language: Finnish
SUURET HAAVEILIJAT
Heidän oppinsa ja kokeilunsa
Kirj.
KAAPO MURROS
Tampereella,
M. V. Vuolukan kustannuksella,
1906.
SISÄLLYS:
Alkulause.
Yhteiskuntafilosofia viime vuosisadalla.
Saint Simon.
Charles Fourier.
Fourierin järjestelmä käytännössä.
Robert Owen.
Owenin kokeilut Amerikassa.
Muita kommunistisia kokeiluja.
Icarialainen liike.
Havaintoja ja mietelmiä.
Alkulause.
Se aine, jota tämä kirjanen käsittelee, on anteeksi antamattoman
outoa suomalaisessa kirjallisuudessa ja suurelle osalle yleisöäkin.
Suomalaisissa oppikouluissa käydään tämä tärkeä opintoala läpitse
mahdollisimman hätäisesti, vain kirkkohistorian valossa, ja opetuksen
päätarkoituksena on suojella niin sanoakseni kirkollistaloudellista
puhdasoppisuutta nykyajan valtavaa taloudellista vallankumousaatetta
vastaan. Saint Simon, Fourier ja Owen ovat sentakia monelle
suomalaiselle ylioppilaallekin vain uskonnollisia kerettiläisiä, joiden
nimet tulee unohtaa niin pian kuin mahdollista.
Olen koettanut käsitellä mahdollisimman lyhyesti, vain yleiskuvauksen
luomalla, näitä aikansa suurmiehiä, joita vapaan kilpailun tuottamassa
jättiläiskehityksen huumauksessa maailma on väkisinkin koettanut
unholaan painaa. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluivat myös
uskonnolliset yhteiskuntaparannelmat, mutta jäivät ne kuitenkin tästä
pois tulevaisuudessa eri teoksena esitettäviksi.
Lähteistä mainittakoon: American Communities, by W. A. Hinds 1902. —
Social Destiny of Man, by Albert Brisbane 1840. — History of Socialism
in the United States, by Morris Hillquit 1903. — Geschichte der
Deutschen Socialdemokratie, von Franz Mehring, erster Band, 1903.
Hancock, Mich., syyskuulla 1905.
_Kaapo Murros_.
Yhteiskuntafilosofia viime vuosisadalla.
Ranskan vallankumous 1789 on niitä historian tapahtumia, jotka
muodostavat käännekohdan eri ajanjaksojen välillä. Se on lähtökohtana
uudemman ajan kehitykselle niin historiallisessa kuin valtiollisessa
suhteessa, yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa, filosofisessa ja
luonnontieteellisessä sekä uskonnollisessa suhteessa, ja siitä lähtien
eri alojen kehitykset kulkevat yhä lähemmäksi toisiaan, aivan kuin
vastustamaton voima niitä vetäisi johonkin nielukohtaan yhtyäkseen
sopusoinnussa johonkin yhteiseen suurkäsitteeseen. Saksalaisessa
filosofiassa ne jo tapaavat yhteisen kulkuväylän dialektisessa
ajattelumuodossa ja soluvat sitä myöten vihdoin materialistiseen
historiakäsitykseen kulkeakseen sitten käsikädessä tuloksiaan
toteuttamaan käytännöllisessä yhteiskunnan uudistustyössä.
Ranskan vallankumouksen suurajattelijat olivat ehdottoman
vallankumouksen miehiä. He eivät tunnustaneet minkäänlaista
ylivaltaa, arvostelivat kaikkia ja repostelivat joka sopen
olevaisessa elämässä ylösalasin, saadakseen sen järjen vaakalaudalle
punnittavaksi ja tuomittavaksi. Uskonto, otaksumat luonnosta, valtio,
yhteiskuntarakenne, kaikki vedettiin kirkkaaseen päivän valoon, niitä
katseltiin epäluulolla, ja missä vähänkin oli peruste ennakkoluulolle
vivahtavaa, se heitettiin romukasaan ja uutta ehdottoman "järjellistä"
pystytettiin tilalle. Vuosituhanten ennakkoluulot oli tarkoitus
masentaa ikipäiviksi, hävittää niiden mukana kaikki vääryys, sorto,
paha ja laskea ikitotuus, ikioikeus, luonnon yhdenvertaisuus ja ihmisen
ihmisoikeudet korkeimmiksi ja ainoiksi hallitusmiehiksi. Maailma seisoi
päällään, sanoo kaksimielisesti Hegel tästä aikakaudesta. Järki oli
jumala, ja järjen hallintokauden oli määrä alkaa kirkkaassa päivän
valossa.
Se oli ihannemuoto siitä porvarillisesta yhteiskunnasta jota tätä
nykyä eletään. Aatteita toteutettaessa olivat vastakkain feodaalinen
aatelisluokka ja aateliton "kolmas sääty", järjestymätön köyhälistö
kintereillä. Yhdenvertaisuus tarkoitti yhdenvertaisuutta "lain edessä"
ja vapaus tarkoitti aateliston etuoikeuksien kumoamista; veljeyshuuto
kulki vierellä kolmantena antamassa tyydytystä pelkkänä lupauksena
kurjuuteen vajonneelle köyhälistölle.
Mutta jo tämän suuren keskiluokan liikkeen rinnalla oli syntynyt
käsitys toisenlaisestakin luokkajaosta, sorretun ja sortajan välisestä;
aavistettiin että yhdenvertaisuus "lain edessä" ei ollut täydellinen,
vaan että siitä puuttui yhteiskunnallisten ja taloudellisten
olosuhteitten yhdenvertaisuus; että vapaus ei voinut rajoittua
luokkaetuoikeuksiin yksinomaan, vaan että luokkaerotus sellaisenaan oli
vapautta ehkäisevä. Näihin silloisiin sivuseikkoihin iskeytyivät kiinni
suuret utopistiset ajattelijat Saint Simon, Fourier ja Owen, jotka
vapautuneina yleisen kehitysaskeleen riemusta jaksoivat katsella uutta
porvarillista yhteiskuntaa puutteineen.
Nämä kolme ajattelijaa eivät olleet mitään köyhälistön edustajia,
enemmän kuin Ranskan filosofitkaan. He sulkivat teorioihinsa koko
maailman parannuksen, ajattelematta minkään erikoisen luokan
kohottamista yksinomaan. Mutta samalla he järjen palvelijoista erosivat
sangen suuresti ja pitivät heidän ajattelunsa tuloksia yhtä väärinä
kuin oli porvarillinen yhteiskuntakin. Heillä ei liioin vielä ollut
käsitystä kehityksen johdonmukaisuudesta. Järki ja oikeus olivat
heidän mielestään aina tähän asti olleet piilossa ihmiselämässä, ei
ollut niiden keksijätä vielä ennen syntynyt. Nyt olivat ne löydetyt ja
luonnollisesti heti ne myös laskettaisiin oikealle tilallensa. Ja se
löytö oli tapahtunut sattumalta, riippumatta mistään kehitysasteesta;
sama keksintö olisi yhtä hyvin voitu tehdä jo tuhat vuotta ennen ja
sovittaa elämään yhtä erinomaisella menestyksellä.
Tämä käsitys se heidän kommunistisille kokeilleen antoi sitkeyttä ja
itsepäisyyttä huolimatta pettymyksistä.
