Käki tuopi suven sanoman,
Peäsky päivän lämpymisen.
_Sananlasku_.
_Otavat_ ovat tuskin nousseet taivahalle, ennenkuin _Väinämöiset_ jo
pilvestä pyrähti.
Koska _Otava_ on jo kaikki valmiiks' painettuna, mutta koska vielä
voaitaan aikoa, ennen kuin kaikki hänen kuvat (plancher) joutuu
painin kanssa kaunistetuiksi (färglagde) niin olemme tahtoneet
soveliaksi, että sillä välillä painuttoo tätä pientä kirjoo, että
sillä ikeän kuin ennustoo hänen tulonsa, ja liesoamaan hänelle tietä
pohjoisillen ilmoillen. Tämä kirja annetaan seneistä kaikillen
_Otavan_ Peällentarjojoillen (Prenumeranter) huokiammalla hinnalla
kuin muillen ostajoillen, kostoksi tästä heijän liian pitkästä
outtamisesta.[1]
* * * * *
Näinnä aikoina on Suomessa yksi merkillinen _muutos_ tapahtunnut
mielellisessä tarkoituksessa. _Suomen kieli_, jota ennen piettiin
halpana ja jaloinpoljettavana, kahotaan jo monelta paremmalla
arvolla, ja pietään (niin kuin sen pitäis) meijän _äitinkieleksemme_.
Ne monet harjoitukset, jotka jo monessa paikoin on tehty, koroittaa
tätä kieltämme _kirjan-kieleksi_, tahi käyttää sitä _kirjallisissa
tarkoituksissa_, toistaa että meissä on syttynyt _yksi rakkaus_,
joka on varsin _luonnollinen_, ja sen suhteen myös luonnostaan
_onnellinen_.
Se on arvattava, että eroitettua Ruohtalaisista, piti ne kahleet
aikoa myöten laukiaman, jotk' ei kiinittänneet eikä yhistänneet
meitä heihin, voan jotka painovat meitä, heijän allesek. Näistä,
oli _kielen_kahleet ne isommat ja vaikiammat, joilla kokivat meitä
kiini-sitoa.
Ei ouk mikään niin luonnotoin kuin poiskieltää yheltä ihmiseltä
hänen _luonnollinen kielensä_, se on että varsin murhata hänen
_mielen-luontoansa_; sillä koska _kielet_ ovat _mielen_ keinot
(organer) niin on yksi heistä niin kallis kuin toinenkin, ja
kumpaisetkin tarpeelliset meijän _mielen-valaistukseksi_.
Tässä tarkoituksessa ovat Ruohtalaiset käyttäneet meitä varsin
luonnottomasti, sillä hyö ovat poistaivuttanneet meijän mielestämme
tämän _lunnollisen_ rakkauen omaan kieleemme, ja peällen-tunkeneet
meille tätä _vierasta_ puhetta, jonka rakastaminen oli meillä
_luonnotoin_, niin kauan kuin se moahankukisti meijän omoo
puhettamme. Kuitenkin heitä ei soatetak tästä varsin syyttää; sillä
jos tarkoitamme niitä aikoja jollon ensin tulimmo heijän alimaisiksi,
niin olimme (heitä vastaan) yksi roaka pakanallinen kansa, kussa
ei valaistus (kirjallisia harjoituksia) ollut soanut niin sioo; se
piti seneistä tuotettaman meillen vieraasta moasta, ja vieraalla
kielellä. Mutta vika on siinä, ettei se ouk siitten heittänyt tätä
vierasta kielen-pukua, ja ottanut meijän emoamme, koska olimme jo
niin paljon mielin-valaistunneet, että tämä ei ainoasti oisi ollut
meille _mahollinen_, mutta myöskin varsin _tarpeellinen_. Voan
sitä vastoin ovat hyö aina harjoittanneet meissä tätä muukalaista
Ruohtalaista kieltä, jota ovat ehkä tehneet tästä vanhasta tavastaan,
tahi luulessaan sillä paremmin sitoavasek meitä heijän ympärillensä.
