Moaninkalta.
Rusi (t. Ambrósius) _Ryynäinen_ oli syntynyt nuon 1760:en vuuen
tienoilla _Halolan_ kylässä _Moaninkan_ kappelissa _Kuopion_
pitäjässä. Hään oli nuoruutessaan käynyt _Pohjanmoalla_, jossa
hään oppi _puu-sepäksi_, jolla työllä hään elätti henkensäk saakka
kuolemansa asti.
Se tapahtui hänellen, niin kuin muillen älyillen (snillen)
joihen täytyy moallisessa ihmis-joukossa suljeta taivaallisia
aljeita (anlag) että hyö keäntyyvät _surun-lapsiksi_. Niinpä se
kävi myös _Ryynäisen_ kanssa. Ainoasti silloin, kuin viina oli
poisjuohuttanut hänen muistonsa _moallisista murheista_, niin hään
taisi heittee mielensä näillen _henkellisillen huvituksillen_,
kuhun ei muut kehujat yltynyt. Eli hänen täytyi unouttaa _olennonsa
moalla_, tullaksensa osalliseksi siitä isommasta _henkellisestä
ilosta_, joka Runomuksessa on Runojoillen luotu. Mutta "vilja
voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin;" hään joutui
viimeiseksi _Runojasta juomariksi_, ja keänty verkaisillaan yhestä
henkellisestä ja taivaallisesta nautimisesta siihen roakaan
moalliseen nautimukseen, joka teki häntä luontokappaleeksi jälleen.
Sillä jos Runojat jollon-kullon voiteloo kielensä viinan-mehulla,
joka virvoittaa heijän mieli-juohutusta, niin se ei ouk siksi
viina joka teki heitä Runojoiksi; -- se myrkyttää heitä, niin
kuin muitakin Jumalan lapsia, ja soattaa heitä heikkouteen ja
huonouteen. Sanotaan: "viina villin tekööpi, olut tuopi toisen
mielen", ja niinpä se toi _Ryynäisellenkin_. Hään oli paha-kurinen
ja pikainen päissä ollessaan, ja taisi silloin olla kelvotoin ja
levee-suinen. Hään eli _köyhyytessä_ yhellä torpalla _Kermetlahen_
kylässä (sillä hänen tavarat ei ollut tästä moailmasta) mutta
mielensä puolesta hään oli rikas perätin, ja runsaasti lahjoitettu
runollisilla mielen-juohutuksilla. Pioissa ja juominkissa hään
oli aina soapuvilla. Kuin ei kuhtuneet häntä muut, niin hään
tuli omalla käskyllä, aatellen: "koirat kuhtuin tuloovat, hyvät
vieraat kuhtumatak." Harvoin häntä kaivattiin; mutta kuin ei heitä
mielittänyt ykskään lauluillansa ja Runoillansa -- silloin oli
Ryynänen poikessa.
_Ryynäinen_ kuoli v. 1822, ja kannettiin _Moaninkan_ kirkollen, kussa
häntä hauattiin kuin yhtä Koiroo, koska tämä nykyisin virattomaksi
heitetty Kappalainen, nimeltä _Björklund_, ei lukena hautoa hänen
ylitten -- siitä syystä, että hään näinnä viimeisinnä vuosiuna oli
ollut _viinaan mänevä_(?!)
Tässä loppui hänen _moallinen elämä_, kussa hänellä ei ollut paljon
iloa viljelläkseen; mutta _henkellisessä tarkoituksessa_ on hään
ikuistanut nimensä polvinpäiviksi meijän kirjoissamme. Seneistä,
jos ei Pappi tahtona lukea hänellen ne viimeiset sanat, niin ei
se kielläk meitä puhumasta hänen _runollisesta jaloutestaan ja
ansiostaan_. Myö luemme sitävastoin kunniaksemme, että olemme
ensimäiset, jotka moamiehillemme toimitamme muiston tästä
miehestämme; ja sillä ikuistamme hänen nimensä meijän Suomalaiseen
Tarinamukseemme.
Kosk' emme ole käynyt hänen syntymäpaikoillansa, niin emme myös
ouk soaneet tilaisuutta kuulustella ja ylös-kirjutella muita hänen
_virren-tekoja_, joita sanotaan paljon vielä löytyvän _Moaninkassa_.
Nämät kahet Runot, jotka tässä seuraa, ovat ne ainuat, jotka olemme
hänestä käsittäneet, ja jotka saimme jo Upsalassa v. 1824 Herra
Oppivalta _Greg. Aminofilta Venäänsoaresta_, samasta pitämästä.
Meijän on siitten täytynyt kirjoin kautta hankkia parempia
tiiustuksia sekä näistä _Karhulan peijaisista_, joista Runossa
lauletaan, että niistä yksinäisistä _nimistä_, joista siinä monessa
kohin puhutaan: joihen selityksestä meijän tuloo kiitoksella mainita
Koulunkäyttäjätä (Rektorn) Herra Oppiata _A. Wenellia_ Kuopiossa.
Mitä vielä tulisi tästä Ryynäisestä sanottavaksi, niin myö ilman
epäillemätäk asetamme häntä ensimmäiseksi[17] tässä meijän
kootuksessamme _Suomalaisista Peä-Runojoista_, ja annamme hänellen
toveriksi _Konsan Heikin_[18] Pohjanmoalla, josta vastapäin puhutaan.
_Ryynäisen_ runo-taito (skaldeförmåga) ilmoittaiksen erinomattain
_kielen ja mielen sukkeluutessa_. Myö taijamme sanoa hänestä, että se
oli varsin yksi _pilkka-suu_ (Satirikus) ja _irvi-hammas_ (Gyckelmakare)
joka kielellisyyellänsä (Munwighet) ja puheen-suloisuuellansa
nauratti ei ainoasti ne jäykkiämmät miehet, mutta joka
puheliaisuuellansa (Wältalighet) käytti ne murheellisemmatkin aineet
iloksi. Näissä kokeissa osoittaiksen hänessä yksi iso _peän-äly_ ja
_tarkka muisti_, koska hään ilman että niin sanalla ylistää ihtesäk
(nopeemmin hään alentaiksen) käytti yhen asian _i'äksi kunniaksensa_,
joka oli aivottu hänellen häpiäksi, ja teki tätä heillen, jotka oli
sitä aikoineet, _i'äksi häpiäksi_. Että hään mielessään viritti,
ja taijolla sovitti näin pitkän runon, ilman kirjaan panematak,
toistaa hänellä myös olleen ankaran muiston. Myö taitaisimme ehkä
moittia häntä niistä _Ruohtalaisista sanoista_, jotka hään on pistänyt
virteensä, mutta meijän tuloo muistamaan, että moni piti tätä ikään
kuin yheksi kunniaksi, ruumentoo näitä _vieraita sanoja_, ja että se
on aina ollut yksi tapa talonpojissa, nouattoo _herroin syljyksiä_.
Että hään jollon kullon rypeilöö suutansa ruokottomilla sanoilla,
muistuttaa meitä, että hään oli _Talonpoika_; ja ettemme näistä
virheistä närkästy, eikä heitä heitä pois sanoinsa suhteen, toistaa
että olemme kyllä valaistuneita ymmärtämään, ja suuttumattomatak
käsittämään, sen _täyellisen luonnon_ hänen Runomuksessaan, ilman
_sanan karsimatak_.