* * * * *
Ranskan filosofien ajatelmain luoma järjen valtio saavutti
yhdenvertaisuutta tavoitellessaan nykyisen porvarillisen
yhdenvertaisuuden. Järjelle perustetut laitokset osottautuivat jo heti
alussa järjettömiksi, mahdottomiksi, ja koko järjen valtio romahti
kokoon. Sen entiset ylpistelijät, jotka Rousseau’n "yhteiskunnallista
sopimusta" (Contrat social) tavoitellessaan olivat luoneet hirmuvallan,
pakenivat mitättömyytensä tunnustaen ensimäisen suurmiehen, Napoleonin,
itsevaltiutta matelemaan ja tyytyivät ikuisen rauhan ihanuudesta
muuttamaan sortavan valloitussodan melskeisiin. Itsevaltius oli
ensimmäisenä tuloksena. Mutta kumous oli hävittänyt teollisuudesta
perheellisen ammattiyhteyden, nouseva suurteollisuus lisäsi kurjuutta
työväestölle. Uusi luokkajako kävi yhä selvemmäksi, rikkauden
joutilaisuus erottautui köyhyyden raadannasta sitä jyrkemmin, mitä
enemmän "käteinen raha muuttui ainoaksi yhteiskunnalliseksi siteeksi",
kuten Carlyle sanoo. Feodaalisen aateliston röyhkeät väkivallan paheet
väistyivät, mutta tilalle astui laillinen nylkemis- ja petospahe joka
ennen oli vain salassa kytenyt juutalaisten koronkiskurien hökkeleissä.
Koko liike muuttui laillistetuksi petokseksi, väkivallan tilalle astui
lahjominen ja miekka sai rahassa vertaisensa perillisen. Avioliittokin
tuli kaupan teoksi, haureuslaitos laajentui tavattomasti, samoin
kapakkaliike, ja yleensä vallankumouksessa tapahtunut "järjen voitto"
kehitti inhoittavimpia puolia yhteiskunnasta yhtä korkealle kuin
varsinaista kehitystäkin.
Utopistien iskiessä ajatuksensa yhteiskuntaan, he huomasivat siinä
näitä kierouksia. Syvimmälle asian ytimeen pääsi Saint Simon, joka
viime vuosisadan taittuessa havaitsi totuudeksi ja välttämättömyydeksi
sen seikan että kaikkien ihmisten tulee tehdä työtä. Jo aikaisin
hän myös havaitsi että politiikka on vain tuotantotiedettä ja että
talouskysymys tulee ehdottomasti ennen pitkää politiikan nielemään.
Toisin sanoen hän ensimmäisenä, joskin hämärästi, lausui ajatuksen
että valtion hallituksen, sen sijaan että se ihmisiä hallitsee, tulee
hallita asioita ja johtaa tuotantotoimintaa. Fourier taas imeytyi
sangen purevalla ivalla kiinni yhteiskunnan paheisiin, säälimättä
paljastaen sen huonoja puolia ja vertaillen niitä alkuperäiseen
ihannekuvaan. Nousevaa voiton himoa ja keinottelua hän kohtelee
kuolettavalla halveksumisella, ja pelottavalla varmuudella väitti että
sivistyskausi muuttaa kaikki raakalaiskauden yksinkertaiset paheet
monimutkaisiksi, hämäriksi ja ulkokullatuiksi paheiksi ja että sivistys
liikkuu paheiden ilmakehässä, vastakkaisuuksissa, joita se alituisesti
synnyttää kykenemättä niitä poistamaan. Sivistys siis aiheuttaa
välttämättä omien tarkoitustensa vastakohtia. Tällä tavoin, hän
väittää, jokaisella historiallisella kehitysasteella on samalla aikaa
suuntansa sekä ylöspäin että alaspäin, ja siinä on siemen ihmissuvun
tulevaiseen häviöön.
Owenin lähtökohta utopistisessa ajattelussa oli käytännöllisempää
laatua. Hän arveli että ihmisen luonne oli tulos hänen sisäisten
ominaisuuksiensa ja häntä ympäröivän olosuhteiden yhteistoiminnasta.
Suurteollisuudessa hän, päinvastoin kuin aikalaisensa, ei nähnyt vain
suunnattomia edellytyksiä itsekkäälle yksilölliselle toiminnalle, vaan
keinon millä järjestykselleen työ voidaan alottaa ihmisen onnellisuuden
luomiseksi. Hän huomasi että uusissa olosuhteissa 2,500 työntekijää
tuotti saman tuloksen kuin 600,000 oli tuottanut 50 vuotta ennen.
Mihin sitten joutui erotus näiden 2,500 kuluttaman omaisuuden ja sen
välillä, mikä olisi tarvittu noiden 600,000 kulutukseksi? Vastaus oli
selvä. Viisi prosenttia meni pääomanomistajille korkoon ja sitäpaitsi
300,000 puntaa suoranaiseksi voitoksi. Ja kun se yksinomaan syntyi
työväestön ponnistuksista, täytyi sen myös oikeuden mukaan heille
kuulua. Tarvittiin vain toteuttaa tämä ajatus käytännössä ja se
totuutena voittaisi koko maailman. Sille perusti Owen kommunistiset
tarkoituksensa, joista myöhemmin pitemmältä.
Ennenkuin käymme näiden haaveilijain ajatuskantaa pitemmälle
seuraamaan, esitämme heidän jälkeisensä ajan ajattelun tulokset.
Ranskan valistusfilosoofien jälkeen ajattelemistieteen pääväylä siirtyi
Saksaan ja sai siellä keskipisteensä Hegelissä. Ja hänestä lähtee uusi
suunta, uusi systeemi, niin sanottu dialektinen ajattelumuoto, joka ei
enää tyytynyt katselemaan ympäristöään erikoisina reposteltuina osina,
palasina, vaan etsi ja löysi näiden palasien välisen yhteyden ja tottui
katselemaan kaikkeutta suurena elimellisenä yhteytenä.
Entinen systeemi, metafyysillinen ajattelemismuoto, oli kaikkeuden eri
osien tutkimista sellaisenaan, luonnollinen seuraus luonnon tieteistä,
jotka elämästä etsivät juuri yksityiskohtien erikoisominaisuuksia.
Metafyysillinen filosofia katselee kaikkeuden osia liikkumattomina,
pysyväisinä, kuolleina asioina. Metafyysikon silmään sattuu yksi
kohta, hän tempasee sen erillensä, tarkastelee sitä, tutkii ja asettaa
sen jälleen paikallensa. Hän näkee kanan, näkee munan ja kananpojan,
tutkii ne kunkin erikseen, välittämättä siitä että ne yhteen kuuluvat.
Hän näkee elämän, tutkii sitä, erottaa sen ehdottomasti kuolemasta,
ollenkaan etsimättä näiden yhtymäkohtaa ja mahdollista siltaa niiden
välillä. Elämä on elämää, kuolema kuolemaa, ne ovat toistensa
vastakohtia ja sillä hyvä. Kaikkeudessa on vain: on, on tai ei, ei, ja
mitä siihen lisätään, se ei kuulu asiaan.
