"Minä tulen! jo tulen!" puheli mitä kiivainta vauhtia helistävä
ratsastaja itsekseen. "Ennenkuin on vaaksan verta aikaa kulunut, saan
sinut jälleen nähdä ja _silloin olemme onnelliset!_ -- -- -- Paljon
olet minua tähteni kärsinyt! Paljon on minunkin täytynyt kärsiä
kurjuutta ja kovaa onnea -- vieläpä enemmänkin, kun minun on täytynyt
paeta sinun läheisyyttäsi. Mutta nyt ovat kaikki kärsimykset loppuneet,
ja nyt tulemme onnellisiksi!... Tuon yhden kuolonsynnin tähden, jonka
kerran tein, olen satoja kertoja kuolemaa etsinyt, mutta olen löytänyt
vain mainetta ja kunniaa! Veren, joka tahrasi käteni ja kunniani, olen
taistelutanterella omalla verelläni pessyt pois... Ja nyt _tulemme
onnellisiksi_!"
"Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi -- ja myöskin sinä!
Entisyyteni on jo pahan unen tavalla vajonnut unhotukseen. Nimeni on
puhdas, omatuntoni rauhallinen, isänmaani maineikas; nyt alkaa meille
uusi elämä, ja me tulemme onnellisiksi! Viiden vuoden ajalla olen ollut
sinulle jokapäiväinen surun aihe; tästä lähtien tulet sinä olemaan
minulle ainainen ilon aihe. Tähän saakka olen tuottanut sinulle vain
häpeätä -- nyt voit ylpeillä minun nimeni kunniasta!"
Taivas oli puhdas, ilma kirkas, kentillä ja niityillä kukoistivat
kasvit; kylissä seisoivat vanhukset ja lapset ovien edustalla ja
tervehtivät rientävää ratsastajaa raikuvilla "eläköön"-huudoilla. Tytöt
ja vaimot, jotka menivät vettä hakemaan, lauloivat reippaita
isänmaallisia lauluja ja kaikkialla liehuivat liput iloisesti. Kaikissa
näissä näkee ratsastaja vain kirkkaan kajastuksen oman sydämensä
ilosta.
"Minä tulen, jo tulen!"
Nuolen nopeudella riensi ratsu yli vuorien, poikki laaksojen, läpi
kylien. Kunnioituksella tervehtivät kuormankuljettajat ritarimerkkejä
kantavaa ratsastajaa. Hetken aikaa lensi joukko kyyhkysiä samaan
suuntaan kuin hän, laskeutui alas tielle hänen edelleen ja pyrähti ylös
taas, kun hän ne saavutti. Aurinko paahtoi siniseltä taivaalta.
Ratsastajan sydän ja koko sielu olivat vain täynnä rakkautta ja riemua.
Puolipäivän jäljestä kerääntyi synkkiä pilviä taivaanrannalle; niiden
välitse poltti päivä sitä helteisemmin.
Don Diego oli yltä yleensä hiestä läpimärkä, ja kun hän tunsi
vähitellen jäähtyvän ilman tunkeutuvan vaatteiden läpi, ja taivas
kaukaa osoitti kovan rajuilman tuloa, poikkesi hän silmänräpäyksen
ajaksi pieneen mökkiin tien poskessa.
Hän pyysi kylmää vettä, sammuttaakseen polttavaa janoansa. Mökin
asukas, vanha, ystävällinen eukko, tarjosi hänelle juoman vihreässä
ruukussa, jonka sisällyksen don Diego tyhjensi viimeiseen pisaraan
saakka.
Taivas oli jo puoleksi mustien pilvien peitossa. Silloin tällöin
välähteli salama. Puut suhisivat metsässä.
"Tuolla tulee oikea Jumalan ilma", sanoi eukko. "Älkää ratsastako
edemmäksi, vaan jääkää tänne, siksi kunnes raju-ilma on ohitse."
"Kiitoksia, hyvä vaimo", vastasi ratsastaja, "mutta matkani on tärkeä
eikä siedä viivytystä." Sen sanottuaan iski hän kannuksensa hevosen
kupeisiin ja ratsasti eteenpäin.
Puoli tuntia myöhemmin oli rajuilma jo hänet saavuttanut. Polttavaa
kuumuutta seurasi kamalan kylmä tuuli ja rankkasade, joka pimitti koko
taivaanrannan. Ratsastaja kietoi viittansa lujemmin ympärilleen. Tähän
saakka oli hänen mielensä ollut niin kiintynyt iloisiin ajatuksiin,
ettei hän muistanut ajatella terveyttään. --
Rajuilma oli mennyt ohitse, mutta ilma ei kirkastunut, vaan pysyi
pilvisenä. Hidas sade laskeutui maahan.
