"Mitäpä tuota hevostasi niin kiusaat?" virkkoi lehtori Lajunen
kyytipojalle puoli välissä kahden peninkulman matkaa, joka oli
laivarannasta Lajusen herrasväen vuokrattuun kesäasuntoon. "Ei meillä
mihinkään kiirettä ole, ehdimme tästä vähemmälläkin perille illan
pitkään."
Poikaa harmitti. Kukapa osaa kaikkein mieltä noutaa, kun toiset käskee,
toiset kieltää. Sen tähden hän vähän nenäkkäästi vastasi:
"Tähänhän minä koko illaksi tielle jään! Pitää minun vielä takaisinkin
ehtiä."
"Niin, niin, aja vain, kun kerran ajamassa olet!" kehoitti rouva
Lajunen. Hänestä näet kesäkuun ensimmäisten päiväin koko terältään
paahtava aurinko alkoi liialta rasitukselta tuntua hänen tuossa
istuessaan Turun kärrien etusijalla miehensä vieressä ja pidellessään
nuorinta lasta sylissään.
Takasijalla istui kaksi vähän suurempaa lasta ja lapsentyttö Miina, ja
sen istuimen alle oli vain tasapainoksi pistetty isohko kori. Se olisi
muuten kyllä sopinut kuormaankin, joka oli jäänyt laivarantaan toisen
kyytimiehen ja kyökkipiian Katrin haltuun, varovasti perille tuotavaksi.
Lehtori Lajunen oli tahtonut rannasta lähtiessä sijoittaa
kyytipoikaansa takapuolelle lasten kanssa ja ajaa itse, mutta siihen
ei poika ollut suostunut. Hän, hevosen haltia, oli tahtonut itse pitää
huolen kyyditsemisestä, ja istahtanut etupuolelle kärrien kulmalle, ja
silloin täytyi pistää tuo kori vielä takapuolelle vastapainoksi.
Siten oli hevoselle tullut jotenkin runsas kuorma. Mutta poika,
vakuutellen: "kyllä se jaksaa!" kuitenkin, ehkä juomarahan toivossa,
yhä pyrki varsinkin alkumatkasta laskemaan ylämäet neliseen ja muuten
täyttä juoksua, milloin hevonen vähänkin yritti astumaan.
Se harmitti lehtori Lajusta hyvin. Jonkun virstan päässä hän ryösti
pojalta piiskan, mutta jäiväthän hänelle vielä ohjasperät, ja kun nekin
joutuivat takavarikkoon, alkoi hän nykiä ja repiä ohjasvarsilla.
Hevonen jo kuitenkin rupesi hengästymään eikä ollut enää millänsäkään
pojan hopusta.
"Tässäkö sitä nyt pitää paahtua koko kesä maantiellä?" valitti rouva
nuhtelevaisesti.
"Älä hätäile, kyllä talvi tasaa!" lohdutteli häntä miehensä.
Hiljakseen ajettiin loppumatkaa, milloin rannikon lähitse, jossa
vedenselkä vilkkui metsän takaa, milloin korkean mäen päälle nousten,
johon näkyi aukea järvi sekä siellä veneitä lepattavin purjein
työläästi eteen päin pyrkimässä, milloin notkelmaan laskeutuen, jossa
niityt heleän vihreinä hohtivat ja lehtipuut kevään tuoretta tuoksua
levittivät. Oli siinä myöskin uhkeita taloja tien varrella, ehkä
joukossa joku huonompikin, ikään kuin tekemässä vastakohtaisuutta
paremmin huomattavaksi.
Jopa läheni taaskin mäkien ylitse ja niittyjen keskitse tie järven
rantaa. Viimeisen tuuheametsäisen mäennyppylän päälle päästyä levisi
matkustajain eteen saarinen järven seljänne niin lähellä, että Lajunen
arvaeli jaksavansa siitä heittää kiven tuonne alas veteen, johon
maantiekin näytti suoraa päätä osuvan.
Mutta mäen alla oli vielä tilaa kahdellekin talonsijalle, joiden
välitse tie loivasti laskeutui rantatörmän päälle, pudottautui siitä
edelleen törmän alle ja kääntyi kiertämään toisen talon peltoja,
jotka ulottuivat hyvän matkan pitkin rantaa samoin kuin toisen talon
viljamaat toisella puolella.
Kumpaisessakin talossa oli, paitsi talonväen omia, kartanoita, erittäin
kaupunkilaisten varalle rakennettu kesäasunto, lasiseinäinen kuisti,
tilava porstua, kolme huonetta ja kyökki, mäen puolella taloista,
vastakkain kahden puolen tiestä, kuitenkin sen verran etempänä, että
oli tilaa puhtaille nurmikko-pihamaille. Itse nämä asunnot, samoin kuin
pihamaiden ripa-aidat ja portit olivat aivan samaa kaavaa, niin että
toista asumusta olisi voitu luulla toisen peilikuvaksi.
Lajusen herrasväen pysähtyessä oikean puoliselle portille koetti
rehtori Streng, joka perheineen oli paria päivää aikaisemmin saapunut
vasemman puoliseen asuntoon, omassa pihassaan ahdistaa rouvansa
kroketti-palloa pois lähitienoilta. Rouva Streng itse unhotti koko
pelin ja riensi ottamaan odotettuja kesäkumppaneja vastaan.
Mieluinen keskeytys se oli rehtorillekin, sillä muuhun urheiluun
hänellä ei ollut vähääkään taipumusta, kuin korttisotaan ja ajamiseen
kyytihevosella, mutta siihenkin ainoastaan silloin, kuin hänen ei
tarvinnut pitää huolta ohjaksista.
Hänkin läksi juhlallisen vitkaan maantielle päin. Erittäin kohteliaasti
kumartaen nosti hän siellä sirosti hattuaan vielä kärreissä istuvalle
rouvalle ja samoin koreasti kumartaen kätteli lehtoria, joka oli
hypähtäen jo aika sitte maahan päässyt ja kätellyt rouva Strengiä
tavallaan kohteliaasti, mutta melkein ihan kumartamatta.
Lehtori nosti kärreistä vanhimmat lapset ja auttoi alas rouvansa, jonka
Miina ensin vapautti nuorimmasta perheen jäsenestä.
Rouva Lajusen tervehdystavassa, kun hän ryhtyi kättelyn puuhaan, oli
jotakin melkein teeskentelemiseltä näyttävää kohteliaisuutta, jota
vastoin rouva Streng suoritti nuo temput paljon yksinkertaisemmin,
suoravaisesti sekä mieleltään että käytökseltään.
Vasemman puolisen portin taa ilmestyi tällä välin kaksi rehtorin lasta,
ja sinne pujahtivat pihaan äsken tulleetkin, nuorin Miina-tytön sylissä.
Kori oli vielä saatava pois kyytipojan kärreistä. Lehtori jo tarttui
siihen käsin reippaasti, kuten hänellä oli tapana.
"Hilja! Hiiilja!" huusi rouva Lajunen vanhinta tytärtänsä.
Lehtori kääntyi katsomaan, mikä oli hätänä. Hilja juoksi äitinsä luo.
"Mene kutsumaan Maria nostamaan pois koria kärreistä!"
"Enkö sitä minä osaisi nostaa?" kysyi lehtori.
"Mitäs ne piiat sitte tekevät? Kylläpä käskisi totuttaa heitä vain
valmiisen luottamaan."