Pian senjälkeen solmittiin rauha Venäjän ja Turkin välille, ja
minut lähetettiin monen muun sotavankeudessa olleen kanssa takaisin
Pietariin. Minä otin eroni sotapalveluksesta ja läksin Venäjältä pois
juuri sinä hetkenä, jolloin suuri vallankumous puhkesi ilmi, ja niin
monta korkeata personaa lähetettiin Venäjältä Siperiaan, muun muassa
sotamarsalkka Münnichkin. Sinä vuonna oli niin ankaran kova talvi,
että itse aurinkokin lienee vilustunut ja saanut nuhan. Siitä näkee
sen kasvoissa jälkiä vielä tänäkin päivänä. Venäjältä palatessani
sain minäkin kokea paljoa enemmän kovaa kuin sinne samoillessani.
Liettualainen ratsuni kun oli jäänyt Turkinmaahan, täytyi minun
kulkea postihevosilla. Tultiin tuosta kerta hyvin kapeaan kujaan.
Minä käskin postiljonin toitottamaan torveensa, jott'ei sattuisi
yhteentörmäystä vastaantulijain kanssa. Mies totteli ja puhalsi kuin
henkensä edestä, mutta ääntä ei torvesta lähtenyt, ei niin merkkiä.
Se oli varsin kummallista, ja tuskallista se oli kanssa, sillä kujan
toisessa päässä tulivat juuri näkyviin suuret vaunut, jotka täyttivät
koko tien.
Minä silloin vaunuista maahan ja riisuin ensi hätään hevoset
valjaista. Sitten nostin nämä nelipyöräiset pelit kimpsuineen
kampsuineen selkääni ja hyppäsin aidan yli pellolle. Eikä se leikin
asia ollut ensinkään, aita kun oli, pahus, ainakin puoltatoista syltä
korkea. Toisella harppauksella lennätin sitten vaunut vieraitten
vaunujen ohi maantielle jälleen. Tämän tehtyäni palasin hevosten luo,
sieppasin ne, yhden kumpaankin kainalooni, ja nostin ne ihan samalla
tavalla vaunujen eteen. Ja sitten ne valjastettiin, ja sitten tultiin
muitta mutkitta seuraavaan kestikievariin.
Jäi sanomatta, että toinen meidän hevosista, nuori ja äksy orit,
oli vähällä saada kummia aikaan, se kun toista kertaa aidan yli
hypätessäni, potki niin vimmatusti, että yhteen aikaan jo ajattelin,
että mitenkähän tässä käykään. Mutta siitä leikistä tuli lyhyt loppu:
otin ja pistin sen takajalat takkini taskuun.
Kestikievariin tultua ripusti postiljoni torvensa naulaan, ja sitten
käytiin pöytään.
Mutta -- aatelkaas! "Tararam, potopom!" Torvi alkoi töräytellä ihan
itsekseen. Meiltä silmät pystyyn: mitäs muka tuo? Äänet nähkääs
olivat jäätyneet pakkasella torveen. Ne olivat sitten lämpimässä
huoneessa vähän kerrassan sulaneet ja läksivät nyt kirkkaina ja
heleinä kuuluville. Ja siitäkös postiljonille hyvä mieli! Ja niinpä
tuo hauska soitin piti meitä puolen tunnin aikaa musikissa, eikä
yhtään tarvinnut siihen puhaltaa. Siinä saatiin kuulla preussilainen
marssi: "Ei ole viinaa, ja lempikin loppui", ja sitten: "Ilta oli
ihanainen", vihdoin: "Eilen, suurena Mikkelinpäivänä", lisäksi monta
kansanlaulua ja lopuksi: "Kaikk' kuin lepoon sääntyy".
Se oli minun viimeinen seikkailuni Venäjänmaalla.
* * * * *
Matkustajilla on aina tapana, seikkailuistaan kertoessaan, haastella
semmoisista, mitä eivät ole koskaan nähneetkään. Ihmekös sitten, että
heidän juttunsa välistä tuntuvat perättömiltä? Ja jos nyt minunkin
kertomusteni todenperäisyyttä joku alkaisi epäillä, niin kovin olisi
minulle katkerata moinen luottamuksen puute. Ties rohkenisinko ruveta
kertailemaankaan seikkailuistani merellä, jotka ovat vielä paljoa
kummallisemmat, vaikka ovatkin yhtä taattuja kuin edellisetkin.