Ja kuitenkin on kaikkeudessa ehkä tärkeintä juuri se lisäys,
yksityiskohtien suhde toisiinsa. Me näemme sen kaikkeuden olevan
alituisessa liikkeessä, näemme siinä tapahtuvan alituista syntymistä ja
kuolemista, yhtymistä ja eroamista, olemista ja ei olemista. Elämä ja
kuolema ovat niin läheisessä yhteydessä että tavallisesti on mahdotonta
sanoa, missä toinen loppuu ja missä toinen alkaa. Ahvenen sydän elää
vielä kauan sen jälkeen, kun ruumis on pikku palasina, kuollut. Kuolema
ei olekaan mikään yhtäkkinen "hetki", vaan vitkallisesti tapahtuva
prosessi. Samalla tavalla jokainen kaikkeuden ilmiö alituisesti
vaihtuu, nyt se on tämä, mutta samalla myös jo toinen. Syy ja seuraus
ovat vissillä hetkellä tarkastettuina selvästi toisistaan erillään,
jouduttuaan toisellaiseen asemaan, ne jo sulautuvat yhdeksi ja samaksi
tai vaihtavat kokonaan paikkojaan. Se mitä metafyysikko silmänräpäystä
ennen syynä ja aiheena tarkasteli, oli seuraavana hetkenä hänellä
seurauksena tutkittavana. Ja silloin se oli hänestä vastakohta omalle
itselleen.
Darwin, kirkon piirissä pelätty ja monasti kirottu nimi, oikeastaan
kukisti metafyysillisen filosofian todistamalla että koko orgaaninen
luonto ihmisineen, eläimineen, kaikkineen oli luonnollinen tulos
vuosimiljoonain kehityksestä. Ja saman periaatteen mukaisesti uusi
saksalainen filosofia, Hegel keskipisteenä, läksi päinvastoin kuin
metafyysikot tarkastamaan kaikkeutta liikkuvana, muuttuvana ja
kehittyvänä. Dialektinen tutkimisjärjestelmä — siksi tätä sanottiin
— samalla kuin se tämän kaikkeuden ominaisuuden piti tärkeimpänä,
läksi myös etsiskelemään niitä syitä ja lakeja, jotka kaikkeuden
liikunnon ja kehityksen vaikuttivat. Historiakaan ei tämän jälkeen enää
ollut hurjaa, järjetöntä ja tarkoituksetonta seikkailusekamelskaa,
vaan asteettaista kehitystä, säännöllisesti vaikuttavain voimain
johdonmukaista työtä, ja niiden voimain selville saaminen kävi nyt ajan
tärkeimmäksi tutkimuspykäläksi.
Todellakin kaikkeutta tässä valossa tarkastellessamme me huomaamme
olevamme tekemisissä paljon suuremmoisempain asiain kanssa kuin ikinä
ovat olleet ne luonnon voimat, sähköt, höyryt y.m. joita esi-isämme
muinaisuudessa ovat jumalina palvelleet. Siinä me jälleen olemme
tekemisissä jumalan kanssa, johon meidän täytyy uskoa, koska näemme
vaikutukset. Mutta samalla me myöskin tiedämme että aivan samoin
kuin sähköjumala on astunut hämärän loistoiselta valtaistuimeltaan
ihmiskunnan nöyräksi palvelijaksi, samoin astuu tämäkin kaikkeuden
yhteisvoiman jumala kerran luoksemme sanoen ihmiskunnalle kuten
Aladdinin taikalampun haltija: käske ja minä tottelen! Se "Tuhannen
ja Yksi Yötä" on yhtä varma aavistus maailman kaikkeuden voimien
ominaisuuksista kuin muinaisten suomalaisten luottamus loitsujen
mahtavuuteen. Kun voiman syntysanat tunnet, on se käytettävissäsi.
Se on nykyaikaisella kielellä: minkä enemmän kykenet tunkeutumaan
kaikkivaltiaan olemukseen, sitä enemmän hän antaa mahtinsa sinun
käytettäväksesi. Se on kaiken tieteen tarkoitus ja ydin ja sitä
vähemmän me uskoa tähän kaikkeuden jumaluuteen tarvitsemme, mitä
enemmän me siitä todellisuudessa tiedämme.
Ja kuitenkin, kuinka vähän me itse asiassa vielä tiedämme ja kuinka
paljon meidän täytyy uskoa! Me näemme joka hetki ympärillämme
tuloksia, seurauksia, joiden syihin emme ole vielä voineet tutustua.
Me emme niitä tiedä, mutta uskoa meidän täytyy, uskoa hämärästi,
aavistellen, vaistomaisesti. Meidän oma olemuksemme nousee ehdottomasti
kapinaan sitä useitten filosoofien rohkeata väitettä vastaan että
ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan että hänen toimintansa, hänen
jokainen liikkeensä ja koko elämänsä juoksu on yksityisseikkoineen
ennakolta määrätty. Sitovilla syillä me emme voi vastakohtaa
todistaa, päinvastoin nähdessämme, miten suuret seuraukset aiheutuvat
vähäpätöisistä syistä, miten käden käänne tai sormen koukistus voi
matkaan saattaa tavattomuuksia — ne kaikki vahvistavat ehdottoman
ennakolta määrätyn kohtalon oppia. Mutta me emme sittenkään hyväksy
sitä, vaan meidän täytyy uskoa vastakohtaan, kunnes jompi kumpi on
todistettu.
Hegelin dialektiikka ei liioin kyennyt ratkaisemaan sitä kysymystä
minkä se esitetyksi sai. Se vain osotti ongelman minkä ratkaiseminen
on välttämätön kaikkeuden ymmärtämiselle. Se osotti että ihmiskunnan
historia on kehitysprosessi ja että siis ehdotonta totuutta,
jossa jokin käsitys olisi huipussaan, ei voi olla olemassa tämän
historian yhä jatkuessa. Siitä huolimatta se väitti oman idealistisen
käsityksensä, että kaikki ja kaiken kehitys yleensä oli vain
aineellinen muoto eräästä "ideasta" joka oli olemassa ennen mitään
muuta, olevan ehdotonta totuutta ja totuuden olemusta. Dialektisen
ajattelumuodon oma olemus jo nousi tätä vastaan ja ilmeni tämän
idealistisen luonnon käsityksen vastakohtana, materialistisena
käsityksenä luonnosta. Nojautuen luonnon tutkimuksen uusimpiin
tuloksiin se väitti että luonnon tieteelläkin on historiansa, että
kaikki luonnon kappaleetkin ovat alituisesti muuttuvia, alituisesti
syntyviä ja alituiseen hukkuvia.
Ja tällä välillä erinäiset historialliset tapahtumat olivat ruvenneet
horjuttamaan idealisista historian käsitystä. Europan teollisuusmaissa
alkoi suurteollisuuden erikoisluokaksi jakama köyhälistö nousta, käydä
levottomaksi ja järjestyä. Luokkataistelu joutui yhteiskunnallisista
tapauksista eturintaan ja toisella puolella teollisuutta vallitseva
kapitalistiluokka alkoi käyttää hallitusmahtia omain voittoetujensa
kohottamiseksi. Englannin chartistinen liike sekä ensimmäinen työväen
kapina Lyonissa järkäyttivät idealistista sopusoinnun käsitystä; yhä
selvemmäksi paljastui se taloustieteellinen valhe että kapitaalin
ja työn edut ovat sopusointuisia, että vapaan kilpailun tulos olisi
yleinen yhteiskunnallinen sopusointu ja hyvinvointi. Idealistinen
käsitys ei kuitenkaan luopunut omasta olemuksestaan, se ei tunnustanut
mitään luokkataistelua, ei edes luokkajakoa eikä halunnut antaa
tuotannolle, taloudellisille olosuhteille eikä materialistisille
tarpeille muuta tunnustusta kuin että ne kaikki olivat toisarvoisia
asioita kehityksen historiassa.
