Loordi Grayford sai vihdoinkin Leycesterin suostumaan siihen, että he
lähtisivät pois kaupungista, niin pian kuin hän haluaisi. Leycester
oli eräänä yönä tapansa mukaan pelannut korttia. Mutta kun ystävykset
olivat pikkutunneilla palanneet kotiin, oli hän tunnustanut olevansa,
kuten hän itse lausui, »kyllästynyt koko roskaan». Charlie oli
liian iloissaan lupauksesta tiedustellakseen, minne hänen ystävänsä
haluaisi lähteä. Ja ollakseen varma siitä, ettei Leycester muuttaisi
mieltään, tämä pettämätön toveri meni hänen kanssaan hänen asuntoonsa
puhuttelemaan kärsivällistä Oliveria.
»Matkalleko, sir?» huudahti uskollinen, kauan tuskaillut mies. »Sepä
hauskaa! Hänen armonsa olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten. Olen
saanut hirveästi hikoilla näinä viime viikkoina. Ennen en uskonut, että
hänen armonsa on niin raisu. Minne lähdemme, mylord?»
Siinä kysymys. Leycesteristä ei ollut minkäänlaista apua; hän vain
selitti, ettei hän lähde sellaiseen paikkaan, missä on talon täydeltä
väkeä. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui äreissään, tuijottaen
lattiaan.
Loordi Grayford sytytti piipun, Oliverin sekoittaessa hänelle wiskyä ja
soodaa, ja he pohtivat keskenään asiaa, puhellen hiljaa.
»Minulla on pieni maatilkku Doonen laaksossa Devonshiressä, kuten
tiedätte», huomautti Charlie Oliverille avoimesti. »Rakennus on pelkkä
mökki — se riittää parhaiksi meille, ja meidän olisi suoritettava
siellä kauhea siivous. Mutta riistaa siellä on runsaasti, kalastaa
voimme myöskin, ja sieltä on penikulmittain matkaa joka suuntaan.»
»Juuri sitä hänen armonsa tarvitsee», vastasi Oliver. »Tunnen hänet
niin hyvin, tiedättehän, mylord. Minun täytyy sanoa, että viimeaikainen
elämämme on minua vakavasti huolettanut, ei rahan vuoksi — se ei
merkitse mitään, mylord; eikä se ole johtunut yksistään raisuudestakaan
— raisuja ollaan oltu ennenkin, mylord, kuten tiedätte.» Loordi
Grayford murahti. »Mutta silloin se oli vain leikkiä, eikä se ollut
lainkaan vaarallista; mutta tämä, mitä nykyisin on jatkunut, ei ole
ollut leikkiä, eikä se ole huvittanut hänen armoaan vähääkään, ja hän
onkin alakuloisempi kuin tänne tullessamme.»
»Niin se on, Oliver.»
»En tiedä, missä vika on, eikä minun asiani ole udella», jatkoi
uskollinen palvelija; »mutta minun luuloni on, että jotakin meni
vinosti jo kartanossa ja että se koski kipeästi hänen armoonsa.»
Loordi Grayford, joka muisti herra Etheredgen asunnolle viemänsä
kirjeen ja kauniin tytön, nyökäytti päätään. »Kenties», hän myönsi. »No
niin, me matkustamme Doonen laaksoon. Parasta on sulloa matkatavarat
tänä iltana tai oikeammin tänä aamuna. Minä käyn kotona ja kylven;
sitten lähdemme heti. Katsokaapa, milloin juna lähtee!»
Oliver, joka tunsi »Bradshawin» perinpohjin, selaili tämän mahtavan
kokoelman lehtiä ja keksi iltapäivällä lähtevän junan. Sitten loordi
Grayford »paljasti» asian Leycesterille.
Leycester hyväksyi heidän päätöksensä täysin välinpitämättömästi. »Minä
olen valmis», hän sanoi innottomasti, veltosti. »Selitä Oliverille,
mitä on tarpeen!»
Yhtä välinpitämättömästi hän astui mainittuun iltapäiväjunaan,
poltteli äänettömänä melkein koko matkan Barnstapleen eikä osoittanut
mielenkiintoa mihinkään. Vihdoin he saapuivat mökille, kuten sitä
nimitettiin, suoritettuaan pitkän, rasittavan matkan, osaksi junalla,
osaksi hevosella.
Rakennus oli todellakin vain mökki; mutta se sijaitsi keskellä
urheilumiehen paratiisia. Se oli yksinäisellä paikalla hirvimetsän
laidassa; sinne kuului forellijoen kohina, ja ympäristö oli Devonshiren
parasta metsästysseutua.
