluu. Kaikki
on hiljaista. Vain ketut etäällä äännähtelevät. Ja tähdet välkkyvät.
Tulee kevät. Jäät ovat lähteneet vesistä. Valaistus on kuin kultaa:
maat ja ilmat täynnä ikäänkuin värisevää kultatomua. Järven ulapoilla
on valon loisto monistunut tuhatkertaiseksi. Saaret ja niemet
verhoutuvat siniseen autereeseen.
Milloin voisi unohtaa keväistä iltaa siellä, viluista iltahämärää
noilla salmilla? Laineet tulevat lepoon asettuen etäisiltä seliltä,
joiden takana hulmuaa rusko taivaalla monen värisenä, synkkien pilvien
alta metallisesti punaisena. Taivaan tuokion kestävä värileikki, nuo
hattarattomat läikät, joista ei tiedä, ovatko ne sinisiä tai vihreitä,
kuvastuu vesissä vielä itseäänkin epätodempana ja hämärämpänä.
Jos sydänkesällä kiipeilee siellä metsäisillä kukkuloilla, niin voi
joutua jollekin kummulle, mistä näkee pitkälle lahdelle, ja silloin
hämmästyy ja huikaistuu. Niin kaunis saattaa se lahti olla, niin
lämpöisen sininen väriltään, ja loistava ja riemukas, ettei melkein
usko silmiään! Järviseutujen ihanuutta!... Illalla, kun aurinko on
mennyt mailleen kauas ulapan ja kyläisten vaarojen taakse, huomaa
järven, jos siellä soutelee, sinisen harmaaksi: himmeän sinertäväksi,
ikäänkuin syreeninkukalle vivahtavaksi. Kaukaa ohitsekulkevan laivan
mainingit pyörivät sileinä ja kiiltävinä. Niissä heijastuvat kaikki
taivaan värit, joissa tuhkansinervä on kuitenkin valtavärinä.