Mutta yksi _luonnotoin site_ ei kestäk kauan, ja yksi _luonnotoin
rakkaus_ on aina voaran-alainen. Se on uskottava että jos oisimme
vielä kauemminkin viipynyt Ruohtalaisten alla, niin oisi kerrankin
tämä mieli meissä mielistynyt, katkaista näitä kielen-kapaloitamme
ja harjoittoo omoo puhettamme. Sillä luontoa soahaan joksikin
_pois-taivuttoo ja vierastuttoo_; mutta varsin muuttumaan -- sitä
ej soa koskaan; ja _luonnon laki_, on ite se _ensimmäinen_, joka
ajallansa rankaisee näitä hänen rikoittajoitansa. Yksi mehän-elävä,
yksi peto, pietään siteillä ja kahleilla; mutta yksi ihminen,
liioitenkin yksi valaistu (tahi ihmis-kansoa, joka on muka yhtä)
kiinitetään vapaallisella ja vilpittömällä käytettämisellä. Se on
nykyisen-ajan valaistus, jota meijän tuloo kiittee, ett'ei voittajat
eneän tie voitettujansa orjiksensa, tahi alentaa heitä ihmisyytessä
(i menskliheten); mutta että nyt pyytäävät heistä hyviä ihmisiä,
onnellisia alammaisia, ja vapaallaisia kansalaisia (medborgare). Ja
se on tästä syystä; josta ne kansat, joita nyt eroitetaan yheltä
ja yhistetään toisen Hallituksen kanssa, aina ovat soanneet piteä
_Uskomuksensa_ (sin Religion) _Kielensä ja Lakinsa_, jos nämät
ovat muka siinä toimessa, että ovat kunnolliset ja soveltuvaiset
aikoin-soaha heijän totuullista parasta ja onnellisuutta. Tätä,
jota aina tehään yheksi ehoksi rauhan-teoissa, vahvistettiin myös
tässä viimeisessä rauhassa v. 1809, ja se on sillä perustuksella, ja
meijän Valtioin armolla, jolla myö oommo soanneet piteä ei ainoasti
tätä omoo _Uskomustamme ja Lakiamme_, mutta myös tätä _muukalaista
puhettamme_, joka ei ouk omamme, voan joka on meille peällen-tunkettu
muualta, Suomen-kielen hävitökseksi. Se on epäillemätäk, että
hallitus, joka suopi meijän parasta, ei oisi tätä asiata vastaan,
jos luettaisiin vähittäin poisriisua tätä vierasta pukua, ja
näitä vieraita kielen-kahleita, jotka jo kauan ovat ollut meille
vastukseksi oman kielen harjoittamisessamme. Uskottavampi oisi, että
se oisi meillen avuksi tässä tarkoituksessa, jos kerran pyytäisimme
tätä omoo puhettamme kirjakieleksemme. Mutta siihen voaitaan, että
sitä ensin tehään kunnolliseksi ja sovelliaksi tähän tarpeesen.
Se on sen eistä sopiva että ruetaan ensin ylösharjoittamaan tätä
emoa, puhettamme, ennen kuin ruetaan puhumaan hänen käyttämisestään
yhteiseksi kirjoituskieleksemme.
Mutta jos nyt ruettaisimme harjoittamaan tätä Suomen puhettamme kirja
kieleksemme, niin kysytään ehkä mitenkä sitä tehtäneeni, ja mistä
tätä työtä alottaisime? Sanotaan _"peästä pinoa aletaan, hyvä asia
alusta"!_ Mutta missäpä tässä on alku, ja missä tässä peätä tavataan?
Se on meijän kielen _tiustelemisella, tutkimisella_ hänen tapojaan
ja puheenmutkiansa, hänen henkellisen luonnon käsittämisellä, jolla
meijän ensin pitäis aloittoo hänen harjoittamista. Siitten voaitaan
vielä hänen puhtauteksi, _kitkemistä ja kumoon kyntämistä_ kaikkein
niiten vierain sanoin ja sana-tapoin, jotka ovat häneen tartuneet, ja
pahentaneet hänen luontonsa. Viimeksi tarvitaan tätä _henkellistä,
siemenettä_, joka löytyy Tietomuksissa, ja miehiä joka sitä _kylvää_
ja karhii.[2]
Meijän kielen luonto tavataan _peripuhtautessaan_ meijän vanhoissa
Runoissamme, ja muissa kansallisissa puheissamme, kussa heijän
_Runomus_ (Poesi) ja _Salamus_ (Mythologi) ilmoittaiksen, jotka ovat
ne _henkellisimmät sikiät_ kussakin kielessä. Näitä vanhoja Runoja
on vähittäin ruettu ylös-hakeamaan ja julistettamaan, _Ganander,
Porthan, Toppelius_, ja osittain jo myökin oommo koittaneet heitä
soaha painetuiksi, milloin valaistettunna omilla selitöksillämme,
milloin myös ilman selittämätäk. Mutta se on tapahtunnut, niin
kuin usseen tapahtuu, koska haetaan joen takoa vettä, että näitä
_nykyisiämme Runojamme_ on sillä välillä heitettynnä unoukseen.
Meijän kielen _henkitär_ (genius) tavataan ei ainoasti _vanhoissa_
Runoissa, sitä tavataan myös _nykyisenimissä_; sillä oisihan se muutoin
kuollut, ellei se vielä eläisi näissäkin. Yksi aika on kerran tuleva,
jollon tiiustellaan näihen päivien tekoja, ja jollon kysytään:
"minkälainen oli Suomalaisten Runomus alulla yheksäntoista kymmenälle
sa'an luvulla" (19:de seklet)? (Sillä myö elämmö ei ainoasti meijän
ajalla, mutta myös tulevillenkin ajoillen). Eikös se oisi silloin
hyvä, soaha tällaisia kootuksia, tehtynnä juuri tään-ikuisilta?