Uusi historian tutkimussuunta oli tästä seurauksena, ja
materialistinen historiakäsitys syntyi. Sen perusteena oli huomio
että kaikkien aikojen historia, ihmisen ensimmäisiä viileyden aikoja
lukuunottamatta, on ollut luokkataistelun historiaa. Ihmiskunnassa
on aina vallinnut taistelu ja taistelevat luokat ovat olleet
elintarpeiden tuotannon ja niiden jakamisen tuloksia, aikansa
taloudellisten olosuhteitten synnyttämiä. Ja tästä on seurauksena että
koko yhteiskuntarakennuksen pohjana ja perustuksena on aineellinen
toimeentulo, että taloudelliset syyt ovat johtavina tekijöinä niin
hyvin lainlaadinnan kuin politiikankin alalla ja ne myös muodostavat
uskonnolliset ja filosofiset sekä kaikki muut aatteet kunakin
aikakautena. Luonnontieteestä oli idealistinen käsitys saanut jo ennen
paeta materialistisen todellisuuden tieltä, nyt sen oli lähteminen
historiastakin, viimeisestä ja lujimmasta varustuksestaan. Ihmisen koko
olemus, tietoisuus ja toiminta sai täten luonnollisen selityksensä itse
hänen olemassa olostansa.
Ja kun tämä kerran oli päivän valoon vedetty, oli samalla myös
päästy siitä maailman parantajain hurskaasta uskosta ettei tarvinnut
muuta kuin teoreettisesti muodostaa paperille malliyhteiskunta,
sovittaa se käytännölliseen elämään — ja maallinen paratiisi olisi
valmis. Mikään "kekseliäs nero" ei enää voinut syntyä maailmaan
yhteiskunnan uudestamuodostajaksi, vaan koko prosessi oli oleva
luokkataistelun, köyhälistön ja kapitalistien välisen taistelun tulos.
Sen jälkeen oli turhaa yritystä lähteä enää keksimään mahdollisimman
parasta yhteiskuntajärjestelmää, vaan ponnistukset tuli kohdistaa
niiden syiden selville saamiseksi, jotka olivat luokkataistelun
kaikkine vastakkaisuuksineen aiheuttaneet, ja sen taloudellisen
aseman ymmärtämiseksi jonka taistelu oli muodostanut. Utopististen
kommunistien ajatukset, jotka olivat häilyneet kaikkeudesta irrallaan,
vedettiin täten sen kaikkeuden yhteyteen kehitettäviksi tieteellisten
totuuksien ja itse kehitysvoimain kanssa sopusoinnussa. Kommunistiset
ajattelijat olivat nähneet vain seuraukset kapitalistisesta
tuotantojärjestelmästä, olivat nähneet sen perustuvan köyhälistön
riistämiseen. Mutta varsinainen tämän riistämisen selitys jäi heiltä
keksimättä, jäi nyt vasta syntyvän tieteellisen sosialismin tehtäväksi.
Sen tuli siis osottaa kapitalistisen tuotantojärjestelmän toimintatapa
historiallisen kehityksen valossa sekä sen välttämättömyys yhtenä
tämän kehityksen osana, jonka siis oli yhtä varmasti kuoleminen kuin
sen kerran oli ollut pakko syntyäkin. Ja samalla oli tieteellisen
sosialismin päästävä kapitalismin riistämisominaisuuden luonteen
perille, josta ei vielä tunnettu muuta kuin sen vaikutus. Tämä selvisi,
kun oli selville saatu tuotannon niin sanottu yliarvo, joka merkitsi
että kapitalistisen tuotantojärjestelmän peruste oli maksamaton,
korvausta vaille jäänyt työn tulos. Se samalla oli sen riistämisen
ydin jonka saman järjestelmän tiedettiin sisältävän. Yliarvo syntyy
siten että kapitalisti, vaikka hän ostaakin työntekijän työvoiman
käyvästä markkinahinnasta, maksaa kuitenkin vain pienen osan sen voiman
todellisesta arvosta; hänelle jää niin muodoin suurin osa työvoimasta
ja sen tuloksista ilmaiseksi, omaisuudeksi jonka hankkimiseksi hän
ei ole mitään uhrannut eikä mitään tehnyt. Se yliarvo yhä kasvattaa
kapitaalia omistavien luokkien käsiin. Kapitalistisen tuotannon sekä
kapitaalin tuottamisen salaisuus oli täten selvitetty, ja seuraava
kehitysaste samalla oli ilmielävänä nähtävänä, ei minään keksittynä
ehdotuksena, vaan syntymis- ja kuolemislain välttämättömänä tuloksena.
Saint Simon.
Kaikessa lyhykäisyydessään olemme edellisessä käyneet läpi viime
vuosisadan yhteiskuntafilosofian kehitysvaiheet. Siitä "utopistiset
sosialistit", joiksi tavallisesti sanotaan näitä haaveilijoita,
poikkesivat syrjään ja läksivät totuutta hapuilemaan umpikuljuun
johtavilta poluilta. Heidän erehdyksensä yksinkertaisesti johtui siitä
etteivät tunteneet tai tunnustaneet dialektisen ajattelujärjestelmän
paremmuutta metafyysillisen rinnalla, vaan pitivät "maailman
parantamista" itsenäisenä, kehityksen tuloksista riippumattomana
tehtävänä, joka voidaan suorittaa millä hetkellä tahansa vissillä
tavalla, ja se parannus sitten on lopullinen tulos, onnellisuuden
ylläpitäjä, ijankaikkisen sopusoinnun turva. Se vissi tapa, se oikea
elämänjärjestelmä tarvitsee vain "keksiä", sovittaa se käytäntöön ja
maallinen paratiisi on valmis. Koko ihmiskunta on avosylin rientävä
omaksumaan uuden käytännöllisen evankeliumin, eikä meillä sen jälkeen
ole muuta tekemistä kuin onnellisuuden ja veljeyden sopusoinnussa
askaroida huvia tuottavassa työssä.
Tämä käsityskanta on kaikille utopisteille yhteinen, ja ajatus
malliyhteiskuntain perustamisesta väitteiden oikeuden todistamiseksi on
sentakia ensimmäinen käytännöllinen aikomus heidän asiansa ajamisessa.
Nykyaikana jo tiedetään että kapitalistinen tuotantojärjestelmä
ei suvaitse hyvinvoipia torppareita tiluksillaan, vaan nielee ne
ehdottomasti, ja siksi tuntuukin tämä puoli suurten haaveilijain
toiminnassa lapselliselta kamarifilosofialta, joka ei jaksa
tosiolojen perusteella laskea ihmisen luontoperäistä itsekkyyttä
miksikään voimaksi. Sama utopistien käsitys vaikuttaa myös sen, että
he vähäväkisten valtiollista yhteistoimintaa vastustavat. Rauha,
oikeus ja yhdenvertaisuus on sellaisessa toiminnassa jo poljettu
lokaan, ja ivaillessaan niitä vastakohtia, jotka ilmenevät ennen
vallankumousta saarnattujen ihannejulistusten ja vallankumouksen
jälkeisen todellisuuden välillä, he tuomitsevat koko vallankumouksen
hyödyn. Entisiin ihanteisiin he halusivat uudelleen tarttua, nostaa ne
porvarillisen väkivallan loasta ja todella sovittaa ne käytännölliseen
elämään. Mutta keinot olivat aivan yksilöllistä laatua. Saint Simon
vetosi ruhtinaaseen ja hänen mahtivaltaansa. Fourier ilmoitti olevansa
joka päivä visseinä tunteina kotona sitä miljonääriä odottamassa,
joka hänelle varat laittaisi yhteiskunnan uudestaan luomiseen
ja Owen jo käytännöllisempänä muovaili ympäristöä ja nuorisoa
uutta ihanneyhteiskuntaa varten. Luontoperäinen itsekkyys, joka
enemmistömahdin kokoaa aivan samoinkuin vähemmistön väkivaltamahdin,
oli yhteiskuntavoimana heille tuntematon.
