Sininen Lintu tuli mustaksi, Tulevaisuuden lintu tuli punaiseksi, Yön
linnut kuolivat ja Metsän Sinistä Lintua minä en lainkaan löytänyt...
Onko minun syyni, että ne muuttavat väriään tai kuolevat tai lentävät
tiehensä?... Mahtaakohan Haltijatar suuttua, ja mitähän hän sanoo?
VALO. Olemme koettaneet parastamme... Täytyy uskoa, ettei Sinistä
Lintua olekaan; tai että hän muuttaa väriä, kun hänet pannaan
häkkiin...
TILTIL. Missä on häkki?
LEIPÄ. Tässä se on, herra... Se uskottiin minun hoitooni tämän pitkän
ja vaarallisen matkan ajaksi; nyt, kun tehtäväni on päättymässä, minä
luovutan sen teille takaisin, ehjänä ja yhtä hyvin suljettuna kuin sen
sainkin... (Niinkuin puhuja, joka alkaa puhua.) Ja nyt, sallittakoon
minun kaikkien nimessä sanoa sananen...
TULI. Ei sinulla ole puheenvuoroa...
VESI. Hiljaa...
LEIPÄ. Halveksittavat vihamiehen, kateellisen kilpailijan, pahansuovat
keskeytykset (korottaa ääntään) eivät saa minua estetyksi täyttämästä
velvollisuuttani loppuun saakka... Minä siis kaikkien nimessä...
TULI. Ei minun nimessäni... Minulla on itsellänikin kieli suussa...
LEIPÄ. Minä siis kaikkien nimessä hillityllä, mutta totisella ja
syvällä liikutuksella heitän hyvästit näille siihen valituille
lapsille, joiden suuri tehtävä päättyy tänään. Sanoessani heille:
jääkää hyvästi! kaikella sillä surulla ja kaikella sillä hellyydellä,
minkä meissä molemminpuolinen kunnioitus...
TILTIL. Mitä?... Heitätkö jäähyväiset?... Aiotko siis sinäkin jättää
meidät?
LEIPÄ. Täytyy, ikävä kyllä... Jätän teidät, valitettavasti; mutta
eromme on oleva vain näennäinen... ette saa enää kuulla minun
puhuvan...
TULI. Jumalan kiitos!...
VESI. Hiljaa...
LEIPÄ hyvin arvokkaasti. En välitä, en vähääkään välitä... Minä siis
sanoin: ette saa enää kuulla minua, ette saa nähdä minua niin
sanoakseni henkihahmossani... Teidän silmänne eivät enää tule näkemään
sitä, mikä ilmiöissä on näkymätöntä; mutta minä olen siellä kuitenkin
alati, leipälaatikossa, pöydällänne, liemimaljanne vieressä, minä, joka
rohkenen väittää olevani Ihmisen uskotuin pöytätoveri, hänen vanhin
ystävänsä...
TULI. Entä minä sitten?...
VALO. Kas niin, hetket rientävät, tuossa tuokiossa meidän on palattava
hiljaisuuteen... Joutukaa syleilemään lapsia...
TULI. Minä ensiksi, minä ensiksi! (Hän syleilee raivoisasti lapsia.)
Hyvästi, Tiltil, Mitil!... Hyvästi, rakkaat pienokaiseni!... Muistakaa
minua, jos joskus sattuisitte tarvitsemaan jonkun pistämään tulta
jonnekin!...
MITIL. Ai, ai!... Polttaa!...
TILTIL. Ai, ai! Hän kärvensi nenäni!...
VALO. Kas niin, Tuli, hillitkäähän toki hiukan hehkuanne... Ettehän nyt
sentään ole tekemisissä kamiininne kanssa...
VESI. Senkin pöllö!...
LEIPÄ. On sekin saanut kasvatuksen!...
VESI lähestyy lapsia. Minä syleilen teitä tekemättä teille pahaa,
hellästi, varovasti, rakkaat lapseni...
TULI. Varokaa, ettette kastu!...
VESI. Minä hyväilen ja hellin, olen kaikille hyvä...
TULI. Hukkuneillekin?...
VESI. Rakastakaa Lähteitä, kuunnelkaa pulppuavia Puroja... Olen aina
siellä...
