Arvaa sen, ett'en minä vitkastellut hetkeäkään, täyttäessäni
armollisen herran suosiollista käskyä. Panin noutamaan väkevän
palvelijani. Hän tuli, pitkä hamppuköysi mukanaan. Yhdessä lähdettiin
sitten padishahin aarreaittaan, ja kun sieltä takaisin tultiin,
niin eipä sinne todellakaan paljoa jäljelle jäänyt. Riensin sitten
saaliineni tuota pikaa satamaan, palkkasin suurimman aluksen ja
nostatin heti kohta ankkurin, saadakseni aarteeni turvalliseen
kätköön, ennenkuin mitään kolttosia väliin tulisi.
Pelkäsin pahaa, ja pahoin kävikin. Rahanvartija jätti aarreaitan oven
perässään auki -- turhapa olisi ollut sitä enää lukkoon pannakaan
-- ja juoksi kuin henkensä edestä padishahin luokse ilmoittamaan,
kuinka ylenpalttisella tavalla minä olin käyttänyt hyödykseni hänen
majesteetinsa auliutta. Padishah oli kuin pilvistä pudonnut ja katui
nyt ennen-aikaista päätöstään. Hän käski suur-amiraalinsa lähteä koko
laivastolla ajamaan minua takaa ja teroittamaan minulle mieleen,
ett'eihän se veto sillä tapaa ollut käsitettävä. Olin ennättänyt
vain pari peninkulmaa edelle, kun näin koko Turkin laivaston tulevan
täysissä purjeissa perässäni. Silloin minun pää parkani, joka luuli
istuvansa jo hyvinkin lujasti sijoillaan, alkoi huojua enemmän kuin
koskaan ennen. Mutta enpä muistanutkaan puhaltajaani.
-- Olkaa rauhassa, eksellensi, -- sanoi hän.
Hän asettui aluksen perään, toinen sierain Turkin laivastoa, toinen
meidän purjeita kohti ja alkoi puhaltaa niin valtavan väkevästi, että
sotalaivoilta purjeet repesi ja köydet katkesi ja mastot taittui, ja
koko laivasto ajautui vähissä hengin takaisin satamaan. Meidän alus
sitä vastoin pääsi moniaan tunnin perästä Italian rannalle.
Eipä minun iloani kumminkaan pitkälle piisannut. Sanottakoon mitä
hyvänsä, mutta kerjäläisiä on Italiassa yhä edelleenkin niin
tavattoman paljo ja polisi niin kunnotonta, että minulta meni suurin
osa rikkauksiani pelkkiin almuihin. Ja lopunkin veivät minulta
maantienrosvot matkallani Roomaan.