Näistä kolmesta utopistista oli Saint Simon epäilemättä hengeltänsä
suurin ja kaukonäköisin. Aikansa elämään hän oli syventynyt
sangen tarkoin. Hän syntyi 1760 Ranskan kreivillisestä suvusta,
sai sotilaallista kasvatusta luonnollisesti, läksi Yhdysvaltain
vapautussotaan vapauden puolesta taistelemaan ja käytti sitten aikansa
matkustelemiseen. Kuollessaan oli hän 65 vuotias.
Saint Simonin opin pääytimenä oli vapaus, elämisen, olemisen ja
kehittymisen vapaus. Jokaiselle yksilölle tuli tämä täysi vapaus taata
ja orjuus oli kaikissa muodoissaan perinpohjin hävitettävä. Tähän asti
oli ihmisten kesken ollut vallitsemassa riistämisjärjestelmä, ihmiset
olivat lähimmäisiänsä ryöstäneet ja nylkeneet, veli oli veljeänsä
orjana pitänyt, ensin henkiorjana, sitten maaorjana. Kun niistä
muodoista oli päästy oli luotu uusi orjuusmuoto; palkkaorja joutunut
nyljettäväksi, jäänyt vaille inhimillisen vapauden edellytyksiä. Ja
kuitenkin oli ihmisille varsinaisesti riistettäväksi annettu luonto
kaikkine rikkauksineen, elantolähteineen. Luontoa yksinomaan tuli
ihmisen pitää vallintansa alaisena, siitä oli itsekunkin toimeentulonsa
otettava, ei siten että toinen ihminen pakotetaan raatamaan toisen
puolesta jonkilaisessa orjuusmuodossa, vaan siten että ihmisten
yhteyden voimalla pakotetaan luonto antiansa luovuttamaan koko
ihmissuvun yhtäläisellä oikeudella nautittavaksi. Siinä yhteistyössä
jokaisen yksilön tulee suorittaa osansa, ei ketään toista orjuuttaa,
sillä työnteko on jokaisen ihmisen syntyperäinen velvollisuus.
Rikkauden etuoikeudet ovat perinjuurin hävitettä, varsinkin
perintöoikeus joka tyhmyristäkin tekee mahtavan. Jokaisen vainajan
perut hallintovalta ottakoon huostaansa ja kaikki ihmiset kukin kykynsä
mukaan niistä tulkoot osallisiksi.
Ja samalla tavalla kuin luonnonriistämisen kaikkialla tulee
astua ihmisriistämisen tilalle, täytyy hallituksenkin perusteet
kokonaan muuttaa. Hallituskin on tähän asti ollut ihmisten vapautta
rajoittamassa, harjoittanut orjuuttamisvaltaa ihmisten yli; siitä on
tehtävä loppu ja hallituksen tulee hallita vain asioita, mutta jättää
ihmiset rauhaan. Tuotanto kaikkine syrjähaaroineen kuuluu hallituksen
johtopiiriin, muu ei. Sotajoukko ei saa olla minään herrauden
perusteena, teollisuus ja tiede ovat sen määrääjinä, kyky ja nero
oikeita valtiaita.
Ja yhtä vähän kuin sotajoukko, saapi uskokaan olla minään tekijänä
yhteiskunnassa. Kristillisen uskonnon tulee suuntautua kurjuutta
poistamaan ja kurjalistoa kohottamaan sekä aineellisesti että
henkisesti. Uskonnon päätarkoituksena tulee olla hengen ja lihan
yhdistäminen sopusointuun, niiden keskinäisen vastakkaisuuden
hävittäminen. Sen sopusoinnun on kristinusko hävittänyt, ja siksi
täytyy uskonnon se uudelleen rakentaakin ja tavoittaa ihmiskunnalle
onnea jo täällä maan päällä.
Saint Simon oli toisia utopisteja siis koko joukon edellä
siinä suhteessa että hän ymmärsi kuitenkin eri historiallisten
kehitysasteitten oikeutuksen, ymmärsi keskiajan välttämättömyyden,
ymmärsi maaorjuuden olevan henkiorjuutta edellä ja jälleen
palkkaorjuuden ylempänä maaorjuutta. Entisyyden hän käsitti olevan
pohjana tulevaisuudelle, ja nykyisyyden voitot olivat ehdottomasti
säilytettävät, ne vain vaativat uutta järjestystä ollakseen
siunauksellisia. Ja se uusi järjestys oli aikaansaatava yhteiskunnassa,
hän ei tavoitellut korpimaita koekentäkseen. Itse asiassa hän oli
vallankumouksen miehiä, vetosi kuninkuuden velvollisuudentuntoon
asiassansa, naivisti kyllä edellyttäen että valtaistuimellakin voisi
asustaa itsekkyydestä vapaa oikeus. Siinä uskossansa, mutta näkemättä
mitään käytännöllistä tulosta, hän kuoli 1825 pienen oppilasparven
ihailemana.
Saint Simonin oppisuunta ei ollut pitkäikäinen. Luonnollisesti ei
kehittymätön köyhälistö, joka vasta silloin vuosituhansia torkuksissa
oltuaan tietämättömyyden yössä alkoi osottaa heräämisoireita, hänen
oppejansa omaksunut, eipä niitä tuntenutkaan. Porvariston valistunein
osa häntä kannatti. Hänen oppilaistaan on etupäässä mainittava
Bazard. Hän se järjesti ja kehitti Sain Simonin opit yhtenäisiksi,
vaati jo että valtion on tuotantokeinot otettava haltuunsa ja johti
mestarin luoman järjestelmän poliittisen puoluetaistelun häläkkään.
Tarkoituksena hänellä oli luoda vankka puolue yhteiskunnassa joka
sitten pakottaisi hallituksen ottamaan käytäntöön uuden järjestelmän.
Se homma ei kuitenkaan menestynyt, sillä koko oppisuunta pirstausi
pian kahtia. Enfantin, muuan toinen Saint Simonin oppilas, läksi
nimittäin mestarin mielipiteitä kehittämään toiseen suuntaan. Hän
otti lähtökohdakseen Saint Simonin mielipiteet lihan ja hengen
sopusoinnusta ja muodosti niiden pohjalle jonkinlaisen uskonnollisen
lahkokunnan, joka saarnasi lihan eli aistillisuuden vapaata tyydytystä,
jonkinlaista "vapaata rakkautta" ja tuomitsi avioliiton hyljättäväksi.
Tämä aistillisuuden uskonto, jota joskus näkee selitettävän Saint
Simonin koulukunnan varsinaiseksi perusteeksi — tietysti aivan väärin,
koska sen ei saata sanoa siihen varsinaisesti kuuluvankaan — yhdessä
Enfantinin mukaansa tempaavan olennon keralla, lienee vaikuttanut
hetkellistä hurmausta koulukunnassa. Enfantin oli kiihkoilija,
mutta järkiperäinen laskumies, osasi ennakolta arvata liikkeittensä
seuraukset. Bazard jäi valtiollisille uudistushommineen tappiolle
koulukunnassa ja sortui kohta sen jälkeen kuolemaan pettymystensä
uhrina.