Pian Oliver hankki pari palvelijaa ja laittoi pienen majan kuntoon.
Siellä asustivat ystävykset kuin kaksi erakkoa. He kalastivat,
metsästelivät ja ratsastelivat kaiket päivät, palaten iltaisin
yksinkertaiselle, myöhäiselle päivälliselleen. Sanalla sanoen he
viettivät sellaista elämää, joka erosi heidän äsken viettämästään niin
jyrkästi kuin suinkin voi kuvitella.
Loordi Grayford nautti siitä. Hän ruskettui ja tuli »reippaaksi kuin
viuluniekka», kuten hän itse sanoi; mutta Leycester oli toisenlainen.
Hänet vallannutta synkkyyttä ei vuoristo-ilma eikä harvinaisen kauniin
laakson luonto saanut karkotetuksi. Hän näytti aina hautovan mielessään
jotakin. Ja lopuksi alkoi hänen ystävänsä epäillä, ettei Doonen laakso
kykenekään täyttämään tehtäväänsä, tekemään Leycesteriä jälleen
pirteäksi ja hilpeäksi.
»Saatko koskaan mitään tietoja omaisistasi, Ley?» kysyi hän eräänä
iltana, kun he istuivat mökkinsä arkihuoneessa. Ilta oli vuodenaikaan
katsoen lämmin, ja he istuivat avoimen ikkunan ääressä, piippua
poltellen.
Leycester istui takakenossa, pää käden varassa, katse suunnattuna
tähtikirkkaalle taivaalle, pitkät, polvihousuiset jalat ojennettuina
suoriksi.
»Omaisistani?» hän vastasi, liikahtaen hieman, ikäänkuin uinailusta
heräten. »En. Kai he ovat jossakin maaseudulla.»
»Etkö ole ilmoittanut heille minkäänlaista osoitetta?»
»En, mutta olen varma, että he kuitenkin tietävät, missä olen; Oliver
on kihloissa Lilianin kamarineidon Jeanetten kanssa ja on epäilemättä
kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.»
Charlie katsahti häneen ja kysyi tyynesti: »Joko tämä alkaa sinua
kyllästyttää, vanha veikko?»
»Ei, ei ollenkaan. Minun puolestani voidaan tätä pitkittää niin kauan
kuin haluat. Jos sinä väsyt siihen, niin lähdetään pois. Charlie»,
lisäsi hän väkinäisesti, »pahaksi onneksi olet sidottu surun vaivaamaan
mieheen. Minua vainoaa menetetyn onnen haamu, enkä pääse siitä eroon.»
Charlie katsoi ensin häntä ja käänsi sitten katseensa pois. »Kyllä
tiedän», hän huudahti. »En ole virkkanut mitään, mutta kyllä tiedän.
Niin, eikä se minua hämmästytä. Hän on kaunis tyttö ja sellainen, johon
mies takertuu. Minua surettaa se kovasti, veikkonen. Eikö ole mitään
toivoa saada kaikki oikealle tolalle.»
»Ei vähääkään», vastasi Leycester; »senvuoksihan olenkin niin hullu,
kun pysyn kiinni siinä.» Hän nousi seisomaan ja alkoi astella
edestakaisin, samalla kun hänen riutuneet kasvonsa punehtuivat. »Minä
en voi — en voi pudistaa sitä itsestäni. Charlie, halveksin itseäni;
mutta sittenkin, ei, ei, kun häneen kerran rakastuu, niin häntä
rakastaa aina — loppuun asti.»
»Juttuun on tietysti sekaantunut toinen mies», arveli loordi Grayford.
»Eikö mieleesi juolahtanut vääntää hänen niskojaan nurin? Ja jos hän on
sama mies kuin luulen, tuo Jasper Adelstone-vintiö, niin minä olisin
joka tapauksessa koettanut.»
Leycester pudisti päätään. »Se on paha juttu», sanoi hän lyhyesti;
»sitä ei voi millään tavoin korjata. Minä menen nukkumaan. Mitä teemme
huomenna?» hän lisäsi huokaisten.
Loordi Grayford tarttui hänen käsivarteensa ja pidätti häntä vähän
aikaa. »Sinä tarvitset herätystä, Ley», hän vastasi. »Herätystä, juuri
niin! Käydäänpä huomenna ratsaille ja annetaan mennä koko päivä, minne
hyvänsä tai ei minnekään, se on samantekevää. Mennään, minne hevoset
kykenevät.»