TULI. Nyt se jo kasteli ne!...
VESI. Kun te illan viileässä istahdatte Lähteiden reunalle -- niitä on
paljon täällä metsässä --, koettakaa ymmärtää, mitä he koettavat teille
sanoa... En voi enempää... Kyyneleet tukahduttavat ääneni ja estävät
minua puhumasta...
TULI. Ei juuri siltä näytä...
VESI. Muistakaa minua, kun näette karahviinin... Te tapaatte minut
niinikään kannussa, ruiskukannussa, säiliössä ja vesijohdossa...
SOKERI simaisin suin. Jos muistossanne on vielä pienoinen paikka
minullekin, johdattakaa mieleenne, että läsnäoloni joskus oli teille
mieluinen... En voi sanoa teille enempää... Kyyneleet eivät sovi minun
luonteelleni ja minun täytyy varoa, etteivät ne putoaisi varpailleni...
LEIPÄ. Jesuiitta...
TULI haukkuen. Karamelli! Karamelli! Karamelli!
TILTIL. Mutta missä ovat Kissa ja Koira? Minnekä he ovat joutuneet?
Samassa alkaa kuulua korvia vihlovaa naukunaa.
MITIL levottomasti. Mirri itkee! Joku rääkkää Mirriä...
Kissa tulee juosten sisään, karvat pystyssä, tukka hajallaan,
vaatteet revittyinä, painaen nenäliinallaan poskeaan, niinkuin
hänellä olisi hammastauti. Hän sylkee ja sähisee, kintereillään
Koira, joka ahdistelee häntä purren, lyöden ja potkien.
KOIRA lyöden Kissaa. Siinä saat!... Riittääkö?... Tahdotko vielä? Siinä
saat!... siinä!... siinä!...
VALO, TILTIL ja MITIL rientävät erottamaan heitä. Vahti? Oletko
hullu?... Senkin vietävä!... Pois siitä!... Lakkaatko jo!... Onko
moista nähty!... Maltahan, maltahan!...
Heidät erotetaan toisistaan
VALO. Mitä tämä on?... Mitä on tapahtunut?
KISSA vetistellen ja kuivaten kyyneliään. Tuo Koira kun... alkaa minua
haukkua ja härnätä, panee nauloja soppaani, kiskoo minua hännästä,
potkii ja repii, vaikka minä en ole tehnyt en niin mitään, en niin
kerrassa mitään!...
KOIRA matkien. En niin kerrassa mitään, en kerrassa mitään...
(Puoliääneen tehden halveksivan liikkeen) Sama se, sait saatavasi,
sait saatavasi, ja tulet vieläkin saamaan!...
MITIL sulkien syliinsä Kissan. Mirri parka, sano minulle, mihin sinun
koskee, minä itken kanssasi!...
VALO Koiralle ankarasti. Teidän käytöksenne on sitä sopimattomampi, kun
panette toimeen moisen kiusallisen kohtauksen hetkellä, joka jo
muutenkin on surullinen, koska meidän tuossa tuokiossa täytyy erota
näistä rakkaista ystävistämme...
KOIRA yhtäkkiä selviten. Erotako?...
VALO. Eronhetki lyö pian... Meidän on palattava takaisin
Hiljaisuuteen... Emme voi enää puhutella heitä...
KOIRA alkaa yhtäkkiä ulvoa epätoivosta ja heittäytyy lasten jalkojen
juureen hyväillen heitä raivoisan intohimoisesti. Ei, ei!... Minä en
tahdo!... En tahdo!... Minä tahdon aina puhua!... Sinähän ymmärrät nyt,
mitä minä sanon, pikku jumala? Ymmärräthän? Sinä ymmärrät, ymmärrät!
Me puhelemme kaikesta, kaikesta, kaikesta... Minä en tee mitään pahaa.
Minä opettelen vaikka lukemaan, ja vaikka kirjoittamaan ja vaikkapa
pelaamaan dominoa sinun kanssasi... Minä tulen aina olemaan tavattoman
siisti... Enkä varasta enää mitään keittiöstä... Tahdotko, että teen
jonkun tempun?... Tahdotko, että syleilen Kissaa?...