Enfantinin voitto merkitsi kuitenkin kuoleman iskua koko
suunnalle. Järkevimmät ja uskonnollisista kiihkoiluista vapaat
vetäytyivät liikkeestä pois, ja koko liike suistui perikatoon, kun
hallitus hiukan alkoi sitä ahdistaa. Toiset jäsenistä alentuivat
pörssikeinottelijoiksi, mammonan palvelijoiksi, vakaumukseltaan
vankimmat yhtyivät Fourieriin.
Oppisuunnan apostoleista on vielä mainittava Buchez, Bazardin
asetoveri. Enfantinin voiton jälkeen hän varsinaisesta koulukunnasta
erosi ja alkoi yhteiskunnallisella alalla toimia työväen yhteyksien
hyväksi. Työväestön tuli muodostaa tuotantoveljeskuntia, ei siinä
mielessä että työväestön jäsenistä tulisi isäntiä, vaan siinä että
työväestö kokonaan pääsisi palkkaorjuudesta. Näiden veljeskuntain
voitosta vissi osa tuli luovuttaa "jakamattomaan pääomaan", jonka
ympärille siten vähitellen koko työväestö kertyisi itsenäisiksi
tuottajiksi. Hänen oppiinsa sisältyi sen ohessa ihmisen kehittyminen
siveellisesti täydelliseksi, joka tapahtuisi siten että ehdottomasti
noudatetaan kristillisyyden siveysvaatimuksia sellaisina kuin ne
katoolilaisessa kirkossa esiintyvät. Buchezin oppisuunnalla on kyllä
merkityksensä juuri näiden tuotantoveljeskuntain takia, koska ne ovat
Ranskan työväestössä herättäneet voimakasta yhteenkuuluvaisuustunnetta.
Saint Simonin oppisuunnalla ei käytännössä ollut siis hetikään niin
suurta merkitystä kuin toisilla haaveilijoilla. Mestarin kuoltua koko
aate lamautui. Mutta yhteiskunnalliseen ajattelemiseen ovat hänen
mielipiteensä sangen suuresti vaikuttaneet, ja jo se seikka, että
hän kapitalistisen tuotantojärjestelmän syntyessä oli niin paljon
yläpuolella aikalaisiaan että näki sen suuret varjopuolet, on omiansa
kohottamaan Saint Simonin viime vuosisadan suurmiesten joukkoon. Se
kiroleima, minkä kirkollisporvarillinen yhteiskunta-aines on häneen
painanut, poistuu väkisinkin heti kun yhteiskunnan muuttumattomuuden
valheoppi ennakkoluulona hyljätään. Ja nyt se jo alkaa olla
hylkytavaraa — 100 vuotta Saint Simonin kuoleman jälkeen.
Charles Fourier.
Saint Simon oli syvämietteinen ajattelija, Fourier repivä arvostelija,
mutta myös haaveilija tämän sanan täydellisimmässä merkityksessä.
Charles Fourier syntyi 1772. Hän oli kauppiaan poika ja itsekin
kauppias, vaikka ei koskaan liene pitkälle kehittynyt tässä
"jalossa valehtelemistaiteessa", kuten hän ammattiansa varsin
vähän kunnioittaen sitä nimitti. Sitä innokkaammin hän harrasti
maantiedettä, tähtitiedettä, kemiaa ja fysiikkaa ja kiinnitti
kaupparetkillänsä paljon enemmän huomiota yhteiskunnallisiin
olosuhteisiin kuin "valehtelemiseen". Vuonna 1820 hän kokonaan
antausi yhteiskunnallisten ja filosoofisten ongelmain tutkimiseen,
kehitti omituista maailmankatsomustaan, rakenteli tuulen tupia ja
uskoi niihin ehdottomasti. Ja tässä uskossa vähääkään horjumatta hän
vuonna 1837 kuoli yhtä köyhänä kuin Saint Simon ja tuhannet muut,
joille yhteiskunta vain tylyä puoltaan kääntää, kun eivät sen mieliksi
ajatella tahdo.
Pitkä kokemus kauppaliikkeessä oli perehdyttänyt Fourierin
liike-elämän salaisuuksiin ja hän selvästi sai kokea sen pohjattoman
ristiriitaisuuden mikä oli olemassa todellisuuden ja sen
ihanteellisuuden välillä jota uusien olosuhteitten tuloksena oli
saarnattu. Hän näki ja koki, miten valtiomiesten kaikki valtioviisaus
kehittyi yksinomaan porvarillisten tuotantoa edistämään, miten suuret
kaappaukset, mannermaan sulkemiset [Napoleonin toimenpide. Tarkoitti
kaikkien Europan valtojen yhtymistä liittoon joka pitäisi Europan
mantereen suljettuna Englannin tuotteilta. Yritys meni myttyyn.]
sodat ja armeijain varustamiset tapahtuivat vain valtaan päässeitten
kapitaalin omistajain hyödyksi, vaikka niille koreasti annettiin kansan
hyödyttämisen leima. Terävämmin hänen arvostelunsa sen takia iski
olosuhteisiin joihin oli suuren vallankumouksen kautta päästy. Hän
repäsi pirstoiksi koko sen valheverhon, joka oli todellisuuden eteen
pingotettu ja jonka takana kansa yhä odotti niitä ihanteellisia onnen
oloja mitä sille oli lupailtu ja ennusteltu.
Reposteltuaan rikki kapitalistisen yhteiskunnan ihanteellisuuden,
Fourier ryhtyi luomaan uutta. Mielikuvituksensa koko voimalla hän
antausi tulevaisuuden unelmoihin, rakensi uuden yhteiskunnan
pienimpiäkin yksityiskohtiaan myöten, teoreettisesti nerokkaan,
matemaattisesti tarkan. Mikään ei unohtunut, ja koko maailman
tulevaisuus oli hänellä yhtä varmana, yhtä ehdottomana kuin
puutarhurille on se hedelmä minkä hänen istuttamansa taimi
tulevaisuudessa kantaa. Varmempanakin, sillä Fourier ei tyytynyt
ainoastaan hedelmään, hän määräsi ennakolta puunsa joka haaran, oksan
ja joka lehdenkin.
Fourierin lähtökohtana ei ole omaisuuden epätasaisuus — sen edellyttää
hänen järjestelmänsäkin — eikä yleinen köyhäin kurjuus, kuten
utopisteillä tavallisesti, vaan hän teroittaa pääasiallisesti tuotannon
mahdotonta suuruutta ja siinä vallitsevaa anarkiaa, sekamelskaa, joka
vaikuttaa että koko toivottu ihannemaailma on pirstoiksi särkynyt ja
työn asema tuotannossa on kokonaan väärässä suhteessa. Ei hän liioin
vetoa ihmisten tunteisiin, ei sääliväisyyteen eikä armeliaisuuden
harjoittamiseen. Ihmisen omat aineelliset edut hän vetää esille, vaatii
järjestystä yhteiskunnassa ja tuotannossa sopusointua, ei sentakia
että siveellinen ja jumalallinen oikeus olisi sitä pyytämässä, vaan
siksi että järjestys kaikille ihmisille tuottaa sen mitä nyt ei ole
kellään ja että tämä oikeus on järjestyksen välttämätön seuraus.
