Palausmatka sujui varsin hyvin puoli kolmatta päivää, mutta
kolmannen ehtoopuolella rupesi Niili tulvimaan tavattoman nopeasti.
Neljäntenä päivänä olivat rannat molemmin puolin veden vallassa
useamman peninkulman alalta. Viidentenä päivänä auringon laskun
aikana takertui pursi johonkin, jota luulin kaislistoksi. Mutta
aamulla, päivän noustessa, huomasinkin, että ylt'ympärillä kasvaa
mandelipuita, täynnään kypsiä ja mitä houkuttelevimpia hedelmiä.
Luotiminen osoitti kuusikymmentä jalkaa vettä, mutta eteenpäin
ei päästy eikä takaisinkaan. Kello kahdeksan tai yhdeksän --
mikäli auringosta osasi päättää -- nousi äkkiä ankara tuuli. Pursi
kallistui, täyttyi vedellä ja upposi melkein silmänräpäyksessä.
Kaikeksi onneksi ei yhtään ihmistä hukkunut, -- meitä oli kahdeksan
aika-ihmistä ja kaksi lasta. Me pysyttelimme puitten oksilla, jotka
kyllä kestivät meidät, vaikk'eivät voineet purtta kannattaa. Tässä
tilassa oltiin kolme päivää, eläen pelkistä mandeleista. Ja niitähän
riitti tarpeeksi. Kolmenkolmatta päivän kuluttua alkoi vesi laskea
yhtä nopeasti kuin oli noussutkin, ja kuudentenakolmatta päivänä
kävelimme taas kuivin jaloin maalla. Ensimmäinen esine, minkä
näimme, oli meidän purtemme. Se oli parinsadan kyynärän päässä siitä
kohdasta, johon se oli hukkunut.
Kuivattiin sitten kapineet ja kampsut auringonpaisteessa, otettiin
purresta, mikä tarpeelliseksi nähtiin, ja lähdettiin matkalle.
Tarkkain laskujen mukaan olimme oikealta reitiltä syrjäytyneet
ainakin viisikymmentä peninkulmaa. Seitsemän päivän perästä
ehdittiin jälleen Niilin virtaan, joka oli palannut uomaansa,
ja siellä kerroimme seikkailumme eräälle beille. Hän osoitti
meille mitä auliinta vieraanvaraisuutta ja antoi oman purtensa
meidän käytettäväksemme. Kuusi päivämatkaa kuljettua, saavuttiin
vihdoin Aleksandriaan, jossa astuttiin laivaan ja purjehdittiin
Konstantinopoliin. Padishah otti minut vastaan erinomaisilla
kunnianosoituksilla, näytteli minulle muhkeat linnansa ja
aarreaittansa ja antoi minulle kallis-arvoisia lahjoja.