Edellä mainittua onnistunutta temppua ei sopinut käyttää silloin kuin
hullu koira kerran tuli minua vastaan kadulla Pietarin kaupungissa.
Silloin ei auttanut muu kuin saada jalat allensa kiiruimman kaupassa.
Päästäkseni joutuisammin pakoon, heitin turkit yltäni ja olin pian
huoneessani, lukkojen ja salpain takana. Kaikki ihmiset kun olivat
juosseet kadulta tiehensä eikä kukaan uskaltanut nenäänsäkään
pistää ulos tuntikausiin, niin toivoin saavani turkkini takaisin.
Turkit olivat juuri sen samaisen naalin nahkaa, jonka kerran niin
loistavalla tavalla olin saaliikseni saanut. En olisi millään ehdoin
raskinnut luopua niistä. Illemmällä lähetin palvelijani etsimään
turkkeja, jotka hän löysikin neuvomastani paikasta. Ne pantiin sitten
muitten pukujeni joukkoon vaatesäiliöön.
Seuraavana aamuna minä heräsin kauheaan meluun ja meteliin talossani.
Samassa syöksee Juhana huoneesen, huutaen täyttä kulkkua: -- Hyväinen
aika, paroni! Mikä lie turkeille tullut, mutta ihan ne on hullut!
Minä menen toiseen huoneesen. Siellä on kaikki vaatteet hujan hajan,
muutamat repaleina jo. Juhana oli oikeassa: turkit olivat ihan
hupihulluina. Raivoisa koira oli niitä purrut ja tartuttanut tautinsa
niihin. Omin silmin minä nyt näin, kuinka ne paraillaan armottomasti
pelmuuttivat ja raastelivat minun hienoa hovipukuani.
Pistolit ja kepit piti ottaa avuksi, ennenkuin turkit saatiin
asemilleen.