Matkalla Amerikkaan ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Vasta
silloin, kuin olimme noin kolmesataa peninkulmaa St. Lorenzo virran
suusta, tapahtuivat ensimmäiset kolttoset. Laiva tärähti tavattoman
ankarasti johonkin, jota luulimme kivisärkäksi.
Luotimalla huomattiin kumminkin, että vettä oli kuudettasataa syltä.
Tapaus oli sitäkin hämärämpi ja kummallisempi, kun meiltä oli peräsin
särkynyt, puukiprööty katkennut kahtia, kaikki mastot haljenneet
pitkin pituuttaan ja kaksi mastoa pudonnut etukannelle. Eräskin
matrossi parka, joka paraillaan oli ollut keskimastossa, sinkosi
vähintänsä kolmen peninkulman päähän laivasta, ennenkuin putosi
mereen. Kaikeksi onneksi oli hänellä lentäessään sen verran järkeä
päässä, että hoksasi tarttua erästä sepelhanhea nokasta kiinni, joten
putousvauhti koko lailla hiljeni. Edelleenkin hän piteli hanhea
kaulasta kiinni ja ui sillä tapaa laivan luokse takaisin.
Täräys oli ollut niin ankara, että kaikki, mikä miestä oli
välikannella, kolahti kantta vasten. Minunkin pääni sai siinä
jyräkässä sellaisen kumauksen, että painui hyvän matkaa harteitten
väliin, ja kuukausia kului, ennenkuin se taas kohosi asemilleen.
Emme olleet vielä ennättäneet kunnon lailla toipua tuosta mylläkästä,
niin jo nähtiin meren pinnalla suunnattoman suuri valaskala. Siinä
nyt selitys äskeiseen täräykseen. Ja niin oli hirviö suutuksissaan
häirityksestä, että se pieksi hännällään huimasti laivan kupeita.
Vihansa vimmassa se oli nielaissut kitaansa meidän suurimman
ankkurin, joka tavallisuuden mukaan riippui perällä, ja kuljettanut
meitä vähintänsäkin kuusikymmentä peninkulmaa, jos laskee kuusi
peninkulmaa tuntia kohti.
Ties taivas minne asti se peto olisi meidät vienytkään, mutta
kaikeksi onneksi katkesi ankkuritouvi, jotenka laiva pääsi
valaskalasta, jospa ankkuristaankin. Monta kuukautta myöhemmin me
sitten, kotimatkalla, kohtasimme tämän valaskalan melkein samassa
paikassa: hengetönnä se kellui vedenpinnalla ja oli liioittelematta
lähes puolen peninkulman pituinen. Tietysti ei sellaisesta
jättiläisestä sopinut ottaa laivaan kuin pieni osa vaan. Laskettiin
veneitä vesille ja saatiin suurella vaivalla hakatuksi pedolta pää
poikki. Ja arvatkaas, mikä ilo meille nousi, kun päästä löytyi ei
ainoastaan meidän iso ankkuri, vaan vielä viidettäkymmentä syltä
ankkuritouviakin hampaan kolosta vasemmassa alaleuassa!
Se olikin ainoa merkillinen tapaus koko matkalla.