Tarkoitus tämän kirjan painamisella, on sen eistä ollut, ensin että
osottoo _millä teloilla meijän Runomus seisoo näinnä päivinnä_, ja
minkälainen hänen on luonto, jos häntä verrataan vanhoin aikoin. Tämä
on tarpeellinen tietää, ei ainoasti _tulevillen_ ajoillen, mutta
erinomattain näillen _nykyisillen_, jotta meillä oisi esimerkkiä sekä
_vanhoilta että nuoremmiltakin_ kielen-käyttäjöiltä, mitenkä meijän
pitännöön harjoittoo puhettamme ja runomustamme. Moni ehkä luuloo,
että jokainen meistä tuntoo kyllä tään-aikuista puhetta ja runomusta,
jota tarjoitetaan meillen sekä suullisesti että kirjallisesti.
Ei ikään! Tätä ei ouk ykskään vielä oikeen käsittänyt. Tätä
toistetaan tämän aikuisilta kirjuttajoilta ja laulun-laittajoilta,
heijän omilla teoilla ja lauluillansa. Sillä meijän Runomus elää
niissä pohjoisimmissa moakunnissa kansan suussa, ei nissä tyhmissä
veisuissa, joita vuosittain painetaan ja levitetään ympärin moatamme,
ja jotka multaavat ja murhaavat sekä kielemme että juohutuksemme
(Fantasi, Diktkonst). Ne eivät ouk _Suomalaisia_, muuten kuin
nimekseen, sillä heissä osoittaiksen yksi muukalainen Runomus puettu
Suomalaisilla sanoilla, mutt' ei käytetty Suomalaisella kielellä.
Hyö ovat sen eistä pian kaikki, sekä kielen että mielensä puolesta,
_ulko-puolella_ kaiken Suomalaisen Runomuksen.[3]
Myö olemme tähän asti ollut aivan _kiittämättömiä_ niitä miehiä
vastaan, jotka ovat harjoittanneet henkissä pittee tätä meijän vanhoo
Runomustamme. Myö ei ouk ainoasti unouttaneet heitä, niin kuin tapa
on hyväntekiöimme vastaan, mutta olemme eesmänneinä aikoina monestin
heitä vainoonneet ja ahistanneet; ja aina kahtoneet heijän puolella,
jotka vieraalla puvulla ovat meitä villittänneet ja jouksuttelleet.
Meijän tarkoitus on seneistä toiseksi, että Moamiehillemme _ilmoittoo
meijän nykyisiä kunnollisempia Runo-niekkojamme_, että sillä, koko
kansan kuulla, osottaisimme heillen kunniatamme, ja kehoittaisimme
muita astuamaan heijän askelillen. Myö olemme tehneet tätä että
yhellä puolella sekä käsittäisimme tätä meijän perullista (genuina)
Suomalaista Runomustamme, että kostelisimme hänen valvojoitansa ja
harjoittajoitansa, kuin että toisellakin puolella poispainettaisimme
kansan mielestä niitä joutavia paha-päiväisiä remputoksia, jotka
kuohuu meijän kirja-pajoistamme, ja jotka toistaa miten paljo meijän
mielemme on jo poisvaipunut ja moahan-painunut siitä suloisesta
Runomuksesta, joka on meijän kielen omainen.
Tässä ensimäisessä Osassammo olemme koettaneet että
toimittoo _Savolaissia Runoja sekä Savon pohjoisemmasta että
eteleisemmestä peästä_. Jos tämä kirja mänestyis, niin meijän
aivotus oisi että aikoakin myöten painuttoo ei ainoasti muita Osia,
mutta myös että erittäin toimittoo _Pohjolaisten, Karjalaisten,
Aunuksellaisten, Hämäläisten, Uuenmoalaisten ja Turkulaisten_
runomuksia; että sillä selvemmin näkisimme minkälainen Runomus-taito
on kussakin moakunnassa. Se on arvattava, että Runomus on aina _yksi
ja yhölläinen_[4] ja että eroitus on ainoastaan kielessä eli puheen
murressa, tahi juohtumuksessa ja hänen toimitus-tavoissaan. Kuitenkin
tavataan kussakin kansassa eli moassa erinnäisiä juohtumuksia, ellei
_eri-luontoisia_, ja se on tämä _erinnäisyys_, joka teköö heitä
ikäänkuin _eri-luontoisiksikin_.[5]
Voan ennen kuin myö näistä lähemme laveammasti puhumaan, niin tahomme
ensin tästä osastamme tehä joitakuita muistutuksia, ja nimittää niitä
tarpellisimpiä tarkoittamuksiamme.