MITIL Kissalle. Mirri rakas, eikö sinulla ole meille mitään sanomista?
KISSA tekeytyen, kaksimielisesti. Rakastan teitä molempia niin paljon,
kuin ansaitsette...
VALO. Ja nyt minä vuorostani, rakkaat lapset, suutelen teitä viimeisen
kerran...
TILTIL ja MITIL käyden kiinni hänen hameeseensa. Ei, ei, Valo, elä
mene... Jää tänne meidän luoksemme... Ei isä sano mitään... Me sanomme
äidille, että sinä olet ollut meille hyvä...
VALO. Enhän voi, enhän voi... Tämä ovi on meiltä suljettu, minun täytyy
jättää teidät...
TILTIL. Minne sinä menet noin aivan yksin?
VALO. Kauas en mene, tuonne vain lähelle, Hiljaisuuden maahan.
TILTIL. Et saa, minä en tahdo!... Me tulemme kanssasi... Minä sanon
äidille...
VALO. Elkää itkekö, lapset... Minulla ei ole ääntä, niinkuin Vedellä,
minulla ei ole muuta kuin kirkkauteni, jota Ihminen ei voi kuulla...
Mutta minä valvon hänen yllään aina aikojen loppuun saakka...
Muistakaa, että minähän puhun teille jokaisessa kuun säteessä, joka
sattuu maahan, jokaisessa tähdessä, joka teille hymyilee, jokaisessa
aamuruskon hohteessa, jokaisessa syttyvässä lampussa, jokaisessa
hyvässä ja kauniissa ja kirkkaassa ajatuksessanne... (Kello lyö
kahdeksan seinän takana.) Kuulkaa! Kello lyö... Hyvästi! astukaa
sisään! Ovi avautuu!... Astukaa sisään.
Hän työntää lapset sisään pienestä ovesta, joka aukeaa puoleksi
ja sulkeutuu heidän jälkeensä. Leipä kuivaa salavihkaa kyyneleen.
Sokeri, Vesi y.m. kaikki itkien, pakenevat kiireesti ja katoavat
oikealle ja vasemmalle. Koira ulvoo mennessään. Näyttämö on
hetken ajan tyhjänä, sitten pikkunen seinä aukeaa keskeltä, ja
viimeinen kuvaelma tulee näkyviin.
KAHDESTOISTA KUVAELMA
Herääminen
Sama huone, kuin ensimäisessä kuvaelmassa, mutta kaikki, seinät, ilma,
näyttää verrattomasti, satumaisesti paljoa puhtaammalta, hauskemmalta,
onnellisemmalta. -- Päivän valo helmeilee iloisesti sisään
ikkunaluukkujen kaikista raoista.
Oikealla puolella, huoneen perällä, nukkuvat pienissä vuoteissaan
Tiltil ja Mitil sikeässä unessa. -- Kissa, Koira ja Ilmiöt ovat
samoilla paikoillaan kuin ensimäisessä kuvaelmassa ennen Haltijattaren
tuloa. -- Äiti Til tulee.
ÄITI TIL ystävällisesti toruen. Ylös, ylös, pikku laiskurit!... Ettekö
jo hiukan häpeä?... Kello on kahdeksan ja aurinko kurkistaa ja nauraa
taivaalla metsän takaa... Mutta kylläpä niillä riittääkin unta!...
Riittääpä, riittääpä! (Kumartuu suutelemaan lapsia.) Ovatpa ne
punakoita... Tiltil tuoksuu lavendelille ja Mitil kielolle... (Suutelee
heitä vielä.) Kyllä ovat suloisia nuo lapset!... Mutta eiväthän ne nyt
sentään voi nukkua puolelle päivin... Heistä ei saa tulla vetelyksiä...
Eihän se kuulu olevan oikein terveellistäkään... (Pudistaa Tiltiliä
hellävaroen.) Nouse nyt, Tiltil, nousehan...
TILTIL heräten. Mitä? Valo? Missä hän on? Ei, ei, elä mene...
ÄITI TIL. Valoko? Missäkö? Tuossa... On jo aikakin... Onhan täällä yhtä
valoisaa kuin keskellä päivää, vaikka luukut ovat kiinni... Odotahan
hiukan, niin minä avaan... (Työntää luukut auki, jolloin häikäisevä
kirkkaus täyttää huoneen.) Kas niin... Mikä Sinun on?... On kuin et
näkisi mitään...
