Tytöt olivat vähitellen kasvaneet niin suuriksi, että äitipuoli saattoi
lähettää heidät Valmasedan toripäiville keskiviikoin ja lauantaisin
myymään munia ja hedelmiä.
Eräänä lauantaina antoi Joakiina viisikymmentä Pyhän Johanneksen
päärynää Isabellille, kolmekymmentä Teresalle ja kymmenen Markiitalle,
sanoen:
"Menkää Valmasedaan. Siellä tulee teidän myydä päärynänne samasta
hinnasta kappale, mutta jokaisella teistä pitää olla yhtä paljon rahaa
mukananne, kun kotiin palaatte."
"Jollemme saa, äiti-rouva?" vastasivat tytöt.
"Jollette saa, niin saakaa pakosta! En suvaitse mitään intteitä.
Jollette tottele, niin tiedätte minkä oikeuden isänne on antanut
minulle."
Pelästyneinä vaikenivat tytöt, ottivat kukin omenavasunsa ja lähtivät.
Martinin talo sijaitsi, kuten jo olen maininnut, kappaleen matkaa kylän
muista taloista. Kun tytöt olivat ehtineet kotinsa näkyvistä,
istuutuivat he tien viereen tuumimaan, millä tavalla voisivat täyttää
äitipuolensa pirullisen vaatimuksen. Ja kylläpä olikin heillä
miettimistä.
"Miten on meidän meneteltävä; miten voimme täyttää äitimme käskyn?"
huokasi huolissaan Isabel.
"Tyttö", vastasi Teresa, "sitä en minä tiedä."
"Jollemme saa mitään keksityksi, niin tulee hän antamaan meille
jotakin, jota en ymmärrä, miten voisimme välttää", sanoi Markiitta,
samalla tehden kädellänsä pudistusta osottavia liikkeitä.
"Jotta saisimme yhtä paljon rahaa päärynöistämme, täytyy sen, jolla on
vähin määrä, myydä ne kalliista hinnasta ja sen, jolla on enempi,
halvemmasta."
"Mutta sanoihan äiti-rouva, että meidän pitää myydä joka kappale
samasta hinnasta."
"Niin hän sanoi."
"Kuulkaahan", huudahti nuorin, jolla, kuten persikkajutusta
muistanette, oli venyvin omatunto; "kuulkaahan: kun olemme myyneet
päärynät, ja'amme rahat kolmeen osaan, joista jokainen ottaa yhden."
"_Ca balino, amen Jesus!_ Jos äitimme saisi sen tietää!" vastasi
Teresa?
"Ja muuten on parempi ottaa korvapuusteja, kuin valehdella. Eikö niin,
Teresa?"
"Kyllä, parempi se!"
"Mutta jos äitirouva ei saa sitä tietää..."
"Hän saa, Markiitta. -- Olethan kuullut opettajattaren kertovan
pienestä linnusta, joka aina kantelee, kun pienet tytöt valehtelevat."
"Juttuja! Ei semmoista lintua ole. Luuletko todella minua niin tuhmaksi
että uskoisin mitään tuollaista?"
"Älä vaivaa päätäsi, tyttö. Äiti-rouva kyllä antaa meille
korvapuusteja, mutta me puhumme totta."
Tytöt istuivat vähän aikaa ääneti ja miettivät, mitä täytymys
pakottaisi heitä tekemään.
"Tulin ajatelleeksi jotakin", sanoi äkkiä Isabel. "Kun kuljemme
kouluhuoneen sivu, niin voisimme pistäytyä opettaja Don Juan
Saca-Cuentaan, laskumestarin, luona, joka tietää kaikki, ja tiedustella
eikö hän voisi neuvoa meille, mitä meidän tulee tehdä."
"Niin, niin, menkäämme hänen luokseen!" huudahtivat Teresa ja Markiitta
yksin suin ja alkoivat uudelleen toivoa.
Ja tytöt ottivat vasunsa ja jatkoivat matkaansa. Nyt tahdon kertoa,
kuka hän oli, tämä Don Juan Saca-Cuentas.
Don Juan Saca-Cuentas oli kylän koulumestari. Liikanimestään sai hän
kiittää mainettaan, joka tiesi hänet hyvin taitavaksi luvunlaskijaksi.
Kerran oli hän kumminkin vähällä ollut kadottaa tämän maineensa. Seikka
oli tällainen:
Herra pastori ja oikeuden herrat olivat eräänä päivänä käyneet koulua
tarkastamassa. He huvittelivat itseään kuulustelemalla etevimpien
poikien tietoja ja tekivät heille erityisiä kysymyksiä. Eräs
poikaveitikka, joka ei ollut saanut yhtään kysymystä vastattavakseen,
ja joka sentähden ei ollut saanut loistaa tiedoillansa, päätti itse
ruveta kysyjäksi, koskei häneltä kysytty.
"Herra maisteri", sanoi hän, "tahtoisitteko olla hyvä ja sanoa minulle
yhden asian?"
"Kysy sinä vaan", vastasi opettaja; "tiedäthän että minä mielelläni
kuulen teidän kysyvän, mitä te haluatte tietää -- eihän kysymys ole
häpeäksi."
"Isäni on nyt kolme kertaa niin vanha kuin minä", sanoi poika; "voiko
koskaan tapahtua että minun ikäni on vain puoli hänen iästänsä?"
"Tuo ei ole mikään kysymys; tuhmaa viisastelua vain", vastasi opettaja.
"Jotta voisi tulla mahdolliseksi mitä tiedustelet, täytyisi kellon
käydä hitaammasti isällesi kuin sinulle."
"Mutta minä olen kumminkin sitä mieltä", intti poika, "ett'ei kellon
tarvitse käydä nopeammin toiselle, kuin toiselle ja että minun ikäni
sittenkin eräänä päivänä on säntilleen puolet isäni iästä."
"Ole vait! Eihän sinun puheessasi ole mitään järkeä", huudahti
kiukustunut opettaja.
"Saanko todistaa, että väitteeni on oikea?" kysyi poika ja jatkoi
vastausta odottamatta: "Olen nyt kahdentoistavuotias ja isäni on
kuudenneljättä. Kahdentoista vuoden kuluttua olen minä neljänkolmatta
ja isäni kahdeksanviidettä. Siis on isäni, joka nyt on kolme kertaa
niin vanha kuin minä, kahdentoista vuoden perästä ainoastaan kaksi
kertaa niin vanha kuin minä."
Opettaja kävi kasvoiltaan valkoisemmaksi kuin valkoiseksi kalkittu
seinä ja herrat purskahtivat nauruun ja huudahtivat:
"Hän on oikeassa, poika veitikka. Mutta te, Don Juan, joka olette
paras laskija koko Vozcayassa, ettekö te tiedä, mitä tuollaiset
poikanulikatkin jo tietävät?"
Don Juan Saca-Cuentaan maine tarvitsi kauan aikaa kohoutuakseen
entiselleen tämän onnettomuuden jälkeen, jonka sitten poikaparat kyllä
saivat maksaa.