Se ensimäinen, joka kohtaa meitä, on yksi varsin merkillinen asia,
jota löyämme, koska vertoomme näitä nykyisiä Runojamme niihin
vanhoin. Nimittäin, eitä hyö _runollisessa tarkoituksessa_ (i
Poetiskt hänseende) kielensä puolesta ovat aivan _samallaiset_ kuin
ne kaikkiin vanhimmat, joita tunnetaan. Eli toisilla sanoilla: myö
löyämme e.m. että tämän _Ryynäisen_ ja poika-_Huuhtisen_ Runot ovat
verrattavinna meijän peä-Runojamme vanhan _Väinämöisen_ virsi-tekohin
-- jos puhutaan muka _Runon-laitoksesta_ (versbyggnad) ja
_kielen_-käyttämisestä. Nyt on kieli ainoasti yksi piiros (en form)
jolla meijän ajatuksemme toimitetaan; ja Runon-laita on piiros meijän
runomuksellemme. Myö neämme seneistä että ne vanhat piirokset
runoissamme ovat vielä tänä päivänäkin varsin ne samat kuin olivat
tiesi jo minä aikoina; niin että on varsin mahotoin meille, sekä
kielen puolesta että runolaitoksestaan, eroittoo niitä vanhimpia
näistä nuoremmista. Tämä on varsin luonnollinen asia, sillä ikeän
kuin meijän kielemme on vielä tänä päivänäkin samalla kannallansa,
kuin oli 600 oastaikoa siitten, niin on myös meijän Runomus
samalla laitoksella. Eli meijän kielemme ja meijän runomuksemme
ovat seisoneet varsin yhellä paikalla lähes 1000 oastaikoa, ellei
enemmin. Mistä se tuloo, ellei siitä että Suomalaiset Runojot
ovat toinen toisesek perästä työskentelleet niissä vanhoissa
piiroksissa, ilman että heitä levittee tahi muuteskentella; hyö ovat
heissä askaroittanneet, ikeän kuin meijän kirjantoimittajat, joita
vielä tavataan samassa tavattomuutessaan, kuin olivat koska ensin
rupeisivat tätä kieltämme kirjuttamaan. Sitä vastoin jos kahomme
toisten kansoin kieliä, miten paljon eivätkös ou muuttuneet muutaman
sa'an vuuen peästä. Jos luetaan e.m. Ruotin kieltä, vuotesta 1200,
1400, 1600, ja 1800, niin se aina kahensaan vuuen peästä eroittaiksen
jo niin paljon, että hyvin tunnetaan minkä aikuiseksi se on luettava.
Jos otetaan pitempätä aikoo, niin eroitus on aina suurempi, niin
että tuskin tunnetaan samaksi kieleksi. Niin e.m. jos verroitaan
sitä vanhoo Messo-Göthin kieltä tähän nykyiseen Ruohtalaisten, eli
niihen vanhoin Ruomalaisten tähän nykyisten Italialaisten, niin eivät
eneän toinen toisiansa ymmärtäisik. Sitävastoin niin Suomen kieli
(niin kauaksi kuin käyp tutkiminen) on muuttumatoin. Sekä hänen oma
luontonsa, että hänen erikummainen rakennus (jolla se rajattaiksen
kaikista muista kielistä) toistaa tätä hänen peri-vanhuuttansa.