Jumala on maailman kaikkeuden luonut sopusointuiseksi, hän opettaa, ja
tämän kaikkeuden eri yksityiskohtien välillä täytyy sentakia vallita
sopusointuinen suhde; elävä ja kuollut (liikkumaton) luonto, ihminen,
Jumala, maailma ja yleensä kaikkeus, universumi, on sopusoinnussa
keskenään. Ja sama on laita ihmisten halujen ja taipumusten, niitäkään
ei ole tukahuttamista varten luotu, vaan päinvastoin vapaata järkevätä
käyttöä varten. Ihmisen intohimot, halut ja taipumukset eivät siis
millään tavoin ole paheina yhteiskunnassa, kun vain yhteiskunnan olot
ovat oikein järjestetyt. Ja yhteiskunnan tulee ensi kädessä taata
jäsenilleen näiden intohimojen, halujen ja taipumusten vapaa tyydytys.
Mitkä sitten ovat ihmisen intohimot?
Tarkasti luokittelee Fourier ne, löytää ihmisestä kaksitoista eri
intohimoa, jotka kolmeen eri osastoon jaettuina lajitellaan seuraavasti
(Brisbane: Social Destiny of Man.):
Viisi tunneintohimoa:
Näkö Kuulo Haju Maku Tunto
Neljä mieltymysintohimoa:
Ystävyys Rakkaus Kunnianhimo Isällisyys
Kolme johtavaa intohimoa:
Kilpailu Vaihtelu Yhdistely
Ensimmäinen intohimojen osasto, jos niitä oikein käytetään, saavat
aikaan ihmiskunnassa hienoutta, taideaistia, terveyttä, iloa ja
elämänhalua. Toinen joukko jälleen jalostaa ihmisten keskinäisiä
suhteita, luo sopusointua, tasapainoa rakentaa. Kolmas intohimojen
osasto, Fourierin itsensä keksimä, on vaikuttavana tekijänä
tuotannossa. Eri tuotantokuntain välinen kilpailu vaikuttaa oikein
käytettynä mitä paraimpain tuotteiden syntymiseen, kiihoittaa
parannuksien toimeenpanemiseen tuotannossa ja on keksimiskyvyn
alituinen vaikutin ja ehtymätön lähde. Vaihtelu jälleen hävittää
yksitoikkoisuuden joka nykyisessä työjärjestyksessä vallitsee ja
tekee työn huvittavaksi, viehättäväksi, sellaiseksi jota kaipaa ja
joka tuottaa tyydytystä. Yhdistelyn intohimo vihdoin täydentää työstä
lähtevän nautinnon. Se merkitsee useammanlaisen halun tyydyttämistä
yhdellä kertaa, esimerkiksi mieluisan toverin seurassa ihanan musiikin
kuulemista ja ehkä vielä taiteen katselemista. Tuotantoon sovitettuna
se on mieluisan työn suorittamista toverien seurassa joihin on
sydämmellään kiintynyt.
Kun näiden intohimojen vapaa tyydytys taataan varmaksi, on tuloksena
"Ryhmien" ja "Sarjojen" muodostuminen. Ryhmä on Brisbanen määritelmän
mukaan "kolmen, seitsemän, kahdeksantoista tai useamman henkilön
yhteys, jotka vapaasti ja omasta tahdostaan ovat liittyneet yhteen
toteuttamaan jotakin tarkoitusta, joko ammatillista tai huvittavaa.
Mutta tarkoin teoreettisesti määritellen me ymmärrämme Ryhmällä joukkoa
joka on liittynyt yhteen maun yhtäläisyyden takia harjoittamaan jotakin
teollisuuden, tieteen tai taiteen haaraa".
Täydelliseen Ryhmään kuuluu vähintäin seitsemän henkilöä, nämä
jälleen muodostavat kolme alaryhmää, kolme henkeä keskustassa, kaksi
kummallakin siivellä. Kunkin Ryhmän kaksi siipeä edustaa kahta
vastakkaista äärimmäisyyttä makujen ja taipumusten suhteen, keskusta
taas on tasapainon ylläpitäjänä näiden äärimmäisyyksien välillä.
Sarja muodostuu eri ryhmistä, joita pitää vähintäin olla viisi, samalla
tavalla kuin Ryhmä yksilöistä. Esimerkiksi Sarja, joka kasvattaa
karjaa, jakaantuu niin moneen Ryhmään kuin sillä on karjalajeja,
ja kukin Ryhmä jälleen jakaantuu niin moneen alaryhmään kuin sen
kalalajissa on vaihtelevaisuuksia.
Lisäksi on vielä huomattava että Sarjoja ja Ryhmiä ei mikään johtaja
eikä päällysmies muodosta, vaan jäsenet vapaasti valiten, eivätkä ne
liioin ole mitään tarkoin rajoitettuja yhteyksiä, vaan itsekullakin
yksilöllä on valta mielensä mukaan vaihtaa Ryhmiä ja Sarjoja.
Ennenkuin tätä yhteiskuntamuotoa voidaan toteuttaa käytännössä,
täytyy vähintäin olla tiedossa noin 2,000 jäsentä liitossa. Tätä
liittoa kutsutaan nimellä Falanksi, ja se on Fourierin järjestelmän
varsinainen yhteiskunta. Pienempiin yksityiskohtiin asti kuvaa Fourier
Falanksin toiminnan. Sen toimintapiiriin kuuluu noin kolmen neliömailin
suuruinen maa-ala ja sen päärakennuksena on Palatsi. Tähän kuuluu
kaksirivinen rakennus, noin 2,200 jalkaa pitkä ja kolmikerroksinen,
ja Sarjain ja Ryhmäin tapaan on siinäkin niinikään keskus ja kaksi
siipeä. Keskustassa harjoitetaan rauhallisia toimia, siellä on ruoka
ja keskusteluhuoneet, kirjasto j.n.e. Toisessa siipirakennuksessa ovat
ääntä pitävät työpajat ja toisessa hotelli kaikkine mukavuuksineen
vieraita varten. Palatsia vastapäätä ovat varastohuoneet ja
säilytysaitat y.m. ja välinen tori on paraadeja ja juhlallisuuksia
varten. Palatsin sisällä kulkee komea käytävä josta portaat johtavat
jokaiseen rakennuksen osaan. Palatsin asukkaat voivat pakkasta, pyryä
tai muuta ulkoilman viheliäisyyttä tuntematta olla tämän käytävän
kautta yhteydessä työpajojen, varastohuoneitten y.m. kanssa.
Palatsin takana ovat puutarhat ja pellot, järjestetyt kauneuden
vaatimusten ja maaperän luonnon mukaan.
Mitään loiseläviä ei Falanksissa ole, ei palvelijoita, ei sotilaita,
ei poliiseja, ei joutilaita. Naisten ei tarvitse alituisesti olla
yksitoikkoisissa taloustoimissa, vaan toimivat eri aloilla jotka
heille erityisesti sopivat. Työ tapahtuu osuustoiminnan perusteella
ja Falanksien rikkaus ja hyvinvointi on sentakia tavaton. Otaksutaan
että Falanksiin kuuluu 400 perhettä. Jos kukin perhe erikseen eläisi,
vaatisi kukin itselleen eri kyökin ja keittoastiat, jokaisen 400
perheen emännän aika kuluisi tarkoin talousaskareissa ja tulokset
kuitenkin olisivat huonot. Falanksissa keittäminen tapahtuu yhdessä
suuressa keittiössä, ja kymmenen taitavata kokkia voi valmistaa
paremman ruuan kunkin perheen maun mukaan. Samoin on kaikissa muissa
toimissa laita; mitä paraimmat koneet ja muut apuneuvot kun ovat
käytettävänä, tulee koko tuotanto olemaan pelkkää keveätä ja hauskaa
ajan vietettä.