TILTIL hieroen silmiään. Äiti, äiti!... Sinäkö siinä oletkin?
ÄITI TIL. Totta kai minä... Kukas sitten?
TILTIL. Sinä... niin... sinäpä sinä...
ÄITI TIL. Minäpä minä... Ei suinkaan minun naamani ole yöllä muuttunut.
Mitä varten sinä sitten töllistelet minua kuin mitäkin ihmettä? Onko
minulla ehkä nenä vinossa?
TILTIL. Voi, kuinka hauskaa on taas nähdä sinut!... Siitä on niin
kauan, niin kauan!... Anna, kun minä suutelen sinua heti paikalla...
Vielä, vielä, vielä... Ja tämähän on minun vuoteeni!... Olenko minä
kotona!...
ÄITI TIL. Mitä tuo nyt on?... Etkö sinä vieläkään ole hereillä?...
Ethän vain liene sairas?... Näytähän kieltäsi?... Kas niin, nouse pois
vain ja pue päällesi...
TILTIL. Kas, olenko minä paitasillani!...
ÄITI TIL. Totta kai... Housusi ja liivisi ovat tuossa tuolilla... pian
nyt vain...
TILTIL. Tämmöisenäkö minä sitten tein koko sen matkan?...
ÄITI TIL. Minkä matkan?
TILTIL. Senpä sen, viime vuonna...
ÄITI TIL. Viime vuonna?...
TILTIL. Niin juuri... Kun minä jouluna lähdin...
ÄITI TIL. Lähdit?... Et sinä ole mihinkään lähtenyt... et astunut
jalallasi tästä huoneesta... Panin sinut eilen illalla maata siihen,
mistä nyt sinut löysin... Oletko nähnyt unta siitä kaikesta?...
TILTIL. Mutta ethän sinä nyt ymmärrä yhtään mitään!... Sehän oli viime
vuonna, kun minä lähdin Mitilin, Haltijattaren ja Valon kanssa... Valo
on tavattoman hyvä... ja Leivän, Sokerin, Veden ja Tulen kanssa... Ne
tappelivat keskenään yhtä mittaa... Ethän ole suuttunut?... Ei kai
sinulla ollut meitä kovin ikävä? Mitä Isä sanoi?... Enhän voinut olla
menemättä... Minä jätin kirjeen, jossa selitin...
ÄITI TIL. Mitä sinä siinä höpiset? Joko sinä olet sairas tai et ole
vielä oikein hereillä?... (Ravistaa häntä suotta aikojaan tukasta.) Kas
niin, heräähän nyt... No, joko alat selvitä?
TILTIL. Mutta se on ihan totta, äiti... Sinä itse nukut vielä...
ÄITI TIL. Mitä?... Minäkö nukun?... Joka olen ollut ylhäällä kello
kuudelta... Olen siistinyt ja laittanut ja tehnyt tulenkin...
TILTIL. Mutta kysy Mitililtä, eikö se ole totta... Ah, meilläpä vasta
on ollut seikkailuja jos jonkinmoisia!...
ÄITI TIL. Mitä sinä? Mitililtä?...
TILTIL. Hän oli kanssani... Me näimme ukin ja mummon...
ÄITI TIL yhä enemmän hämmästyen. Ukin ja mummon?...
TILTIL. Niin juuri, Muistojen maassa... matkamme varrella... He ovat
kuolleet, mutta he voivat hyvin... Mummi leipoi meille kauniin
luumutortun... Ja siellä oli kaikki pikku veljet Robert, Hanna ja hänen
hyrränsä, ja Leena ja Paavo ja Kerttu...
MITIL. Kerttu kulki nelinkontan...
TILTIL. Ja Leenalla on yhä näppylä nenässä...
MITIL. Sinutkin me näimme eilen illalla.
ÄITI TIL. Eilen illalla? Mikäs kumma se on, koska minä panin teidät
maata.
TILTIL. Ei, vaan Onnen puutarhassa, sinä olit paljoa kauniimpi, mutta
kyllä me kuitenkin tunsimme sinut.