Samalla tavalla osottaa meijän runot, sillä omalla luonnollansa
(jolla heitä eroitetaan kaikkein muihen kansoin runomuksesta) että
ovat varsin vanhan aikuisia.[6] Niinikkään myös meijän runon- ja
paimenen-soitot, jotka erimukaisuuellansa (joilla heitä luovutetaan
kaikesta nykyisestä soittamuksesta) muistuttaa meitä, etteivät ouk
meijän aikuisia.[7]
Jos nyt tutkitaan _kielen-harjoittamusta_, niin se on kielen kanssa
niin kuin moan kanssa, joka harjoittamattomuutessaan kasvattaa näitä
synkiä mehtiä, näitä kauniita notkelmoita ja noroja, näitä sakkeita
saloja ja jylhäkköitä, kussa nähään koreita koivuja ja lehto-puita,
eli isoja honkia ja masto-puita, jotka kauneuellansa meitä mielyttää,
ja hirvittää jalouellansa; mutta kussa myös löytyy karkeita paikkoja,
monta kivi-louhua ja suo-silmee. Ja joita kaikkia ei millään
konstilla soaha syntymään. Tämä mehtä, joka vuosittain kasvaa, ja
vuosittain katoaa, se muuttuu kyllä puuksi, mutta yhölläinen se on
luonnostaan, sillä se kasvattaa aina näitä nuoria vesoja niihin
vanhoin piiroksiin. Sitä-vastoin, jos tätä moata harjoitetaan, ja
konstilla korjataan, miten paljon eikös se muuttuk? Näitä ikuisia
mehtiä lasketaan kirvellä moahan, ja heijän siassa nähään karsittuja
puita, joihen välissä kasvatetaan monellaisia kirjavia vilja-maita,
jotka vuosittain käytetään milloin Ruiksi tahi Otraksi, milloin
Kauroiksi tahi Vehniksi, milloin Pavuiksi, Herneiksi, Koaliksi,
Nauriiksi, Potatiksi, Tattariksi, Omenoiksi ja Viina puiksi, sanalla
-- kaikeks mitä konstilla soahaan kasvattaneeksi; mutta jotk' eivät
kuitenkaan annak meille sen suosion ja luonnollisen huvituksen, kuin
nämät mieluisat mehet, kussa vietellimme nuoruuen aikojamme. Nyt
oisi vaikea ehkä sanoa, mitä heistä on parempi, nämät lehvakkaat
lehto-moat, vai nämät avonnaiset pelto-moat. Kieliin kanssa on
asian-laita samallainen: vanhuuessaan ja omassa mieli-vallassaan ovat
synkät ja mieluisat, jos kohta karkeetkin; mutta harjoitettunna (eli
yhellä puolella vesoittunna ja karsittunna; toisella, kynnettynnä
ja kylvettynnä) ovat sopivat käsittämään viisauten hetelmiä ja
oppimuksen omenoita. Se on seneistä työläs sanoa, jos se on meille
_voitoksi tahi vahinkoksi_, että kielemme on näin kauan seisonna
harjoittamatoin. Meijän luullo oisi, ett'ei meillä ouk syytä katoa
yhtä, eikä toisesta ilotella; mutta tyytyä siihen kussa tilassa
häntä nyt tavataan. Jos ainoastaan kahotaan _huvittamisen puolesta_
(eli mitä _kieleen tuloo_) niin se on tässä harjoittomattomassa
tilassaan suloisempi, mieluisampi ja jalompi, luonnostaan; mutta jos
tarkoitetaan _hyövyttämisen puolesta_ (eli mitä _meijän tuloo_) niin
se hyövyttää meitä enemmin harjoitettuaan. Ja koska kielet, ikeän
kuin moat, arvataan sitä myöten kuin hyö meitä hyövyttää, niin se on
ainoasti _harjoitettunna_ kuin se on meillen _otollinen_.
Koska meijän Runon-piirokset ei eroitak niitä vanhoja Runoja
näistä nuorista, niin mikä siitten heitä eroittaa, ellei piiros?
Se on heijän sisällinen luontonsa, heijän aineensa. Hyö ovat kyllä
ulkopuoleltaan yhölläiset, mutta sisältään varsin erillaiset. Koska
kunkin ajan runomus aina toimittaa sen ajan mieli-juohutosta, ja
osottaa kansan henkellistä mielenluontoa, niin taijamme näistä
runoin sisällisestä olosta joten-kuten käsittää Suomen kansan
mielen-luontoa erinnäisinnä aikoinna. Myö havaimme että meijän
vanhimmissa runoissamme aina puhutaan ja lauletaan semmoisia
asioita, jotka olivat luonnostaan henkellisimpiä ja jalompia
kuin nykyisin; niin kuin e.m._ Moailman luomisesta, tulen
syntymisestä, kanteleen suloisuutesta, rauan rakentamisesta_,
ja muita semmoisia, joita tahtovat käsittää ymmärryksellänsä,
ja selittää runomuksellansa; ja jotta tällä runollisella ja
sala-luonnollisella puvullansa mielyttivät koko kansan. Eli myö
löyämme, että heijän runomus silloin sulki sisällänsä kaikken
heijän moallisen että henkellisen viisauen (ja niin se on ollut
muissakin kansoissa, vanhoina aikoina). Silloin oli Runomus Suomessa
korkeimmallansa. Mutta koska siitten, valaistuksen levittämisellä,
kaikki nämät tieton- ja viisauen-aineet riisutettiin pois tästä
heijän runollisesta ja salallisesta (mytiska) puvusta,[8] ja
selkiemmästi toimitettiin ite Tietomuksilta, niin ei jeänyt meillen
muuta jälellä, kuin piiros tahi puku tästä vanhasta runomuksestamme.
