»Ei, emme ole. Hän on nyt miehenä sama, mikä hän oli poikana.
Muistatko, mitä Nelson vastasi, kun Hardy kysyi häneltä, miksi hän
ei tehnyt mitään, vaikka yksi hänen laivoistaan taisteli kahta
vihollisalusta vastaan? ’Teen kaikki mitä voin — odotan aikaani.’»
Ennenkuin kreivi ennätti vastata, saapui hänen luokseen eräs ministeri
ja alkoi keskustella hänen kanssansa. Sitten nousi kreivitär paikaltaan
ja meni huoneen poikki syövytysalbumia selailevan vanhanpuoleisen
rouvashenkilön luokse. Hän oli Longforthin leskikreivitär, pieni,
hintelä nainen, jonka laihoja, ryppyisiä kasvoja terävät, mutta
ystävälliset harmaat silmät valaisivat, tehden ne huomattaviksi. Hän
oli puettu koruttomasti kuin kveekarinainen, lukuunottamatta joitakuita
vanhoja, määrättömän kallisarvoisia pitsejä, jotka lievensivät hänen
yksinkertaisen silkkipukunsa jäykkyyttä. Nuoremman naisen lähestyessä
katsahti hän ylöspäin ja teki tulijalle tilaa sohvalla. Lady Wyndward
istahti virkkamatta mitään, ja molemmat olivat hetkisen ääneti. Sitten
vanhempi nainen huomautti vilkaisematta puhetoveriinsa: »Poika tulee
joka päivä yhä komeammaksi, Ethel!»
Lady Wyndward huokaisi.
»Mikä vaivaa?» kysäisi toinen, hymyillen osaaottavasti. »Mitä hän on
nyt tehnyt, polttanut kirkon vaiko karannut jonkun pormestarin tyttären
kanssa?»
»Hän ei ole tehnyt sanottavasti mitään», selitti lady Wyndward. »Ja
juuri se on vikana.»
»Ymmärrän», vastasi toinen. »Hän on vaarallisin ollessaan alallaan;
pelkäätte aina hänen valmistelevan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa
huimapäisyyttä. No niin, ystävä rakas, jos annatte maailmalle tällaisen
olennon, niin teidän täytyy tyytyä seurauksiin — olla valmis maksamaan
siitä. Minä tekisin sen aivan nurkumatta.»
»Oi, sinä et sitä käsitä», sanoi kreivitär, ja hänen hymyssään oli
jotakin liikuttavaa.
»Kyllä varmasti. Kadehdin sinua. Rakastan poikaa, Ethel. Koko tässä
salissa ei ole ainoatakaan naista, nuorimmasta vanhimpaan saakka,
joka ei häntä rakasta. Et saa odottaa, että mies, jolle jumalat ovat
antaneet niin runsaasti lahjojaa, käyttäytyisi tavallisten kuolevaisten
tavoin.»
»Miksi en! Juuri samaa sanoo Algernon minulle.»
»Sen arvasin. Tarkkasin teitä äsken. Varo kaikin mokomin yhtä seikkaa:
älä salli Algernonin sekaantua hänen asioihinsa. Tuntuu oudolta sanoa,
mutta Leycesterin isä on koko maailman sopimattomin mies koettamaan
hillitä häntä. Meillä naisilla yksin on kykyä ohjata häntä.»
»Juuri se minua huolestumaakin», vastasi lady Wyndward. »Pelkkä
ajatuskin siitä, mitä tässä suhteessa saattaa tapahtua, pitää minua
alituisen pelon vallassa.»
»On vain yksi varma keino — toimita hänet avioliittoon!» huomautti
vanha kreivitär, myhäillen koomillisesti.
»Toisen kerran: samaa sanoo Algernon. Ja te kumpikin puhutte siitä yhtä
tyynesti kuin kehoittaisitte minua antamaan hänelle kupin teetä.»
Kreivitär Longforth oli vähän aikaa vaiti; sitten hän kysyi: »Missä
on Lenore Beauminster? Hän on ainoa nainen, joka todella voi saada
Leycesterin taipumaan. Kutsu hänet tänne ja anna heidän olla yhdessä!
Lenore tulee mielellään.»
»Siitä en ole varma; Lenore on ylpeä; hän saattaisi arvata, minkä
vuoksi häntä pyydämme.»
Vanha rouva oikaisi niskaansa niin ylväästi kuin hän itse olisi ollut
Leycesterin äiti. »Entä sitten? Onko seurapiirissämme yhtään tyttöä,
joka ei halukkaasti tarttuisi tällaiseen tilaisuuteen? En sano sitä
sen vuoksi, että Leycester on Wyndwardin perijä; hänessä on itsessään
kylliksi ilman sitäkin.»
»Onpa hyvä, ettet sinä ole hänen äitinsä; sinä olisit tehnyt hänet
sellaiseksi, jollainen hän ei nyt ole — turhamaiseksi.»
»Tiedän sen. Mutta Lenoreen nähden olet sinä väärässä. Jos hän ikinä
on kenestäkään välittänyt, niin juuri Leycesteristä. Lenore on ylpeä;
mutta rakkaus sovittaa ylpeyden, ja hän saa näyttää voimiaan. Ja jos
hän sen tekee, niin ei edes Leycester kykene häntä vastustamaan. Pyydä
häntä tänne ja jätä kaikki muu hänen huolekseen — ja kaitselmuksen
varaan.»
Kreivitär istui hetkisen virkkamatta mitään ja laski sitten kätensä
puhetoverinsa laihalle, kurttuiselle kädelle, jota ei ainoakaan
jalokivi koristanut. »Aina turvaudun sinuun. Minusta tuntuu, että sinä
ymmärrät häntä paremmin kuin hänen oma äitinsä.»
»En suinkaan», lausui vanha rouva; »mutta rakastan häntä melkein yhtä
lämpimästi».
»Minä kirjoitankin heti», kuiskasi lady Wyndward, nousi paikaltaan ja
meni sivuhuoneeseen, jossa muun kaluston joukossa oli kirjoituspöytä.
Hän tarttui kynään ja mietittyään hetken kirjoitti:
»Rakas Lenore.
Etkö tahtoisi tulla tänne luoksemme viikon ajaksi? Meillä vierailee
muutamia ystäviä, mutta seurue ei ole täydellinen ilman sinua. Älä
vastaa: ’En’, vaan tule! En mainitse mitään erikoista päivää, niin
että voit itse määrätä tulosi.