ÄITI TIL. Onnen puutarhassa? Missä se mahtanee olla...
TILTIL katselee häntä ja suutelee sitten. Niin, sinä olit kauniimpi,
mutta minä pidän sinusta enemmän näin...
MITIL samoin suudellen. Niin minäkin, niin minäkin...
ÄITI TIL liikutettuna, mutta levottomana. Hyvä Jumala, mikä heitä
vaivaa?... Kun eivät vain menisi pois, niinkuin muutkin ovat
menneet!... (Yhtäkkiä suunniltaan.) Isä! Isä!... Tulehan toki!
Pienokaiset ovat sairastuneet...
Isä Til tulee, hyvin tyynenä, kirves kädessä.
ISÄ TIL. Mikä on hätänä?...
TILTIL ja MITIL juosten iloissaan syleilemään isäänsä. Isä! Isä!...
Huomenta, isä!... Kummoisissa työvoimissa olet ollut viime vuonna?...
ISÄ TIL. Mitä sinä, äiti, hätäilet?... Eihän niitä mikään vaivaa: onhan
ne ihan terveen näköisiä...
ÄITI TIL vetistellen. Ei ole luottamista siihen... Käy, niinkuin kävi
toisillekin... Nekin olivat hyvin terveen näköisiä, aina viimeiseen
asti; mutta kuitenkin taivaallinen Isä otti heidät. En tiedä, mikä
heitä vaivaa... Eilen illalla he nukkuivat niinkuin ennenkin; mutta
tänä aamuna, kun heräävät, käy kaikki hullusti... He eivät tiedä, mitä
sanovat; he puhuvat jostain matkasta... Ovat muka nähneet Valon ja ukin
ja mummon, jotka ovat kuolleet, mutta voivat kuitenkin hyvin...
TILTIL. Ukilla on kuitenkin yhä puujalkansa...
MITIL. Ja mummoa vaivaa leini...
ÄITI TIL. Nyt sen kuulet itsekin!... Riennä heti noutamaan lääkäriä!...
ISÄ TIE. Ei tarvita... Eivät ne vielä ole kuolleet... Katsotaanpa
hiukan; katsotaanpa... (Ovelle kolkutetaan) Sisään!...
Tulee naapurin vaimo, pieni eukko, joka on ensimäisen näytöksen
Haltijattaren näköinen ja joka liikkuu kepin varassa.
NAAPURIN VAIMO. Hyvää huomenta ja onnellista joulua kaikille...
TILTIL. Se on Haltijatar Berylune...
NAAPURIN VAIMO. Tulin vähän tulta lainaamaan keittopadan alle... On
vähän viileä ilma... Huomenta, lapset, kuinkas voidaan?...
TILTIL. Rouva Haltijatar Berylune, minä en löytänyt Sinistä lintua...
NAAPURIN VAIMO. Mitä se haastaa?...
ÄITI TIL. Sanokaapas muuta, hyvä rouva Berlingot... Eihän ne enää tiedä
itsekään, mitä puhuvat... Ne ovat puhuneet puuta heinää heti
herättyään... Luultavasti ne ovat syöneet jotain sopimatonta.
NAAPURIN VAIMO. Tiltil, etkö tunne täti Berlingot'a?
TILTIL. Tunnenhan, te kai olette Haltijatar Berylune... Ettehän ole
suutuksissa, ettehän?...
NAAPURIN VAIMO. Bery-- Bery--? miten se oli?
TILTIL. Berylune.
NAAPURIN VAIMO. Berlingot, sinä tarkoitat Berlingot...
TILTIL. Berylune, Berlingot, sama se... Mutta Mitilkin tietää, että...
ÄITI TIL. Niin, ja kun vielä tuo tyttökin...
ISÄ TIL. Malttakaahan siinä! Kyllä se heistä erkanee... Jahka minä
annan semmoisen paukun, että...
NAAPURIN VAIMO. Elkäähän nyt, elkäähän nyt turhia... Minä tunnen tuon,
ei se ole muuta kuin että he ovat nukkuneet kuutamossa ja nähneet
hiukan unta... Minun sairas pikku tyttöni on usein tuolla lailla...
ÄITI TIL. Kuinka tyttösi nyt voi?