Mutta koska yksi piiros on ajateltamatoin (otänkbart) ilman
jotaik ainetta (jota se piirittää) niin tehtiin aineeksi näitä
pieniä joka-päivällisiä asioita ja tapauksia, jotka kohtaavat
meitä tään-aikuisessa elämisessämme. Sillä tavalla vaikeni meijän
runomus, arvossansa, halvemmaksi henkellisyytessään, vaikka ne
vanhat kielen- ja runon-piirokset jäivät seisallaan. Yksi tällainen
yhteinen ja kansallinen runomus käsitettiin kaikilla, ja valaisi
koko kansakunnan; sitävastoin niin ne kirjalliset tietomukset
harjoitetaan nyt ainoasti muutamilta yksinäisiltä; eli tieto
ja ymmärrys (mitkä oli heillä) tavattiin muinon mielessämme ja
peässämme, nyt heitä tavataan ainoasti kirjoissamme. Mutta jos
pitäävät meitä onnistoo ja hyövyttää, niin heijän pitäis toas
kirjoista painumaan meijän mieleemme, ja se on tähän kirjalliseen ja
mielelliseen harjoittamiseen, johon meijän aikuinen mieli-valaistus
tarkoittaa. Se on seneistä arvattava, että se yhteinen kansa oli
muinon iteän kuin enemmin tarkoitettu ja karaistettu henkellisyyteen
runomisellansa; ja että se nykyinen kansa tyhjillä ja joutavilla
mieli-kuvituksillaan, ja ruokottomilla runoillansa, soastuttaa
ihtesek, vielä enemmin, moallisuuteen. Mutta Runomisessa on aina
kuitenkin, moallisissakin asioissa, yksi henkellinen luonto, kussa
se osoittaiksen omassa olennossaan. Ja jos se ei eneän valaisoo
meitä ja johtattaa meitä henkellisyyteen ja ymmärrykseen, niin se
nyt _nuhleloo_ meitä, ja _nauraa_ meijän tyhmyytestämme, että sillä
johtattaa meissä ymmärrystä. Tarkoitus on aina samallainen; ennen se
oli meijän _opettajanna_, nyt se on meijän _kurittajanna_.
Jos tutkimme meijän nykyisiä runojamme (nimittäin niitä kunnollisia)
niin havaimme että heissä aina _nauretaan_ ihmisen _tyhmyytestä_
ja _hulluutesta_. Hyö ovat kaikki tehtynnä ikään kuin _nauruksi ja
pilkaksi_ meijän mielettömästä käytöksestämme, että sillä varoittoo
muita niistä villityksistä, jotka seuraa tätä moallista elämätä.[9]
Jos seneistä yksi kuuluisa Runo-seppä (joka aina on verrattava
_kansan-valaistajana_, sillä seseisoo aina älyllään muita _eillempänä_)
teköö pilkkoo yhestä _kelvottomasta moahan-laskiaisesta_, yhestä
_tyhmästä emännästä_, yhestä _luonnottomasta luontokappalen
roattelemisesta_, yhestä _luattomasta omistamisesta toisen
tavarasta_, yhestä _irtonaisesta elämästä_, ja muista semmoisista
hävittömästä tahi kelvottomasta elämän-laitoksesta, niin ei
meijän siitä pie pahastua, eikä lakihin männä, eikä sakoillen
panna. Sillä tarkoitus on hyvä, se on yksi henkellinen rankastus
mielen-oatoksellemme (inför Opinionen), joka vaikuttaa ehkä paljon
enemmän kuin _vitat, rahan-sakko, ja sala-rippi_. Mutta niinpä se
on kuitenkin käynyt; ne vanhat viisauen-runot haettiin ja hävitettiin
ensin _poavilaisilta_ pappiloilta, koskei heissä luettu _Ristuksesta_
eikä _Moariasta_ (josta heitä syytettiin _pakanallisuutesta_) ja
sitten _nykyisimmiltäkin uskon-palvelioilta_, koska heissä kuultiin
tätä nimee (joka teki heitä haisuviksi _poavilaisuutesta_). Niin kuin
papillinen valta ahisti vanhoja Runoja, niin on laillinenkin oikeus
puolestansa asettanut rankaistusta näillen _nuorillen_. Se oli ennen
tapa meissä kulettoo Runo-niekkoja lakihin, ja ainoasti tämä tapa,
että heitä sillä hätäyttää, toistaa jo että olivat uhkauksen alla; ja
että heitä ennen-aikana paljon Suomessa tavattiin.
Myö neämmö tästä, mikä hyötytys meillä oisi näihen runoin
kootuksella, meijän Runomuksemme harjoittamiseksi. Nimittäin
että nämät nykyisetkin runot osottaa kunnollisia esimerkkiä sekä
_runonlaitoksistaan_ että kielen-käytöksistään; ja että _aineensakin_
puolesta hyö, niin hyvin kuin nuo vanhatkin, tarkoittaa meijän
_hyötymistä_ yhellä puolella, ja _huvittamista_ toistella, ellei
henkellisissä, niin moallisissa asioissa.
