Niin rohkea ja sukkela ja taitava kuin olinkaan, ja niin uljas kuin
olikaan minulla ratsu, kävi Turkin sodassa sittenkin välisti toisin
kuin olisin suonut. Menipä minulla kova onni niinkin pitkälle, että
jouduin ylivoiman käsissä vangiksi ja, -- mikä vielä pahempi oli,
vaikka senpuolisilla ihmisillä ihan tavallista, -- minut myötiin
orjaksi.
Tässä nöyryytyksen tilassa minä sain tehtäväkseni erään toimen, joka
ei ollut niin raskas kuin harvinainen eikä niin painostava kuin
harmillinen. Minun piti näet joka aamu ajaa sulttanin mehiläiset
kedolle, paimentaa niitä siellä koko päivä ja tuoda yöksi pesiin
takaisin. Illalla kerran oli parvi yhtä mehiläistä vailla, ja pian
huomasinkin sen kimpussa kaksi karhua, jotka mielivät repiä sen
palasiksi, saadakseen siltä hunajat pois. Minulla kun ei ollut muuta
asetta mukanani kuin hopeakirves, kaikkien sulttanin puutarhurien
ja työmiesten tunnusmerkki, niin viskata sinkautin sen noita
rosvoja kohti, pelotteeksi vaan. Mehiläisen minä sain kuin sainkin
pelastaneeksi, mutta kovin huimasti olin heittänyt kirveen. Se lensi
ilmaan ja kohosi siellä kohoomistaan niin korkealle, että kolahti
viimein kuuhun.
Milläs kurin saada se nyt takaisin? Mistä otti niin pitkät tikapuut?
Samassa johtui mieleeni, että turkin pavuthan kasvavat luvattoman
nopeasti ja suunnattoman pitkiksi. Minä istutin sellaisen maahan,
ja sekös siitä nousemaan ja vartta lykkäämään taivasta kohti! Ei
aikaakaan, niin jo alkaa kiertyä kuun toisen sakaran ympärille.
Minä mielissäni silloin kiipeämään pavunvartta ylös ja pian olinkin
kuussa. Mutta eipä se hopeakirves niinkään pian löytynyt, siellä
kun kaikki paikat hohtavat hopealle. Viimeinkin sen sitten löysin
olkikasan päältä.
Nyt oli lähdettävä takaisin. Mutta voi kauhistus! Pavunvarsi oli
päivänpaisteessa kuivunut ja kuihtunut niin pahanpäiväiseksi, ett'ei
ollut yrittämistäkään laskeutua sitä myöten maahan, jos mieli olla
niskaansa taittamatta. Mitäs nyt tehdä? Otin ja punoin oljista köyden
niin pitkän kuin sain, sidoin sen toiseen kuunsakaraan ja laskin
sitten köyttä pitkin alas, oikea käsi köydessä kiinni, vasemmassa
kirves. Aina kun jonkun matkaa olin päässyt alas, katkaisin kirveellä
yläosan köyttä poikki ja sidoin sen alapäähän. Tätä temppua useampia
kertoja uudisteltuani, pääsin muutamassa minutissa niin pitkälle,
että jo erotin allani sulttanin linnan.
Lienen ollut vielä parin peninkulman päässä maasta, keskellä pilviä,
silloin köysi otti ja katkesi, ja minä lensin alas hirvittävää
kyytiä. Ruumiini oli, tuota pitkää matkaa pudotessaan yhä kiihtyvällä
vauhdilla, käynyt niin jykeväksi, että minä vajosin suoraa päätä maan
sisään, ainakin yhdeksän jalan syvyyteen. Mutta hätä keinon keksii.
Neljäkymmentä vuotta vanhoilla kynsilläni minä kaivoin kuopanseinään
jonkinlaiset astimet ja pääsin siten vihdoin onnellisesti
päivänvaloon. Miltä minä näytin, siitä ei maksa puhuakaan.