»Aivan kuten haluat», virkkoi Leycester, poistuen huoneesta.
Loordi Grayford kutsui Oliverin puheilleen. »Missä mainitsittekaan
kreivin ja kreivittären olevan, Oliver?» hän tiedusti.
»Darlingford Courtissa, mylord.»
»Kuinka kaukana se on? Ennätämmekö sinne ratsain huomispäivänä?»
Oliver mietti hetkisen. »Jos niitä ajetaan tasaisesti, mylord; ei sillä
tavoin kuin hänen armonsa on viime aikoina ratsastanut, ikäänkuin
hevoset olisivat raudasta ja samoin hänen oma niskansa.»
Loordi Grayford nyökäytti päätään. »Sepä hyvä. Me teemme sen. Hänen
armonsa tarvitsee vaihtelua taaskin, Oliver. Me ratsastamme sinne. Ei
ole tarpeen hiiskua mitään hänen armolleen — ymmärrättekö?»
Oliver käsitti sen hyvin ja meni pieneen talliin vaalimaan hevosia,
kun taas Charlie kävi vuoteeseensa, naurahdellen pienelle juonelleen.
Kun he aamulla lähtivät liikkeelle, ei Leycester kysellyt mitään eikä
näyttänyt välittävän vähääkään suunnasta. Niinpä Charlie oltuaan aluksi
epäröivinään hieman ohjasi sille tielle, jonka Oliver oli hänelle
neuvonut.
Ystävykset ratsastivat tapansa mukaan melkein äänettöminä, ja Leycester
ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota mihinkään muuhun kuin ratsuunsa ja
tuskin pannen merkille sitä seikkaa, että hänen ystävällään jonkun ajan
kuluttua näkyi olevan tarkoin selvillä määrätty ratsastussuunta.
Yhden ainoan kerran hän kysyi mitään — illansuussa heidän yhä
ratsastaessaan hän tiedusti, minne oltiin matkalla. Mutta Charlie
vastasi vältellen: »Joudumme kai jonnekin. Varmastikin siellä on
majatalo — tai jotakin sentapaista.»
Siihen Leycester tyytyi.
Hämärissä he saapuivat Darlingfordin portille. Minkäänlaista kylää ei
ollut näkyvissä, ei liioin majataloa. Leycester pysäytti ratsunsa ja
odotteli välinpitämättömänä. »Mitä nyt teemme?» hän kysäisi.
Loordi Grayford naurahti itseensäluottavasti. »Näetkö», hän selitti,
»tunnen tuolla asuvat ihmiset. Meidän olisi parasta ratsastaa sinne ja
olla siellä yötä.»
Leycester katsahti häneen myhäillen. »Eikö tämä ole jotensakin
läpikuultavaa, Charlie?» hän virkkoi tyynesti. »Tietystikin sinulla oli
alusta alkaen aikomus tulla tänne. Mutta mitäpä siitä.»
»Niin, taisipa olla», myönsi loordi Grayford. »Ethän suutu?»
»En ollenkaan. Meidän kai sallitaan mennä vuoteeseen. Voithan kertoa
olevasi synkkämielisen hermosairaan saattajana, niin että minun
annetaan olla yksin. Ja muista, aamulla lähdemme!»
»Selvä on», vastasi Charlie, hymähdellen itsekseen, »tietysti, juuri
niin. Eteenpäin!»
He ratsastivat lehtokujaa myöten epäsäännöllisen kivirakennuksen
edustalle. Palvelija astui esiin, ottaen heidän hevosensa hoitoonsa, ja
Charlie tarttui Leycesterin käsipuoleen huomauttaen: »Olemme varmasti
tervetulleet.»
Mutta Leycester seisahtui äkkiä, sillä lasiovesta astui ulos olento,
pysähtyen katselemaan heitä. Hän oli nainen joka oli puettu viehättävän
sievään, vaaleaan iltapukuun. Leycester ei erottanut hänen kasvojaan,
mutta tunsi hänet ja pyörähti melkein vihaisena loordi Grayfordiin
päin. Mutta Charlie oli luikahtanut tiehensä, mutisten jotakin
hevosista, ja Leycester asteli hitaasti ovea kohti.
Lenore odotti häntä aavistamatta mitään. Hän ei voinut nähdä
Leycesteriä yhtä selvästi, kuin tämä näki hänet, ja piti häntä jonakin
satunnaisena vieraana. Mutta kun nuorukainen tuli lähemmäksi, tunsi
Lenore hänet ja liikahti häntä kohti, päästäen hiljaisen huudahduksen,
viehkeät kasvot kalpeina, violetinvärisissä silmissä kaipaava ilme.