Lasten kasvatus on Falanksissa tärkeimmän huolenpidon keskuksena.
Kaikki lapset saavat samallaisen kasvatuksen yhteisissä kouluissa
ja kasvatuslaitoksissa. Ja kun kaikki ihmisen taipumukset ja halut
katsotaan hyödyllisiksi, on opettajain päätehtävänä saada selville
lapsissa nämä taipumukset, kehittää niitä ja johtaa ne oikealle tielle.
Lasten luokittelu alkaa heti syntymisen jälkeen. Rintalapset ovat
jaetut kolmeen luokkaan: rauhalliset eli hyvänluontoiset, levottomat
eli äänekkäät ja hurjat eli hillitsemättömät. Kullekin näille luokille
varataan eri huoneet. Lapsia hoitavat erityiset naiset joille on siihen
taipumusta ja halua, mutta äidit saavat itse imettää lapsensa, jos
haluavat.
Ijän mukaan lapset ovat jaetut seitsemään eri kuntaan ja kunkin kunnan
kasvatus on sovitettu niiden taipumusten mukaan joita lapset eri
ikäkausinaan osottavat. Kolmen vuotiaana jo lapsille annetaan keveitä
ja mielyttäviä tehtäviä ja siten lasten taipumus leikkeihin jo aikaisin
yhdistetään hyötyyn ja herätetään heissä halua teollisuuteen. Ja sitä
mukaa kuin lapset henkisesti ja ruumiillisesti kehittyvät laajennetaan
heidän toimintapiiriänsä. Tässä suhteessa ovat huomattavat pikku lasten
ryhmät, joihin kuuluu 10—12 vuotiaita lapsia ja jotka toimittavat
kaikellaisia likaisia töitä, kuten lian ja lannan korjaamista ja
siivousta j.n.e. Tämä toimi on heille annettu siksi että sen ikäisillä
lapsilla, kuten Fourier selittää, on merkittävä taipumus kaikkea likaa
ja saastaa käsittelemään.
Falanksin jäsenistöstä on seitsemän kahdeksatta osaa maanviljelijöitä
ja teollisuustyön tekijöitä; loput ovat kapitalisteja, tiedemiehiä
ja taiteilijoita. Falanksi nimittäin ei itse asiassa ole puhtaasti
kommunistinen, vaan sen omaisuus on osakeyhtiön, vaikka jokaisella
yhtiön jäsenellä ei tarvitse olla osaketta eikä jokaisen osakkeen
omistajan tarvitse jäsenenä olla. Falanksin tileissä on kullakin
jäsenellä konttonsa ja hänen palkkansa määrää neuvoskunta itsekunkin
kyvyn ja työn luonteen mukaan. Kunkin vuoden lopussa kirjat päätetään
ja voitto jaetaan seuraavasti:
Työlle viisi kahtatoista osaa. Kapitaalille neljä kahtatoista osaa.
Nerolle ja kyvylle kolme kahtatoista osaa.
Tällainen voiton jako ei kuitenkaan synnytä mitään ristiriitaa;
kullakin jäsenellä voi olla yksi tai useampia osia Falanksissa, hän
voi tehdä työtä yhdessä tai useammassa Ryhmässä, kehittää erikoista
taitoa yhdessä tai useammassa teollisuushaarassa ja siten saada osansa
kustakin voiton jakoluokasta. Kapitalisti voi joko tyytyä pelkkään
osinkoon taikka lisäksi tehdä työtä ja köyhä taas ansaitsee enemmän
tai vähemmän aina ahkeruuden ja taidon mukaan. Kullakin on tilaisuus
elää loisteliaasti tai ylellisesti, sillä kumpikin on Falanksissa
edustettuna.
Tällainen on pääkohdissaan Fourierin rakentama ihanneyhteiskunta. Työn
vapaaehtoinen valinta toiminnan vaihtelu tavan takaa, työtoverien
valinta keskinäisen kiintymyksen mukaan, työn jako ja kilpailu eri
Ryhmien ja Sarjojen välillä. — Siinä ne pylväät joille Fourier laski
koko yhteiskunnallisen järjestyksen ja joista itsestään oli onni
ja hyvinvointi seuraava. Niiden yhteydessä vielä oli teollisuus
sellaisenaan saatava ulkopuolisesti niin loistokkaaksi ja komeaksi kuin
mahdollista, ja keinotekoisina houkutuskeinoina hän vielä tärkeinä
pitää kunnianimiä, ritarimerkkiä, virkapukuja j.n.e.
Fourierin luottamus tähän loistavaan mielikuvitusrakennukseen oli
järkähtämätön. Elämänsä loppuun asti hän odotti miljoonamiestä hänelle
rahoja tuomaan joilla toteuttaa aikeet. Hän oli varma siitä että tämä
järjestelmä oli asteettain maailman voittava ja hävittävä nykyisen
anarkian. Kun vain kerran yksi Falanksi oli perustettu, seuraisi toisia
nopeasti, kunnes koko maailma olisi niitä täynnä. Matemaattisella
tarkkuudella laski Fourier Falankseja maailmassa lopulta olevan
ummelleen kaksi miljoonaa. Koko maailma oli muuttuva veljesliitoksi,
jossa sivistys ja kieli oli oleva yhteistä. Konstantinopeli oli tuleva
maailman pääkaupungiksi sekä _omniarkin_, maailman toimeenpanevan
päämiehen, asuinsijaksi. Maailman hallituksessa tulisi paitsi omniarkia
olemaan kolme augustusta, 12 caesarinaa, 48 keisarinnaa, 144 kaliifia,
576 sulttaania j.n.e.
Vielä on Fourierin järjestelmästä mainittava osa joka on rohkeimpia
hänen mielikuvituksensa luomista. Hän selittää että samoinkuin
ihmisellä on kullakin taivaankappaleellakin lapsuuden, kehityksen,
surkastumisen ja kuoleman aikakausi. Taivaan kappaleen keskimääräinen
ikä on 80,000 vuotta. Sen ajan kuluessa ihmissuku kulkee läpi 32
kehitysjakson. Nykyaikana on viides jakso, sivistyksen aikakausi,
menossa. Kahdeksas jakso on oleva yleisen sopusoinnun ja onnen aika.
Tämän jälkeen seuraa maapallolla aikakausi jolloin ilmanala kaikkialla
muuttuu samallaiseksi; pedot häviävät ja uusia ihmisille hyödyllisiä
eläimiä sikiytyy; valtamerien vedet saavat suloisen mehujuoman maun ja
maailma on oleva täydellinen paratiisi.
Koko tämän yksityiskohtaisen järjestelmänsä Fourier piti ehdottomasti
oikeana ja ainoana mahdollisena elämänsä loppuun asti. Kymmeniä
rahapohatoita hän puhutteli, selvitteli heille järjestelmäänsä, mutta
uskostaan hän ei vähääkään järkähtänyt, vaikka toivottu miljoonamies
aina vain pysyi piilossa. Hän oli vakuutettu siitä että oli keksinyt
"yhteiskunnan painovoiman", samoinkuin Newton oli keksinyt fysikaalisen
painovoiman, ja hän piti keksintöänsä aivan yhtä hyvin tieteellisenä
tuloksena kuin Newtonin keksintökin oli. Mutta unelmiensa toteutumista
hän ei nähnyt, sillä vasta hänen kuolemansa jälkeen hänen mietelmänsä
etupäässä Amerikassa saivat alulle liikkeen joka kykeni kokeiluihin
antautumaan.
Fourierin järjestelmä käytännössä.