NAAPURIN VAIMO. Niin ja näin, ei ole kehumista... Ei voi raukka
vuoteestaan nousta... Tohtori sanoo hänen sairastavan hermojaan...
Vaikka kyllä minä tietäisin, mikä hänet parantaisi... Pyysi minulta
sitä taas tänäkin aamuna, joululahjakseen; se nyt on sillä sellainen
päähänpisto...
ÄITI TIL. Niin, minä tiedän, hänen tekee aina mielensä Tiltilin
lintua... Voisithan sinä, Tiltil, antaa sen hänelle, tyttöraukalle?...
TILTIL. Minkä niin?...
ÄITI TIL. Lintusi... Ethän sinä siitä kuitenkaan enää välitä, tuskin
viitsit katsoakaan tuota... Tytön on jo kauan niin kauheasti tehnyt
sitä mieli...
TILTIL. Ka niin, todellakin, se lintu... Missä se onkaan?... Tuossahan
on häkki... Mitil, näetkö häkin?... Sehän on juuri se sama, jota Leipä
kantoi... Se on ihan se sama häkki: mutta siinä on vain yksi lintu...
Onko se syönyt toisen?... Katsohan, sehän on sininen!... Sehän on minun
kyyhkyseni!... Mutta nythän se on paljon sinisempi kuin silloin, kun
minä lähdin... Mutta siinähän se nyt on se Sininen Lintu, jota me
etsimme... Teimme semmoisen matkan ja se olikin täällä... Ei, mutta
tämähän on perin hassua... Mitil, katsohan lintua?... Mitäs Valo nyt
sanoisi?... Minä heti paikalla otan häkin alas... (Nousee tuolille ja
ottaa alas häkin ja antaa sen naapurin vaimolle.) Siinä on, täti
Berlingot, ottakaa... Se ei ole vielä ihan sininen, mutta se pian
tulee, saattepa nähdä... Viekää se heti pikku tytöllenne...
NAAPURIN VAIMO. Ihanko todella? Annatko sinä sen noin vain, heti
paikalla, ja ilmaiseksi? Voi, voi, kyllä hän nyt ilostuu! (Suutelee
Tiltiliä.) Anna, kun suutelen sinua!... Minä lähden, minä riennätän sen
hänelle tuossa tuokiossa...
TILTIL. Menkää pian, rientäkää... toiset niistä muuttavat pian
väriänsä...
NAAPURIN VAIMO. Minä tulen kohta kertomaan, mitä hän sanoi...
Menee.
TILTIL katseltuaan kauan ympärilleen. Isä, äiti, mitä te olette täällä
oikein tehneet?... Täällä on ihan niinkuin ennenkin, mutta paljon
kauniimpaa...
ISÄ TIL. Kuinka paljon kauniimpaa?
TILTIL. Niin juuri, kaikki on uudestaan maalattua, kaikki kiiltää,
kaikki on puhdasta... Aivan toisin kuin viime vuonna...
ISÄ TIL. Viime vuonna?...
TILTIL menee ikkunaan. Ja metsä on suurempi ja kauniimpi kuin ennen. Se
on kuin ihan uusi metsä... Voi, kuinka täällä on mukavaa!... (Menee ja
avaa leipälaatikon.) Missä on Leipä?... Kas, ne ovat ihan hiljaa...
Vahti!... Päivää, Vahti!... Vahti... Sinä tappelit kelpo lailla!...
Muistatko, siellä metsässä?...
MITIL. Mirri, Mirri, sinä! Se kyllä tuntee minut, vaikkei enää osaa
puhua...
TILTIL. Hyvä herra Leipä... (Koskettaa otsaansa.) Ka, eihän minulla
olekaan enää Timanttia. Kuka on vienyt vihreän pikku hattuni?... Samapa
tuo... en heitä enää tarvitse... Ah, siinä on Tuli!... Tuntuu niin
suloiselta!... Räiskyy ja nauraa ihan kuin Veden kiusalla... (Juoksee
vesijohdon luo.) Päivää, Vesi, päivää!... Mitä se sanoo? Se aina puhua
purpattaa, mutta minä en ymmärrä enää, mitä se sanoo...
MITIL. Missähän lienee Sokeri?...