Kun Diego oli ehtinyt lähimpään kylään, olivat hänen vaatteensa
kastuneet läpimäriksi, ja hän itse koko lailla kylmettynyt. Arveluttava
hervottomuus levisi yli koko hänen ruumiinsa ja kädet vapisivat kovin.
Ensimäiseltä vastaantulijalta kysyi hän, pitkäkö matka vielä oli
Sacedoniin.
"Runsaasti puolen tunnin, hyvä herra", vastasi tämä, kummastellen
kysyjän kalpeutta.
Don Diego tunsi jo olevansa niin heikko, että hän vaivoin enää pysyi
hevosen selässä. Turhaan koki hän istua tanakasti; hänen täytyi
laskeutua vasten hevosen kaulaa. Hänen hengityksensä oli polttavan
kuuma. Verisuonet hänen päässään paisuivat jokaisesta liikkeestä, minkä
väsynyt hevonen teki.
"Eteenpäin vain!" huudahti hän ehtimiseen, Maailma pimeni hänen
silmissään; kasvot ja pää hehkuivat kuumeesta, samalla kun kädet
kylmyydestä värisivät.
"Silmänräpäys vielä!" puhui hän itsekseen, kooten viimeiset voimansa,
-- "silmänräpäys vielä -- ja sitten tulemme onnellisiksi!"
Muutamia minuuttia myöhemmin näki hän jatkuvan sadesumun läpi Sacedonin
kirkon tornin ja vanhan linnan katon, joka suojasi hänen armastaan.
"Jo tulen, jo tulen", kuiskasivat hänen huulensa. Hevonen saavutti
kylän ensimäiset talot. Don Diego laski minuutit, jotka vielä erottivat
hänet hänen rakastetusta vaimostaan.
Nyt oli hän kirkon luona. Minuutti vielä. Hän ratsastaa linnan pihaan,
tahtoo hypätä hevosen selästä, mutta -- -- putoaa tainnotonna
maahan. -- -- --
Hän on siellä, minne hän on halannut. Kun hän aukaisee silmänsä, tuntee
hän päänsä lepäävän rakastetun vaimon helmassa ja virvoittavan palsamin
valuvan hehkuvalle otsalleen. Serenan suudelmia ne olivat.
"Diaz! armaani! Kuinka voit?" kysyi vaimo äänellä, joka vapisi ilosta
ja epätoivosta.
"Olen tullut luoksesi", vastasi hän kolealla, soinnuttomalla äänellä.
"Olen tullut sinne, minne halasin. -- Olen voittanut takaisin nimeni,
Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi -- sinä rakastat minua
yhä, ja -- minä luulin, että voisimme vielä tulla onnellisiksi!"
Tässä vaikeni hän. Hän tunsi, kuinka läsnä kuolema oli.
"Niin, me tulemmekin onnellisiksi", vastasi Serena, "Siksihän on Jumala
sinut vapauttanut, että vielä voit olla onnellinen, minun omani."
"Jumala on vanhurskas!" kuiskasi sairas. "Hän on sallinut, että olen
saanut puhdistaa kunniani, sinun kunniasi; hän on sallinut minun
jälleen tavata sinut -- _mutta että pahantekijä vielä voisi elää
onnellisena_, sitä hän ei voinut sallia. Siinä on kyllin, että hän suo
minun kuolla onnellisena."
"Et saa kuolla", vaikeroi vaimo epätoivoisena. "Nythän vasta olet tullut
omakseni -- en voi sinua nyt jo kadottaa."
"Muutama hetki sitten kaatui ympärilläni satoja, mutta minut säästi
kuolema. Nyt olen saavuttanut päämääräni -- -- sinut olen saanut
jälleen nähdä -- nyt voi tuulenhengähdys puhaltaa minut pois."
Vaimo kallistui hänen ylitsensä katkerasti valittaen.
Yhä heikommalla äänellä jatkoi Diego: "Täällä... rinnallani... on
kunniaristi... ja sen alla kirjoitus... joka puhdistaa sinutkin
maailman edessä."
Samassa astui lääkäri huoneeseen. Kiihkeästi pyysi Serena häntä
tekemään mahdotontakin. Lääkäri koetti sairaan valtasuonta ja antoi
hänelle muutamia tippoja pienestä pullosta. Ääneti seurasi hän sitten
lääkkeensä vaikutusta sairaaseen. Tämä tuli vähitellen levollisemmaksi;
Serena pyyhkieli hänen otsaansa, jolta hiki virtana valui. Kuume oli
kadonnut.
"Kuinka voit, armaani?" kysyi Serena suloisella, tyynnyttävällä
äänellään.
"Minä rakastan sinua!... ja olen onnellinen!..." kuiskasi sairas tuskin
kuuluvasti ja kuoli.