»Leycester!» hän huudahti, horjahtaen sitten hieman hänen äkillisen
saapumisensa herättämän mielenliikutuksen uuvuttamana.
Leycesterin ei auttanut muu kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen —
sillä hän pelkäsi neidon kaatuvan — ja samalla hän tunsi pistoksen
sydämessään. Sillä tuo yksi ainoa sana »Leycester» ja Lenoren ääni
kertoivat hänelle paljon. Hänen äitinsä oli oikeassa. Lenore rakasti
häntä.
»Lenore», virkkoi hän, ja hänen syvä, sointuva äänensä vapisi hieman.
Neito lepäsi tuokion hänen käsivarsillaan, katsellen häntä avuttoman
alistuvasti, ikkunasta tulvivan valon valaistessa hänen kasvojaan
kirkkaasti. »Lenore», sanoi Leycester käheästi, »mikä sinua vaivaa?»
Neito sulki silmänsä hetkiseksi, ja hieno väristys kulki hänen
lävitseen; mutta pian hän sai takaisin mielenmalttinsa, työnsi
Leycesterin lempeästi kauemmaksi ja naurahti leppeästi.
»Se oli sinun syysi.» Lenoren ihastuttava ääni värisi
mielenliikutuksesta. »Miksi hiivit luoksemme kuin varas yöllä tai —
kuin haamu? Säikäytit minua.»
Leycester seisoi katsellen häntä ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. Hänhän
oli vain kuolevainen ihminen, hänellä oli miehen intohimot, hänen
miehensydämensä oli herkkä naisen viehkeydelle, ja hän tiesi, että
Lenore rakasti häntä.
»Minä», aloitti hän, mutta pysähtyi. »Minä en aavistanut. Charlie toi
minut tänne. Keitä täällä on?»
»He ovat täällä kaikki», vastasi Lenore, luoden katseensa maahan. »Minä
menen ilmoittamaan heille, ettet pelästytä heitä samoin kuin säikytit
minut.» Sitten hän pujahti varjon lailla pois.
Leycester jäi seisomaan kädet taskuissa, silmät maahan luotuina.
Lenore oli hyvin kaunis ja rakasti häntä. Miksi hän ei tekisi neitoa
onnelliseksi? Ainakin yksi ihminen onnelliseksi? Eikä vain yksi
ihminen, vaan myöskin hänen äitinsä ja Lilian — he kaikki. Ja hän itse
sitten — niin, yksi nainen oli yhtä hyvä kuin toinenkin, kun hän kerran
oli menettänyt sydämensä lemmityn! Ja lisäksi tämä toinen oli varmasti
paras ja herttaisin kaikista muista.
»Leycester!» Se oli hänen äitinsä ääni. Hän kääntyi ja suuteli häntä.
Äiti ei ollut pelästynyt, ei edes suudellut häntä. Mutta kun hän laski
kätensä Leycesterin käsivarrelle, tunsi tämä sen vapisevan, ja hänen
äänestään, kun hän lausui poikansa nimen, kuvastui koko hänen murheensa
pojan poissaolon johdosta ja hänen riemunsa pojan palattua. »Olet
tullut takaisin luoksemme!» sanoi hän; ja siinä olikin kaikki.
Leycester suuteli häntä uudelleen. »Niin, olen tullut takaisin!»
kertasi hän huoahtaen.
Katsellessaan häntä tunsi äiti sydäntänsä kouristavan. »Oletko ollut
sairas, Leycester?» hän kysyi hiljaa.
»Sairas? En», vastasi poika. Sitten hän naurahti oudosti. »Näytänkö
niin kuihtuneelta, mylady?»
»Sinä näytät —» alkoi kreivitär surullisen katkerasti, mutta keskeytti
äkkiä lauseensa. »Tule sisään!»
Leycester meni hänen seurassaan sisälle, mutta pysähtyi ovelle ja
katsoi taakseen yön pimeyteen. Hänestä näytti kuin olisi hänen
menetetyn armaansa haamu leijaillut hänen edessään, kasvot kalpeina,
katse murheellisena, nuhtelevana. Hän kohotti kättään, teki omituisen,
epätoivoisen liikkeen, ja hänen huulensa liikkuivat. »Hyvästi!» hän
mumisi. »Oi, menetetty lemmittyni, hyvästi!»