TILTIL. Voi, voi, kuinka minä olen onnellinen!...
MITIL. Ja minä myös!...
ÄITI TIL. Mikähän ne nyt pani noin päästä pyörälle?
ISÄ TIL. Anna heidän olla, elä ole milläsikään... Ne leikkivät
onnellisina olemista...
TILTIL. Minä pidin varsinkin Valosta... Missä on hänen lamppunsa? Saako
siihen pauna tulta? (Katsellen taas ympärilleen.) Voi, voi, kuinka tämä
kaikki on kaunista ja kuinka minä olen onnellinen!...
Ovelle kolkutetaan.
ISÄ TIL. Sisään...
Naapurin vaimo tulee sisään taluttaen kädestä ihmeen kaunista
vaaleaveristä pikku tyttöä, joka puristaa syliinsä Tiltilin
kyyhkystä.
NAAPURIN VAIMO. Näettekö ihmettä?...
ÄITI TIL. Onko se mahdollista! Tyttö kävelee!...
NAAPURIN VAIMO. Kävelee, eikä vain kävele, vaan juoksee, tanssii,
lentää!... Nähtyään linnun hän hyppäsi vuoteesta noin vain yhdellä
harppauksella ja riensi ikkunaan nähdäkseen sen valossa, oliko se
todellakin Tiltilin kyyhkynen... Ja sitten yhtä päätä kadulle kuin
hengetär mikäkin... Oli niin ja näin, pysyinkö perässä...
TILTIL lähestyy ihmeissään. Hänhän on ihan Valon näköinen!...
MITIL. On hän kuitenkin paljoa pienempi...
TILTIL. On... mutta hän kasvaa...
NAAPURIN VAIMO. Mitä ne puhuvat? Yhäkö ne vielä?
ÄITI TIL. Kyllä se pian on ohitse... Kun vain saavat syöneeksi...
NAAPURIN VAIMO työntää pikku tytön Tiltilin syliin. Kiitä nyt, kiitä
Tiltiliä...
Tiltil yhtäkkiä ujostellen, peräytyen.
ÄITI TIL. Kah, Tiltil, mikä sinua vaivaa?... Pelkäätkö sinä pikku
tyttöä, iso poika?... Kas niin, syleile häntä!... Kas niin... suutele
häntä!... Paremmin... Ka, ethän ole koskaan ennen ujostellut... Vielä
kerran!... Mutta mikä sinua oikein vaivaa?... Ethän vain rupea
itkemään...
Suudeltuaan kömpelösti tyttöä Tiltil jää hetkeksi seisomaan
hänen eteensä ja lapset katselevat toisiaan virkkamatta
sanaakaan; sitten Tiltil silittää linnun päätä.
TILTIL. Onko se tarpeeksi sininen?...
PIKKU TYTTÖ. On kyllä... Olen niin iloinen...
TILTIL. Minä olen nähnyt sinisempiäkin, mutta niitä aivan ihan sinisiä,
niitä ei saa kiinni, vaikka kuinka koettaisi...
PIKKU TYTTÖ. Ei se tee mitään, on tämäkin tarpeeksi kaunis...
TILTIL. Joko se on syönyt?
PIKKU TYTTÖ. Ei vielä... Mitä se syö?
TILTIL. Mitä vain, jyviä, leipää, maissia, heinäsirkkoja...
PIKKU TYTTÖ. Mitenkä se syö, sano?...
TILTIL. Nokallaan, saat nähdä, minä näytän...
Aikoo ottaa linnun pikku tytön käsistä, jolloin tämä tekee
vaistomaisesti liikkeen sitä estääkseen; silloin kyyhkynen
käyttää hyväkseen hetkellistä hämminkiä, lehahtaa lentoon
ja lentää ulos.
PIKKU TYTTÖ parahtaa epätoivoisesti. Äiti!... Se meni!...
Purskahtaa itkuun.
TILTIL. Ei se mitään... Elä itke... Minä otan sen kiinni. (Astuu
etualalle, puhuu yleisölle.) Jos joku teistä sen löytää, olkoon hyvä ja
tuokoon meille... Me tarvitsisimme sitä ollaksemme onnellisia
myöhemmin...
Esirippu