Se toinen hoksaus (obserwation) jota näihen runoin tulkitessa
osoittaitsen meillen, ja joka on pian yhtä merkillinen, on ainoasti
yksi seuraus (följd) tästä _yhteisestä kansallisesta Runomuksesta_,
eli tästä _luonnollisesta_, ikeän kuin kansassa syntynystä, voan
ei konstilla kasvatetusta, _runomisesta_. Myö löyämme, että vaikka
tässä on 12:tä erinnäistä Runojata, niin heijän runot ovat kaikki
niin _yhöllaiset_, ja niin _yhen-luontoiset_, että se on mahotoin
eroittaa heitä, ilman nimittämätäk. Eli siinä yhessä virren-sepässä
ei ouk mitään erinomaista, joka eroittais hänen runot toisista; tahi
tekisi heitä jossa-kussa mainihtavammiksi, eli eri-luontoisemmiksi.
Myö olemme jo ennen toistaneet, että meijän Runomus on ollut
ytsitapainen pitkin aikoo, ja nyt nähään, (joka silloin jäi meiltä
muistuttamatak) että se on myös yksimukainen _poikki aikoo_. Tämä
seuraa kaikki siitä, että meissä kyllä _harjoitetaan_ runomusta,
voan ej _ylös-harjoitetaan_. Se kasvaa ikeän kuin meijän kielemme
luonnollisessa vapautessan ja omassa mieli-vallassaan, sill' on
sentähen myös harjoittamattomiin luonto, nimittäin että olla
_yksi-karvainen_; mutta myöskin _kaunis-karvainen_. Niin kuin e.m.
kaikki elävät, kesyttämättömyytessään (i sitt wilda tillstånd) eli
luonnollisessa vallollisuutessaan, ovat _yhölläiset, vallattomat
ja voimalliset_; mutta kesytetyssä olemmisessaan, tuloovat
_monenkarvaiseksi, siistiksi ja heikommaksi_, niin on myös kielen
ja runomisenkin kanssa.
Yks kolmaas asia seuraa seneistä vielä tästä heijän
harjoittamattomuutestaan, nimittäin että ovat paikka-paikoin melkeen
roakoja, tahi että heissä tavataan karkeita ruokottomia sanoja, jotka
meijän mielestämme ovat sopimattomat, valaistetun kansan kuulla.
Että heittee heitä varsin pois, oisi että hävittää näihen tapaa ja
runon-luontoa, ja että varsin toimittoo heitä, oisi että ryettää
meijän suutamme. Myö olemme seneistä käyneet ikään kuin keskellen
heijän välillen. Heitä kuullaan vähän kussakin kansan seätyssä,
ja tavataan sekä vanhoissa että nykyisissä kirjoissa, ja luetaan
liiaksikin meijän henkellisessä Roamatussa, kussa ei semmoisia
oisi luultu löytyvän. Hyö toistaavat enemmin tapoin puhtautta ja
siveyttä, kuin tapoin pahenemusta (förskämda seder) sillä niin kauan
kuin esi-ihmiset pysyivät pyhytessään, niin eivät kainustelleet
alastomuuttansa, vasta kuin olivat toinen toisesek pilanneet, silloin
tästä häpäisivät.
Yksi neljääs seuraus tästä harjoittamattomuutesta meijän kielessämme,
on että siihen on sisään tuotettu niin monta muukalaista sanoo,
enemmitten _Ruotin ja Venäjän_ kielistä, jota meijän pitäis
välttee, erinomattain kuin meillä löytyy omia, joill' on sama
merkitys. Minä olen tässä monessa kohin heitä väijynyt; mutta olen
myös antana heitä monessa paikoin olla joukossa, kussa hyö ikeän
kuin naurattaa meitä tavattomuutellansa ja outouuellansa. Vaikka
minun aivotus on ollut, ettei niin sanalla muuttoo näitä Runoja,
voan painuttoo heitä varsin niin kuin ovat mullen laulettunna,
niin löyän kuitenkin, että se on mahotoin heitä toimittoo varsin
ilman oikaisematak, sillä ajatus toisinaan voatii, että ne
erinnäiset juotteet nioitetaan ja liitetään toinentoisesek kanssa
yhteen, paremmin kuin tehän laulatessa ja suu-sanoilla. Voan minä
olen toisella puolella kavahtanut tehä tätä muuten kuin juuri
tarpeellisimmissa paikoissa, ja silloinkin niin vähä kuin mahollinen,
niin että moni ehkä moittii minun tehneen tätä kovin vähän.
