En rupea lukijan vaivaksi tässä juurta jaksain juttelemaan, mitä
kaikkea minulla oli tallissa ja koirapihassa ja asevarastossa,
vaikka olinkin laajalti kuuluisa siitä, että ratsut ja koirat ja
aseet oli minulla erinomaiset ja taitoni niitten käyttämisessäkin
erinomainen. Kerron vain muutaman piirteen kahdesta koirasta, jotka
ovat osoittaneet minulle niin suuria palveluksia, ett'en niitä ikinä
unohda.
Toinen oli aivan väsymätön lintukoira, niin kiltti ja viisas
eläin, että ken sen vaan kerrankin näki, hän paikalla rupesi minua
kadehtimaan. Päivä tai yö -- se oli sille ykskaikki. Milloin öiseen
aikaan metsälle satuin, silloin sidoin sille lyhdyn hännän päähän, ja
usein se sillä tapaa toimitti tehtävänsä paremminkin kuin päivällä.
Moniahta viikko häitteni jälkeen teki vaimoni mieli lähteä
metsästysretkelle. Ja niinpä lähdettiinkin. Minä ratsastin edeltä
tiedustelemaan, eikä aikaakaan, niin jo kävi koira asentoon: kedolla
satakunta metsäkanoja. Minä jäin odottamaan vaimoani, jonka oli määrä
tulla perässä luutnanttini ja palvelijan kera. Minä odotan ja odotan,
mutta ei kuulu ketään. Vihdoin kävin jo levottomaksi ja läksin
takaisin peräämään heitä. Puolitiessä kuulin surkeata valitusta.
Läheltä se tuntui tulevan, mutta en nähnyt ainoatakaan ristisielua.
Astuin ratsailta, panin korvani maata vasten ja kuulin
valitusten tulevan maan sisästä: tunsin samalla vaimoni,
luutnantin sekä palvelijan äänen. Samalla huomasin läheisyydessä
erään kiivihiili-kaivoksen aukon. Ei epäilemistäkään enää:
metsästystoverini ovat pudonneet kaivokseen. Hyppäsin hevosen selkään
ja läksin täyttä laukkaa lähimpään kylään, hakemaan kaivosmiehiä.
Pitkäin ponnistusten perästä meidän onnistui vihdoin vetää poloiset
ylös kaivoksesta, joka oli vähintäkin yhdeksänkymmentä jalkaa syvä.
Yksitellen hinattiin ylös palvelija, hänen hevosensa, luutnantti,
hänen hevosensa, sitten vaimoni ja vihdoin hänen pieni ponynsa.
Ihmeellisintä tässä jutussa on se, että vaikka ihmiset ja elukat
olivat syösseet niin hirvittävään syvyyteen, ei kukaan ollut
loukkaantunut, pieniä vammoja ja kuhmuja lukuun ottamatta. Kauheassa
hädässä he vaan olivat olleet, arvaahan sen.
Metsästyksestä tietysti ei tullut sillä kertaa mitään, eikä minua
kukaan moittine siitä, että minulta tällaisen kamalan tapauksen
tähden kokonaan unohtui koira metsäkanoineen kedon laitaan.
Virkatoimieni tähden täytyi minun jo huomenissa lähteä matkalle ja
viipyä neljätoista päivää. Palattuani tiedustin ensi työkseni Dianaa,
mutta sitä ei ollut kukaan osannut kaivatakaan, kaikki kun olivat
luulleet sen olevan minun mukanani. Koira on kadonnut, arvelin jo,
mutta äkkiä iski mieleeni: kunhan se ei vaan yhä vieläkin olisi
metsäkanoja seisomassa!
Ratsastin suoraa päätä sinne, ja katso siellä seisoo uskollinen
koirani ihan samassa paikassa, johon sen olin neljätoista päivää
sitten jättänyt. "Diana!" huusin minä. Se hyppäsi ylös, metsälinnut
pyrähtivät lentoon, ja minä sain yhdellä laukauksella viisikolmatta
lintua. Mutta elukka parka oli niin laihtunut ja kuihtunut, ett'ei
jaksanut enää kotiakaan astua. Minun täytyi nostaa se eteeni hevosen
selkään. Arvaa sen, kuinka mieluinen tämä taakka minulle oli.
Syötettyäni ja hoidettuani sitä sitten pari päivää, oli se yhtä
pulska ja pirteä kuin ennenkin.
Tämän samaisen koiran avulla sain minä muutamia viikkoja myöhemmin
selityksen erääsen kummalliseen seikkaan, joka muutoin olisi pysynyt
arvoituksena ikäni kaiken.