Mitä nyt vielä tulisi näistä sanottavaksi, niin tahon muistuttoo
teitä, ettei nämät ouk meijän kauneimpia, eikä meijän kansallisimpia,
Runojamme. Hyö ovat varsin meijän _nykyisiä jokapäiväisiä loilutoksia_,
niin kuin nähään heijän aineista. Heitä lauletaan tänä pänä, ja
huomena heitä jo unoutetaan uusiin virsiin. Meijän aivotus on ollut,
ei että tuottaa mitä meijän kielessämme oisi kaunihinta, eikä mikä on
suloisin Runomuksestamme; mutta että toimittoo meijän _tään-aikuista
runomusta_, ei sellaista kuin se osoittaiksen painettuissa veisuissa
(josta on jo sanottu, että ovat ulkopuolella meijän runomustamme)
mutta sellaista kuin sitä tavataan meijän joka-päivällisessä
käyttämisessä, runollisessa elämässämme. Myö jaettaisimme muuten
meijän runollisia tekojamme vissiin peä-loatuin; nimittäin 1) ne
_Pakanalliset_ (kaikkiin vanhimmat), jotka ovat vanhat kansalliset
Runot, jotka muinon _laulettiin_, ja jotka usseemmittain toimittaavat
puhtaita _Salamuksia, tahi luonnollista ihmis-viisautta_. 2) ne
_Poavillaiset_, joka nyt ovat vanhimmat, ja joita _luetaan_: ja jotka
ussemmittain toimittaa loihteita ja muita semmoisia _taikaus-sanoja_,
kussa tavataan yhtä _luonnotointa ihmis-viisautta_; eli kussa se
luonnollinen ymmärrys on tullut villitetyksi yhestä luonnottomasta
(henkellisestä) uskomisesta. 3) Ne _nuoremmat kansalliset Runot_, jotka
lauletaan ympäri moatamma, ilman että tunnetak heijän perustusta,
eli heijän tekiätänsä. Heissä toimitetaan usseen _tarinallisia_
(historiska) _aineita_. 4) Ne _kaikkiin nuorimmat_, synnytettynnä
viimeisellä vuos-saalla, eli vuos-luvulla (olkoon yhtä), josta
muutamat ovat painon kautta, tahi muuten laulamuksensa puolesta,
tulleet levitetyiksi ympäri moata; voan muutamat toas syntyyvät ja
kuoloovat koti-kylissänsä, kosk eivät heillä tarkoitetak mitään
mainioisuutta, ainoasti kotonaisia _joka-päivällisiä asioita_. Se
on näistä viimeisistä, joista tässä nyt tarjoiletaan teillen yhtä
kokousta, ottakaatte sitä vastaan -- ei kuin mikään lahja meijän
Suomalaisesta runomuksestamme; mutta kuin yksi laitos meijän
koti-lauluistamme.[10] Hyö ovat aineensa puolesta pienimmästä
arvosta mutta kielensä puolesta, suuremmasta.
Mitä muuten tulisi sanottavaksi meijän _kirjakielestämme_, niin
oommo jo siitä jutelleet Otavassamme, johon osotetaan lukioitamme;
ja muistutamme ainoasti, että olemme tässä niinkuin muulloinkin
nouattanut _Savon-puhetta_,[11] ja ottanut tavaksemme, että aina
painuttoo näitä kansallisia Runojamme sillä puheen-murrella, kuin
ovat tehtynnä, tahi tulleet meillen lauletuiksi.
Se näyttää monesta ehkä joutavallen, että olen nimittänyt milloin,
ja keltä, minä olen heitä soanut; mutta se olkoon sanottu heijän
valaistukseksi, jos tarvis oisi heistä tarkemmin tiiustella,
ja kunniaksi heillen, jotka ovat mullen näitä lukenneet; sillä
minä olen aina luenut sitä kunniaksi -- ei että tulla kirjoissa
nimitetyksi -- mutta että tulla mainituksi harjoituksistaan
kansalliseen ja tietolliseen johtatukseen.
Viimeiseksi tahomme myös jotaik sanoa tämän kirjan nimittämisestä. Koska
meillä jo on _Otavat_ taivaallamme, niin olkaan myös _Väinämöisetkin_.
Väinämöisiksi huhutaan Norjan Suomalaisissa (i Norrska Finskogarna) sitä
tähtee, jota myö nimitämme _Väinämöisen-virsuksi tahi Venäjän-virsuksi_,
eli niin kuin sitä myös muualla kuhutaan, _Seulajaiset, Seulajainen ja
Rian-seulat_, joka kulkoo Otavan eillen, jo matkan peässä, ja kussa
löytyy monta pientä selittämätöintä tähti-kipunata, josta sitä myös
_Rysmäksi t. Rysmä-täheksi_ mainitaan. Ja koska Väinämöinen oli meijän
Peä-Runojamme, niin olkaan nyt nämät pienet Väinämöiset hänen palveliat
ja kielen-noutajat!
Kirjutettu Tukhulmissa, Joulu-kuun 7:nä päivänä vuonna 1828.
_C. A. Gottlund_.